Venäjä sata vuotta sitten

 

Venäjä konkurssin jälkeen

 

The Modern World. A Survey of Historical Forces. Volume IV: Russia. By Nicholas Makeev & Valentine O’Hara. With an Introduction by the Right Hon. H.A.L. Fisher, M.P. London: Ernest Benn Limited 1925, 356 s.

 

     On aina avartavaa lukea vanhoja kirjoja, erityisesti sellaisia, jotka on kirjoitettu, ennen kuin saatettiin tietää, mitä pian -esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua- oikein tapahtuisikaan.

     Tällaiset kirjat auttavat mitä ymmärtämään paremmin sitä sokkona kävelyä, jota ihmiselämä parhaimmillaankin on. Valistuneet arvaukset ja odotukset tulevaisuudesta ovat aina tärkeämpiä kuin valistumattomat, vaikka jälkimmäiset sattuisivat joskus osumaan naulan kantaan ja edelliset taas romahtamaan.

     Muistan, miten elävästi tämä tuli mieleeni lukiessani Uuden Suomen toimittaja Juho Timosen Lenin-elämäkertaa, joka oli ilmestynyt vuonna 1930.

     Lenin oli kuollut jo vuonna 1924 ja halvaannuttuaan jäänyt pelistä pois jo vuonna 1922 eikä tietysti  sen jälkeen voinut tehdä Venäjän politiikassa sitä eikä tätä. Hän vain istui ja makaili pikkukaupungissa, jonka nimeksi annettiin Gorki Leninskije -Leninin kukkulat (Горки Ленинские). Hän ei siis ollut Nižni Novgorodissa, suurkaupungissa, joka sittemmin nimettiin Maksim Gorkille (Горький).

     No, joka tapauksessa Timonen kuvasi Leninin elämäntyötä varsin vakuuttavasti ja mutkattomasti: hän oli historian suuri hävittäjänero, joka ei koskaan pystynyt rakentamaan mitään. Venäjän suurvallan hän sen sijaan kyllä kykeni perin pohjin tuhoamaan. Leninin kuva tuossa kirjassa on varustettu tekstillä ”Pyövelin naama!”

     Itse asiassa tuohon ei voinut paljoakaan lisätä. Tarina oli päättynyt eikä Lenin haudastaan käsin enää voinut sitä jatkaakaan.

     Historian ironiaa on, että Stalin jo juuri tuohon aikaan -Timosen kirja ilmestyi vuonna 1930- oli parhaillaan suorittamassa –”ylhäältä”, kuten hän itse sanoi-  uutta Venäjän vallankumousta, joka muutti maata vielä paljon perusteellisemmin kuin Leninin aikaansaama sekasorto ja tyrannia. Kollektivisointi ja ensimmäinen viisivuotissuunnitelma (1928-1932) olivat parhaillaan käynnissä ja ne onnistuivat -omalla tavallaan.

     Venäjä, joka vuoteen 1928 mennessä oli töin tuskin saanut palautettua teollisuustuotantonsa maailmansotaa edeltävälle tasolle, oli ryhtynyt hurjaan kokeeseen, jossa pelattiin upporikasta tai rutiköyhää. Lenin ei enää ollut mukana, mutta hänen kehittämänsä ”puolueen” nimissä toteutettu tyrannia oli koko asian välttämätön ehto. Stalin, muuan vähän huomattu Leninin opetuslapsi otti käsiinsä vallan ja käytti sitä säälimättömästi koko ajan oppi-isänsä nimeä toistaen: Stalin oli nykypäivän Lenin.

     Niin se olikin. Lenin oli jättänyt jälkeensä savuavia raunioita, mutta myös diktatuurijärjestelmän, jonka avulla oli mahdollista hallita koko valtavaa Venäjän maata, mikäli sen käyttäjä oli tarpeeksi häikäilemätön. Ja sellainen Stalin oli.

     Vielä viisi vuotta aiemmin kukaan ei olisi kyennyt ennustamaan tällaista kehitystä, eivät ainakaan asiantuntijat.

     Makejevin ja O’Haran teos Venäjästä, joka ilmestyi arvostetun H.A.L. Fisherin toimittamassa sarjassa, oli hyvien asiantuntijoiden kirjoittama ja kaihtoi spekulointia ja emotionaalisia kannanottoja. Se on viileää analyysiä parhaimmillaan ja perustuu pitkälti virallisiin venäläisiin lähteisiin, erityisesti tilastoihin ja julkilausumiin.

     Kirjoittajista Makejev oli entinen SR, joka oli toiminut yleisvenäläisessä zemstvojen liitossa ja valittu Perustavaan kokoukseen (Учредительное собрание) Vladimirin edustajana.

     O’Haralla oli myös paljon kokemusta Venäjästä, jossa hän oli toiminut sekä liikemiehenä, että Englannin edustajana.

     Kirjan ensimmäinen puolisko käsittelee Venäjän historiaa, pääpainon ollessa 1900-luvun alussa. Vallankumous oli sodan tulos, mutta sillä oli juurensa myös poliittisen järjestelmän epäonnistumisessa ja yhteiskunnallisissa ongelmissa, jotka kasvoivat yhtä jalkaa väestön kanssa.

     Lokakuun vallankaappaus ei tietenkään muistuttanut millään tavalla sitä marxilaista vallankumousta, jollaisen tuloa bolševikitkin selittivät odottavansa. Jokaiselle vähänkin ajattelukykyiselle ihmiselle asia oli täysin selvä jo sillä perusteella, että teollisuustyöväestöä, joka Marxilla oli sosiaalisen vallankumouksen ratkaisevassa roolissa, oli koko valtavassa maassa vain pari prosenttia.

     Kaappauksen tekivät mahdolliseksi sodan poikkeusolosuhteet ja sen aloittama sosialismin kokeilu tuhosi loputkin siitä teollistuneesta ja urbanisoituneesta Venäjästä, joka periaatteessa oli marxilaisen vallankumouksen välttämätön ehto: sekä teollisuustyöväen, että kaupunkiväestön määrä puolittuivat parissa vuodessa. Teollisuuden kävi vieläkin kurjemmin.

     Kun tuho oli jokseenkin täydellinen, tehtiin täyskäännös NEP-politiikan myötä ja hankittiin jopa kansainvälisiä suhteita solmimalla Saksan kanssa Rapallon sopimus vuonna 1922. Diktatuuria ei suinkaan hellitetty, vaan päin vastoin tiukennettiin. Bolševikkien hallitsema Venäjä alkoi toipua, mutta sen näkymät olivat kovin harmaat.

     Valtavalla maaseudulla bolševikkien vaikutusvalta oli heikkoa ja sen itsetietoisuus oli koko ajan kasvussa, huomaavat kirjoittajat. Teollisuuskin oli saatu vähitellen virkoamaan, mutta kirjan ilmestyessä talous oli vasta 60% sodanedellisestä. Tehottomuus oli surkeaa ja byrokraattien määrä jopa ylitti työläisten määrän.

     Kirjoittajat ottavat kyllä huomioon myös sen, että bolševikit saattoivat myöntää laskeneensa väärin, kun odottivat maailmansodan päättyvän maailmanvalankumoukseen, mutta käyttävän siitä huolimatta Venäjästä saamaansa kuristusotetta uuden, sosialistisen Venäjän rakentamiseksi.

     Itse asiassa juuri seuraavana vuonna Stalin julkaisi merkittävän artikkelinsa sosialismin rakentamisen mahdollisuudesta yhdessä, erillisessä maassa. Aiemminhan sitä oli syystäkin pidetty mahdottomana.

     Kirja kuvaa myös salaisen poliisin roolia liioittelematta ja jopa viralliset luvut hyväksyen. Selvää joka tapauksessa on, että ”proletariaatin diktatuuri”, joka korosti sitä, ettei se ole minkään lain sitoma, merkitsi rajoittamatonta tyranniaa. Kirjoittajat muuten viittaavat myös Aleksanteri II:n murhan jälkeen vuonna 1881 voimaan tulleisiin ”väliaikaisiin säädöksiin”, joilla oli samansuuntainen merkitys.

     Toki ”vallankumous” ei sentään ollut mitään jatkoa venäläiselle perinteelle. Se oli ja halusi olla mahdollisimman jyrkkä historiallinen  katkos, vaikka ei päässytkään kauas pakoon juuriaan.

     Mitä tulee sellaisiin instituutioihin kuin perhe, sen tuhoaminen kuului ”puolueen” tavoitteisiin yhtä lailla kuin maanviljelyskommuunien ja valtiontilojen perustaminen. Molemmat näyttivät yhtä toivottomilta yrityksiltä. Uudentyyppisiä tilojahan saatiin perustettua vain mitätön osuus koko maataloudesta ja radikaali perhepolitiikka ja -ideologia saivat aikaan vain vanhanaikaista löyhätapaisuutta, erityisesti nuorison keskuudessa.

     Mitä kulttuuriin tulee, kirjoittajat huomaavat jo, että niin valtion (Lunatšarskin) aluksi suosima futurismi kuin aitoa proletaarista kirjallisuutta muka luova Proletkult ovat tulossa tiensä päähän. Lahjakkaita kirjailijoita Venäjällä kuitenkin oli, mutta ”uuden kulttuurin” luominen oli tuomittu yritys.

     Itse asiassahan ”proletaarinen” kulttuuri muodostui kirosanaksi vasta vuosina 1932-1934, jolloin sen johtajat syrjäytettiin ja jopa likvidoitiin tuholaisina. Uusi ”sosialistinen realismi” rakensi sen jälkeen vahvasti vanhan perinteen päälle ja Puškinin kuoleman(!) satavuotispäivä symbolisena uuden sosialistisen järjestelmän syntymävuonna 1937 oli valtava tapahtuma.

     Kaiken kaikkiaan tämä kirja on hyvin informoitujen ja tervejärkisten tarkkailijoiden tasapainoinen esitys aiheestaan ja lukija saa sen perusteella varsin lohdullisen kuvan odotettavissa olevasta hitaasta palautumisesta normaalitilaan. Heidän mukaansa se voi tapahtua piankin, mutta sen voivat saada aikaan vain venäläiset, jotka asuvat Venäjällä.

Gruusialaisia he eivät tulleet erityisesti maininneeksi.