Intelligentti

 

Venäläinen intelligentti

 

Д.С. Лихачев, Раздумья о России. «Логос» 1999, 666 с.

 

     Otsikossa ei ole virhettä. Venäläiset kutsuvat älymystönsä eli intelligentsijan jäseniä nimellä ”intelligent” (интеллигент), joka ei siis ole ”älykkään” (intelligentnyi) synonyymi. Se, joka käyttäytyy ”intelligentin” tavoin ei toimi ”älykkäästi” (интеллигентно), vaan ”по-интеллигентски».

    Suomalaisena ja yleensä läntisenä vastineen voisi käyttää sanaa ”intellektuelli”, mutta arvonsa tuntevat venäläiset korostavat aina, etteivät ne ole synonyymejä. ”Intellektuelli” on länsimainen käsite, josta puuttuvat monet sellaiset ominaisuudet, joita ilman ei kukaan voi olla ”intelligent”.

     Tuohon hiukan mystiseen käsitteeseen liittyy hyvin vahvasti moraalinen ulottuvuus, mutta myös tapojen ja koko ihmisen sisäisen elämän hienostuneisuus, joka erottaa ”intelligentin” erityisesti siitä laumasta, joka on karkeaa ja alkeellista, eikä ajattele omilla aivoillaan. ”poroporvari” (мещанин) on ”intelligentin” vastakohta.

     Toki koko intelligentsijalla oli myös Venäjän historiassa huonot hetkensä ja jopa mustat sivunsa. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä vihaamansa ”vallan” kanssa, esiintyi avoimesti ateistisena ja antiklerikaalisena voimana ja toi kirjallisuuteen sen ”nihilistin” nimellä tunnetun hahmon, jota Turgenev ja Dostojevski kuvasivat.

     Intelligentsija ja ”intelligentti” käsitteinä muuttuivat ajan mukana. Neuvostokaudella virallinen taho julisti koko koulutusta saaneen ihmisryhmän ”intelligentsijaksi” ja suomalaiset emigrantit käyttivät siitä hullunkurista ”toimitsijoidn” nimitystä. Virallisesti se oli yhtyeiskunnallinen kerrostuma (prosloika).

     Joka tapauksessa kaikki saattoivat olla yhtä mieltä siitä, että kun akateemikko D.S.Lihatšovin nimi tuli kaikkien tietoon Gorbatšovin ja Jeltsinin aikana, hänet ymmärrettiin todellisen ”intelligentin” perikuvaksi.

     Lihatšov oli muinaisvenäläisten tekstien paras tuntija ja suuri patriootti, joka kärsi siitä alennustilasta, johon Venäjän muinaismuistot oli päästetty ja siitä moukkamaisuudesta, jota bolševistinen hallinto älylliseltä tasoltaan edusti.

     Lihatšov pysyi aina kristittyä, vaikka ei asiaa mainostanut, eikä koskaan liittynyt puolueeseen. Hän ei myöskään alentunut joidenkin muiden akateemikkojen tapaan tuomitsemaan Saharovia ja Solženitsyniä, vaan säilytti moraalisen integriteettinsä.

     Lihatšov edusti ajattelun syvyyttä ja hienostuneisuutta, mutta ei ollut pelkkä kamarioppinut, jonka tuntemus yhteiskunnasta olisi hankittu Puškinski Domin tutkijankammioissa.

     Hän oli viettänyt kuusi vuotta vankileirillä ja kirjoittanut siellä myös antropologisia havaintojaan venäläisestä rikollismaailmasta ja hän oli kokenut Leningradin piirityksen kauhut päivystäessään Puškinski Domin, korvaamattomia kulttuuriaarteita sisältävän kirjallisuusinstituutin katolla valmiina torrjumaan saksalaisten palopommeja.

     Lihatšovista olen jo kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun lihatšov tulokset). Tämä käsillä oleva akateemikon viimeinen kirjanon kuitenkin huoattavasti laajempi kuin tuossa blogissa käsitelty. Yhtenäistä tarinaa se ei muodosta, vaan käsittää artikkeleita Venäjän kulttuurista, ”huomautuksia ja luonnoksia” sekä erinäsiä muita liitteitä.

     Lihatšov on vakuuttunut Venäjän ja Ukrainan yhteenkuuluvuudesta ja esittää asian tueksi paljon aineistoa, muinaisajasta nykypäiviin. Tässä suhteessa hän noudattelee aikansa normaaleja käsityksiä.

     Hänellä on kuitenkin sangen selkeät oat mielipiteet monesta sellaisesta asiasta, josta oli tapana ajatella toisin. Hän torjuu ajatuksen Venäjän itäisyyydestä ja katsoo, että sen kehityksessä täerkeimmät ilmansuunnat eivät edes ole olleet itä ja länsi, vaan pohjoinen ja etelä.

    Hän torjuu myös ajatuksen Venäjän historiallisesta missiosta ja pitää tunnettua ajatusta Moskovasta ”kolmantena Roomana” varsin merkityksettömänä detaljina, joka nousi yleiseen tietoisuuteen vasta 1800- ja 1900-luvuilla.

     Lihatšov ei myöskään hyväksy ajatusta vanhan, Pietaria edeltävän Venäjän suuresta jälkeenjääneisyydestä, väestön lukutaidottomuudesta tai maaorjuuden suuresta merkityksestä. Puolet venäläisistä ja nimenomaan sen pohjoisosa eivät kuuluneet maaorjuuden piiriin ja yleensäkin sen vaikutus jäi historiallisessa perspektiivissä lyhytaikaiseksi.

     Lihatšovin argumentit eivät ole tyhjää puhetta ja niille kannattaa kallistaa korvansa, vaikkei niitä purematta nielisi. Kulttuuriministeri Medinskin vastaavat pafletit ovat siihen nähden lähtökohtaisesti epäilyttävämpiä (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset).

     Eihän Lihatšovkaan millään Jumalan äänellä puhu, mutta häntä ei myöskään voi kuitata pelkkänä propagandistina eli ”PR”-miehenä, kuten Venäjällä ainakin hiljattain asia ilmaistiin.

     Patriotismi on kirjoittajasta itsestään selvästi oikeutettu ja luonnollinen tunne, vaikka ei teekään valheesta totta eikä saa korvata kriittistä ajattelua.

     Venäläisetä kansanluonteesta kirjoittajalla on näkemys, joka on pohjimmiltaan perinteinen. Se on lyhyesti sanoen hyvin kaksijakoinen ja äärimmäisyyksiin menevä, hyvässä ja pahassa, siis juuri tuo ”leveä” (široki) luonto, jonka kaikki käsitteenä tuntevat.

     Lihatšovin näkemyksessä tuohon luonteeseen kuuluu myös hyväuskoisuus (ljogkoverije), jota ei pidä sekoittaa kevytmielisyyteen (ljogkomyslije). Se voi ilmetä tiettynä fatalismina, vierasmaalaisuuden ihannointina, ylenmääräisenä vieraanvaraisuutena ja hyvyytenäkin (dobrotoi), mutta myös kielteisessä muodossa.

     Tapasin kerran Lihatšovin, mutta varsinainen keskustelu tietenkin jäi käymättä, täytyypä todeta, etten edes saanut selvää yli 90-vuotiaan akateemikon hiljaisesta puheesta.

     Kuitenkin tuo hiljainen ja vaatimaton esiintymistapa on jotakin ”intelligentille” ominaista. Lihatšov kertoo, että juuri siten esiintyi myös A.D. Saharov, joka ”pelasti kunnjamme” kieltäytymällä palvelemasta kehnoa valtiota. (Tässä haluaisin muistuttaa myös eräästä toisesta Saharovista, Andrei Nikolajevitšista, joka hänkin oli suuri intelligentti. ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset ).

     Kaikkimahtava valtio yritti vaientaa Saharovin hiljaisen puheen, mutta se kaikui vain sitäkin kuuluvampana koko maailmalle. Saharov oli henkilökohtaisesti hyvin vaatimaton ja puhui ja kirjoitti aina tavalla, jonka kaikki saattoivat ymmärtää. Hän oli Venäjän rehellisen osan tulkki.

     Lihatšov kirjoittaa lyhyesti myös siitä, mitä on olla intelligentti (ob intelligentnosti). Hän nostaa esille länsimaiden suureksi onnettomuudeksi J.-J. Rousseaun ajatuksen ”luonnollisesta” ihmisestä, joka muka olisi jostakin hienoa ja arvokasta. Samaa kantaa oli bolševikkien ajatus ”mädästä intelligentsijasta”, joka oli kuin Hamlet: vain mietti, eikä toiminut.

     Lihatšovin mielestä ihmisen luonto on nimenomaan kehittyneisyydessä  ja intellektuaalisessa kasvussa. Koulutus (obrazovannost) ei tee intelligentiksi, mutta on tälle välttämätöntä . Sehän ei toki tarkoita mitään muodollisia papereita.

     Kiinnostavasti Lihatšov selittää, että ”intelligentnost” syntyy 3-16 ikävuosien välisenä aikana. Sen jälkeen sen luominen on mahdotonta. Kysymys on sekä tietojen omaksumisesta että kyvystä toisen ihmisen ja toisen kulttuurin ymmärtämiseen.

     Ylempi oppisivistys antaa tietoja, mutta ei kasvata. Intelligentin kasvattamisen suhteen se saattaa olla kehittymättömälle mielelle jopa haitallista …

     Olennaisia aineita intelligenssin kasvattamisessa ovat historia ja kulttuuri, kieltä väheksymättä. Kun puhutaan jonkin kansan kulttuurisista muistomerkeistä (muuan Lihatšovin lempiaihe), on kieli yksi tärkeimmistä.

     Siinäpä täksi päiväksi. Lihatšov ja moni muu venäläinen intelligentti ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja on lohdullista ajatella, että sellaisia on varmasti tänäkin päivänä Venäjällä. Heidänkin aikansa tulee taas jälleen kerran.