Mikä on sitä "oikeaa"?

Se ”oikea”

Uskonoppineet ja poliitikot ovat näinä päivinä kiistäneet kiivaasti sen, että terrorismi kuuluisi oikeaan islamiin. Pariisin kaltaiset suojattomiin ihmisiin kohdistuvat iskut tai matkustajakoneiden pudottamiset eivät toki olleet normaalia toimintaa esikuvallisena pidetyn profeetan elämässä. Eipä ollut lentokoneita eikä konetuliaseitakaan. Sen sijaan on kiistatonta, että profeetta oli hyvin julma mies, joka ”jumalallisella” arvovallallaan määräsi tehtäväksi pöyristyttävän raakoja tekoja ja teki niitä itsekin. Sattui niinkin, että tuomarit olisivat halunneet tulkita rikkomuksen lieväksi, mutta Muhammed vaati lain koko ankaruutta käyttöön. Näin kertoo arvovaltainen profeetan elämäkerta.

Tämä tunnoton julmuus on ilmeisesti yksi syy siihen, miksi profeetta herättää joissakin niin suurta ihailua. Tämä tuo mieleen Leninin ja sen, miten häneen on suhtauduttu. Lenin toimi uskomattoman röyhkeästi ja käytti alastonta väkivaltaa kukistaakseen myös kilpailevat työväenluokan puolustajat. Mikään ei ollut hänelle pyhää, ei sananvapaus, ei lakko-oikeus, ei ihmisten henki eivätkä mitkään ”porvarilliset” oikeusperiaatteet, jotka edellyttivät, ettei ketään voida tuomita rangaistukseen, ellei ole tapahtunut rikosta tai etteivät rikoksentekijän sukulaiset olleet vastuussa hänen teoistaan.

Leninille tämä kaikki sallittiin ja törkeydet, joita kenen tahansa muun tekeminä olisi pidetty halveksittavina, herättivät aikanaan leninisteissä innostusta ja kunnioitusta ja herättäisivät vieläkin, mikäli heitä enää olisi.

Leninin salaisuus oli siinä, että hän oli jumalan lähettiläs maan päällä. Jumalan nimi oli historia, jonka sisältämän pelastussuunnitelman Lenin muka oli jollakin tavalla saanut haltuunsa ja joka tietenkin oikeutti kaiken sen, mikä palveli edistyksen suurta suunnitelmaa.

Mutta mitä tahansa väkivaltaa historia ei oikeuttanut, päinvastoin. Taantumuksellinen väkivalta oli aina tuomittavaa, vaikka se olisi ollut vain itsesuojelua. Myöskään harhaoppinen väkivalta ei ollut hyväksyttävää. Molemmat lajit olivat itse asiassa oikean asian kanssa sovittamattomassa, antagonistisessa ristiriidassa ja siis, vanhahtavaa vertausta käyttäen, isästä perkeleestä.

Ns. tieteellinen sosialismi, kuten monet muutkin uskonnot, poiki ennen pitkää epälukuisen määrän lahkoja, joista jokainen väitti ja uskoi olevansa ainoa ”oikean” sosialismin edustaja.

Syntyi tilanne, jossa oli lukuisia sosialismeja, jotka olivat jyrkästi toisilleen vihamielisiä. Brežneviläiset kammosivat ja pelkäsivät maolaisia, trotskilaiset pilkkasivat molempia, kuubalainen ja korealainen  versio näkivät itsensä ylivertaisina eivätkä jugoslavialainen tai romanialainenkaan olleet mitään toista huonompia. Venäläisellä versiolla oli sekin erikoisuus, että se oli verrattomasti parempi itseään. Brežnevin aikana katsottiin, ettei Stalinin ajan ”sosialismi” ollut mitään oikeata sosialismia, vaan sen vääristynyttä profanaatiota. Myöskään maolaisuus ei kuulunut oikean sosialismin piiriin, vaan oli sen antimarxilainen, pikkuporvarillinen irvikuva.

Kiinassa toteutui vastaava ilmiö, kun ”neljän kopla” paljastettiin ja pikkulapsetkin pantiin kritisoimaan Lin Piaon ilmeisiä ja törkeitä virheitä. Joku saattoi hiljaa mielessään ihmetellä, miten historialta valtakirjan saanut puhemies Mao oli aikanaan höyrähtänyt luottamaan moiseen suurkelmiin, sosialismin viholliseen ja vihollisen agenttiin. Leninin aikanahan vastaava seikka oli myös tapahtunut Venäjällä, kuten suuren terrorin vuosina huomattiin. Miksi se huomattiin vasta silloin, olisi ollut kiusallinen kysymys, mutta kukaan ei tohtinut esittää sitä ääneen.

Yhtä kaikki, jumalallinen mandaatti on aivan erikoislaatuinen asia. Jos sunneilla on se, ei sitä voi olla shiioilla, suufilaisilla, alaviiteilla, ismaililaisilla eikä kenelläkään muulla. Sama pätee tietenkin toiseen suuntaan. Jokainen niistä voi sanoa, ettei se, mitä kaikki muut tekevät, ole oikeata islamia. Itse asiassa totuuden haltijoiden mielestä noilla muilla ei ole mitään tekemistä ”oikean” islamin kanssa ja todellisuudessa ne ovat sen kelvottomia vihollisia, joita on kohdeltava sen mukaisesti.

Tilanne on tietysti tuttu myös kristinuskon piiristä. Uskonsotien aikaan ei ollut mikään erityinen suositus kenellekään se, että hän oli ”kristitty”. Ellei hän edustanut sitä ”oikeaa” kristillisyyttä, niin siitähän ne ongelmat vasta alkoivat. Luopiot ovat aina pahempia syntisiä, kuin ulkopuoliset, joille totuutta ei ole koskaan edes paljastettu. Se, joka on saanut kuulla oikeaa oppia, mutta luopunut uskostaan, on sen sijaan petturi ja kuuluu helvetin syvimpiin piireihin.

Ei tässä puheessa ”oikeasta” islamista ja sen ”todellisesta” olemuksesta todellakaan mitään uutta ole. Uutta ja humoristista on se, että myös ne, jotka eivät kuulu tämän uskonnon piiriin, eivätkä siihen koskaan aio liittyäkään, näkyvät myös ottavan kovin vakavasti kiistat siitä, mitä ”oikea” islam on ja mitä siihen kuuluu tai ei kuulu.

Kuten sosialisminkin kohdalla, siihen kuuluu juuri se, mitä sen nimissä tehdään. Tietoa asiasta ei voi saada kuuntelemalla eri osapuolien teologisia saivarteluja vaan katsomalla ympärilleen. Näin on asia ollut ja näin se on aina oleva, kun puhutaan jumalan antamalla mandaatilla.

Sitä ei tapahtunut

Siitä, mitä ei tapahtunut

Jälkeenpäin katsoen historia näyttää selkeältä ja suunnitelmalliselta tapahtumien ketjulta, jossa syyt ja seuraukset ovat kauniissa järjestyksessä ja tuottavat ne tulokset, jotka tunnemme. Sitä paitsi tunnemme syytkin vallan erehtymättömästi.

Suomen itsenäisyys on meidän kannaltamme eräs historian kaikkein merkittävimmistä tuloksista, jonka sankarit on helppo löytää siinä kuin konnatkin. Keisarin rikottua valansa ei suomalaisille jäänyt muuta keinoa kuin pyrkiä itsenäisyyteen ja siihen myös päästiin. Vastarinnan kannattajat olivat avainasemassa. Hyväuskoiset tai suorastaan moraalisesti mädänneet myöntyvyysmiehet taas mielistelivät sortajaa ja olipa niitäkin, jotka peräti toimivat sortovallan kätyreinä.

Kansan yhtenäisyydestä ei siis varsinaisesti voinut puhua edes porvarillisella puolella ja sitäkin suuremmaksi hajottavaksi tekijäksi tuli ennen pitkää työväenliike, joka aluksi oli kiivas sortovallan vastustaja muuttuakseen sitten sen kuuliaiseksi kannattajaksi niin pian kuin aateveljet pääsivät Venäjällä valtaan ja lurittelivat lipevästi ystävyyttään. Mutta jo pian sodan alettua kansa alkoi aseistautua ja kun aika koitti, se nousi ja vapautti maan.

Tässä kai melko tavanomainen kuva Suomen itsenäistymisestä, jonka erityisiä sankareita olivat aktivistit ja jääkärit, jotka vaaransivat kaikkensa hankkiessaan vapautumista varten aseita ja sotilaskoulutusta. Myöntyväisyyspuolella heitä pidettiin häirikköinä ja suorastaan rikollisina. Olihan todennäköistä, että he vetäisivät Suomen päälle rankaisutoimet, mikä johtaisi maan nauttimien viimeistenkin oikeuksien hävittämiseen, kuten Puolassa oli tapahtunut.

Aseiden hankkiminen ja muu aktiivisen vastarinnan valmistelu todella väistämättä aiheutti venäläisellä taholla asianmukaisen reaktion, joka ei luvannut hyvää. Eritoten John Grafton-laivan tapaus ja Voimaliiton paljastuminen johtivat suorasukaisiin päätelmiin siitä, mitä oli tekeillä: aseellinen kapina ja irrottautuminen Venäjästä Ruotsin avulla, kunhan Saksa hyökkäisi. Ei siinä kovin väärässä oltukaan, vaikka Ruotsin aikeita ei osattu lukea.

Ajatus siitä, että Ruotsi haluaisi ehdottomasti ottaa Suomen takaisin Venäjän ja Saksan välisen sodan syttyessä, näytti Pietarin pääesikunnan ikkunoista katsoen selviöltä ja suunnitelmat tehtiin sen mukaan. Kun sota siten syttyi, oli amiraali von Essen jo lähdössä tuhoamaan äkkiylläköllä Ruotsin laivastoa, mutta hänet pysäytettiin jostakin syystä, jota en nyt muista.

Varustautuminen suomalaisten kapinaan oli tietenkin venäläisestä näkökulmasta katsoen välttämätöntä ja normaalia yleisesikuntatyötä. Kapinan oletettiin saavan raakoja etnisen puhdistuksen muotoja ja Valamon ja Konevitsan munkkien suojaksi suunniteltiin joukkoja paikallisista oikeauskoisista luotettavista henkilöistä. Venäläisen väestön oli yleensäkin syytä hakeutua venäläisten varuskuntien suojaan, kuten jo vuoden 1905 kapinassa oli tehty. Kosto hallituksen politiikasta saattoi koitua viattomien siviilien osaksi, arveltiin enemmän tai vähemmän profeetallisesti, kun muistamme Viipurin tapahtumat vuonna 1918. Pertti Luntinenhan on ansiokkaasti tutkinut näitä venäläisten valmisteluja suomalaisten kapinan varalle ja kertoo niistä vähän tunnetussa kirjassaan.

Muutamassa vuodessa Helmikuun manifestin jälkeen uskollisista suomalaisista oli tullut esivallan silmissä puolalaisiin verrattava vihamielinen elementti. Keisarikunnassa palvelevista suomalaisista tehtiin yksityiskohtaisia luetteloja ja santarmit kokosivat tietoja tuhansista Suomen suomalaisista, muun muassa aivan vähäisissäkin luottamustehtävissä maaseudulla toimivista sosiaalidemokraateista. Heistä hankittiin myös paikallisilta viranomaisilta lausuntoja. Myös Helsingin talot olivat tarkkailun alaisina.

Kun kansannousua oli syytä odottaa, sitä vastaan oli myös ennakolta valmistauduttava. Pääesikunnassa vaikuttava II päämajoitusmestari, kenraalimajuri Borisov laati asiasta muistion vuonna 1907.

Borisov palautti mieleen, että suomalaiset olivat nousseet kapinaan myös vuoden 1808 sodan aikana, heti sen jälkeen kun venäläiset olivat alkaneet kärsiä tappioita. Kuormastoja oli ryöstetty, kuriirien kulku estetty, sairaaloita ja osastoja tuhottu sillä ”suomalaisella julmuudella, joka ilmeni sittemmin äskettäisissä Tuckumin, Riian ja Windaun tapahtumissa” (sic!). Toiminta saavutti ”uskomattoman laajuuden” sen jälkeen kun Kulnevin ja Bulatovin joukot oli lyöty hajalle Siikajoella ja Revonlahdella. Suuria ihmismääriä liittyi kapinallisiin, kaupungeissa ammuttiin ikkunoista, talopojat aseistautuivat nuijilla ja viikatteilla. Venäläisiä sotilaita, jopa 11 miestä yhdessä paikassa, kaivettiin vyötäröä myöten maahan ja hakattiin heiltä pää poikki.

”Suomalaisella itsepäisyydellään” kerran jo rauhoitetut kylät nousivat uudelleen heti venäläisten lähdettyä. Ylipäällikkö Buxhoevden tunnusti tilanteen vakavuuden ja pyysi lisäämään joukkojen vahvuutta puolella. Samaan aikaan kelirikko erotti venäläisen armeijan kotimaasta.

Oli syytä odottaa, että tulevassa sodassa syntyisi samanlainen tilanne. Koko Suomi täyttyisi rahvaan pyssymiehistä ja kulkutiet tukittaisiin. Tämän takia oli jo ennakolta valmistauduttava kansannousun varalle. Mikäli sellaisen syttyessä tuijotettaisiin Haagin konferenssin päätöksiin eikä sotataidon vaatimuksiin, saattoi odottaa Tuckumin (Tukums) vuoden 1905 tapahtumien toistumista. Oli tunnettava ”suomalaisten julma, villi ja itsepäinen luonto” ja heidän sulkeutuneisuutensa ja kavaluutensa ymmärtääkseen, ettei heiltä ollut armoa odotettavissa. Piti ottaa oppia vuosien 1808-09 sodan kokemuksista ja käyttää jo silloin sovellettuja keinoja: veristä terroria, joka pitäisi kansan ellei nyt alamaisena, niin ainakin toimettomana.

Tässä kirjoittaja viittaa Vaasan maihinnousun yhteydessä tapahtuneeseen kansannousuun ja sen jälkeisiin kostotoimiin.

Borisovin mielestä tulevassa sodassa oli toimittava kuten saksalaiset. Heidän yleisesikuntansa julkaisussa oli päätelty, että humaanisuutta eli ihmisten ja omaisuuden säästämistä voitiin soveltaa vain siinä määrin kuin se palveli sodankäynnin päämääriä. Oli iskettävä kaikkia niitä resursseja vastaan, joita vihollinen saattoi käyttää hyödykseen, kuten von Moltke tunnetussa kirjoituksessaan ”hyvin painokkaasti sanoi”, Borisov mainitsi. Totaalinen sota kaikessa irvokkuudessaan ei siis syntynyt luonnonvoimaisesti ja ikään kuin vahingossa, vaan suunniteltiin kylmäverisesti ennakolta.

Terrorin ja vastaterrorin logiikka oli sama kuin aina ennenkin. Sitä sovellettiin Suuresta pohjan sodasta hamaan toiseen maailmansotaan ja varmaan myös miltei aina sitä ennen ja sen jälkeen vastaavissa tapauksissa. Kun tappoi yhden, pelotti tuhat. Koska tästä pyrki aina seuraamaan koston kierre, kovennettiin sitten panoksia aina joka kierroksella tarpeen mukaan ja lopulta päästiin hurjiin verilöylyihin, joita etenkin saksalaiset sovelsivat monessa maassa. Mutta eivät ne mitään uutuuksia olleet.

Kuten tunnettua, maailmansodan syttyessä suomalaiset pysyivät vastoin odotuksia aivan rauhallisina eikä Ruotsikaan osoittanut merkkejä aggressiivisuudesta. Epäluotettavina pidetyt suomalaiset oli vapautettu asepalveluksesta, mutta nelisen sataa ilmoittautui vapaaehtoisiksi puolustamaan Venäjää. Tätä tuskin oli odotettu. Keisari katsoi aiheelliseksi kiittää uskollisia suomalaisiaan ja saapui itsekin katsomaan, miten asiat täällä sujuvat.

Toisaalta Saksaan lähti paljon enemmän nuorisoa kuin emämaata puolustamaa. Se sai siellä sotilaskoulutuksen ja palasi sitten ajan koittaessa todella Suomeen johtamaan sitä kansannousua, jota Pietarissa oli jo kauan pelätty ja Suomessa toivottu, tosin vain sinisissä unelmissa.

Kun kansannousu sitten tapahtui, olivat olosuhteet jotakin aivan muuta kuin osapuolet olivat kuvitelleet. bolševikkikaappaus ja sen aiheuttama sekasorto olivat halvaannuttaneet Venäjän ja tuhonneet sen armeijan. Nyt sillä, bolsevistisessakaan muodossaan ei ollut enää käyttökelpoisia voimia kansannousun vastustamiseen. Pari latvialaisrykmenttiä ja epämääräinen joukko matruuseja eivät riittäneet mihinkään.

Niinpä tapahtui ihme: venäläiset eivät toimeenpanneet Suomessa minkäänlaista terrorikampanjaa eivätkä suomalaiset liioin joutuneet käymään sissisotaa, vaan saattoivat käydä suoraan moraalinsa menettäneiden varuskuntien kimppuun. Niiden aseistariisuminen onnistui ilman vakavaa vastarintaa.

Myös jääkärit, joita valtiopettureina uhkasi sotalakien mukainen hirttotuomio, säilyivät kuin ihmeen kautta vakavilta rangaistuksilta. Vain kaksi värväriä hirtettiin. Terrorin kohteeksi joutuikin suomalaisten sijaan joukko venäläisiä, vieläpä täysin syyttömiä.

Kaikki olisi voinut käydä aivan toisin. Kun suomalaiset ennen sotaa joskus uhmapäissään muistuttivat, että myös pieni Japani oli nöyryyttänyt Venäjän, heille voitiin vastata täydellä uskottavuudella, ettei Suomi ollut mikään Japani ja että sille Venäjä olisi aina tarpeeksi vahva. Oli mahdotonta edes kuvitella muunlaista tilannetta. Eipä Suomesta olisi tainnut olla uudet Tsushiman järjestäjäksi.

Niinpä Suomen tulevaisuus voitiin realistisesti ajatellen rakentaa vain yhteistyössä Venäjän kanssa. Vanhasuomalaiset ja osin muutkin ottivat realiteetit vakavasti ja paheksuivat jyrkästi jääkäreitä ja muita vehkeilijöitä, jotka järkevästi ajatellen saattoivat tuoda maalleen vain onnettomuutta. Esimerkiksi Mannerheimin strategiana oli hankkia Venäjän myötämielisyys tukemalla sen, siis sen oikean vanhan keisari-Venäjän sotaponnisteluja.

On historian ironiaa, että järkevät mielipiteet joutuivat häpeään. Venäjän romahdus ja Saksan voitto olivat Suomen itsenäisyyden välttämätön ehto ja se vahvistettiin reaalisesti Brest-Litovskin sopimuksessa 3.3.1918. Kummisetänä oli Saksa ja takuumiehenä sen Itämeren divisioona.

Jääkärien rooli Suomen ”eurooppalaisen” itsenäisyyden turvaamisessa oli korvaamaton. Toki bolsevikkihallitus oli ”olosuhteiden pakosta” joutunut paperilla tunnustamaan porvarillisen hallituksen johtaman Suomen itsenäisyyden, mikä oli ”inhottavaa”, kuten Lenin asian esitti, mutta tämän tunnustuksen arvo nähtiin heti punakapinan alettua ja itse asiassa jo ennen sitä. Tarkoitus oli tietenkin tunnustaa ”Suomen sosialistisen työväentasavallan” itsenäisyys, jonka sisältö oli alistettu proletaarisen maailmanvallankumouksen eduille.

Jääkärit todella olivat avainasemassa punaisten lyömisessä ja Suomen todellisessa irrottamisessa Venäjästä. Toki läheskään kaikki jääkärit eivät osallistuneet tuohon sotaan, joka käytännössä muodostui kansalaissodaksi. Harvoin muistetaan, että niitä, jotka eivät palanneet Suomeen, ei ollut muutamia, vaan useita satoja. ”Työläisjääkärit” olivat melko merkittävä ja poliittisesti tietoinen osa pataljoonaa.

Mutta tuloksena osaltaan myös Suomeen palanneiden jääkärien toiminnasta oli joka tapauksessa Suomen itsenäisyys eikä sen sijaan suomalaisia kohdannut verilöyly, jollaista aikoinaan oli sekä pelätty että suunniteltu. Vastoin järkeviä odotuksia tämän hurjapäiden joukon rohkeus ei tuhonnut Suomen asiaa, vaan edisti sitä. Niinpä itsenäisen Suomen nuoret sankarit palkittiin runsain mitoin ja pääsivät kansakunnan kaapin päälle. Fortes Fortuna adjuvat, sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Kaikki olisi kuitenkin voinut mennä myös toisin, tietenkin.

Koko Suomen selviytymistarina on miltei uskomaton kautta koko sen historian ja niin on myös jääkärien tarina sen osana. Ehkä me todella olemme Herran valittu kansa, kuten jo Topelius ajatteli? Itsenäistymisen historia ei tapahtunut minkään ennakolta ajatellun käsikirjoituksen mukaan vaan yllätysten summana ja vielä sen aattona tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa. Kaikessa verisyydessään, luokkasotineen se on hyvä esimerkki sellaisesta prosessista, jonka ennustaminen ei etukäteen ole mahdollista.

Painajaisissa on eroja

Uuden keskiajan painajaiset

Venäläinen, jo kauan ulkomailla asunut Dina Hapajeva julkaisi kymmenisen vuotta sitten kirjan Goottilainen yhteiskunta. Painajaisen morfologia (Дина Хапаева. «Готическое общество: Морфология кошмара». М.: «Новое Литературное Обозрение», 2007).

Hän tarkoitti ennen muuta kirjallisuuteen sijoittuvaa maailmaa, jossa normaali inhimillinen järki ja moraali oli jätetty pois käytöstä ja jossa askarreltiin sen sijaan painajaismaisten ”goottilaisten” hahmojen parissa. Entisen selkeän rationalismin sijasta kuitenkin myös tiede näytti hylkäävän järjen ja puhui avaruuden madonrei’istä, jotka jo määritelmällisesti olivat käsityskykymme ulottumattomissa. Biologit saattoivat koska tahansa tuottaa uuden ihmisen kaltaisen olennon, jollaista ei koskaan ollut ollut. Uuden taiteen maailma taas erottui jo jyrkästi klassisesta omaksi maailmakseen omine lakeineen.

Elettiin ja eletään aikaa, jolloin ainakin näennäisesti normaalit ihmiset opiskelevat innolla alkemiaa ja muita salatieteitä ja harrastavat tieteiskirjallisuuden roolileikkejä. Nikolai Berdjajevin sata vuotta sitten uumoilema uusi keskiaika näytti alkaneen.

Hapajevan mukaan ilmiö näkyi erityisesti Venäjällä ja liittyi niihin luurankoihin, jotka olivat kansakunnan kaapissa. Hän arveli, että mikäli Moskovan taivaalle ilmaantuisi äkkiä lohikäärme, eivät suinkaan kaikki kaupunkilaiset olisi tästä yllättyneitä.

Selvää kuitenkin on, että uuden ”gotiikan” varsinainen kotimaa sijaitsee aivan muualla, postmodernissa lännessä. Erilaiset paholaishahmot ja muut painajaismaiset olennot ovat jo hyvän aikaa kansoittaneet sekä kirjallisuuden että aivan erityisesti uuden matalakulttuurin maailman: tietokonepelit.

 Samalla kun klassisen mytologian tuntemus ja opetus on miltei loppunut ja kadunmiehen tiedot historiasta hupenevat kilpaa kristinuskon tuntemuksen kanssa, on aivan keskeiseksi kulttuuriainekseksi muodostunut uusi kauhutarusto. Osittain se projisioidaan tulevaisuuteen (Star Wars) ja osittain fiktiiviseen maailmaan (Taru sormusten herrasta).

Nämä ”klassiset” sadut korvaavat nuorison tietämyksessä jo vanhan mytologian ja niiden hahmoja esitetään roolipeleissä ja kysellään tietokilpailuissa. Ne kuuluvat siis eräänlaiseen ”yleissivistykseen”.

Uusin tulokas näyttää olevan ”Nälkäpeli” –niminen tietokonepeli, johon ympättyjä elokuvia ja muita tuotteita myydään miljoonittain. Niitä arvostellaan lehtien kulttuurisivuilla ja niihin sovelletaan niitä ylistäviä latteuksia, joita Vladimir Nabokov aikoinaan pilkkasi amerikkalaisena poshlostina – syvällisyydeksi tekeytyvänä helppohintaisuutena.

Miksi nämä äärimmäisen lapselliset ”tappajanärhet” ovat syntyneet ja miksi ne ovat saaneet niin valtavan suosion jopa aikuisten keskuudessa? Miksi niitä kunnioitetaan tasaveroisena osana kulttuuria eikä sijoiteta esimerkiksi lastenosastoon tai johonkin ”nuorten postiin”?

Satujen tehtävänä lienee yleensäkin ollut tehdä pelottava ja tuntematon käsitettäväksi ja kertoa, että se on voitettavissa. Saduissa myös voidaan ylittää todellisen elämän normit. Noita-akan voi työntää uuniin ilman sen kummempia omantunnon soimauksia ja örkkejä voi teurastaa mielin määrin myös sellaisessa kulttuurissa, jossa lapselle ei voida antaa leikkipyssyä.

Lienee mahdollista, että uusi tarusto on ollut erityisen tärkeää siksi, että vallitseva kulttuuri on niin täynnä teennäisiä ja ahdistavia tabuja, jotka koskevat aseita. Monihan nykyään näyttää aidosti kauhistuvan oikeita aseita ja haluaisi kieltää ne kokonaan. Saduissa voidaan sen sijaan käyttää kaikkea mahdollista väkivaltaa epäinhimillisten otusten tuhoamiseksi. Syystä tai toisesta aseet siellä ovat usein arkaaisia, jousia ja nuolia, miekkoja ja tikareita. Niiden teho on konkreettisempaa ja näkyvämpää ja mahdollistaa sadistisemman vaikutelman kuin moderni ampuma-ase.

Satu siis vapauttaa kahlitun aggression, jota poliittinen korrektius yrittää hävittää maan pinnalta. Turha sanoakaan, että hävittäminen tuskin onnistuu sen paremmin kuin normaalin seksuaalisuuden tukahduttaminen. Se ei häviä, vaikka se demonisoidaan ja yritetään pakottaa uusiin, mielivaltaisiin muotteihin.

Satujen maailmaan kuuluu paitsi mahdollisuus irtautua todellisuudesta, myös kyky tarjota opetuksia ja malleja oikeaa elämää varten. Jaakko, joka kiipesi pavunvartta pitkin taivaaseen, ei houkuttele ketään yrittämään samaa, mutta hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa herättävät ihailua ja voidaan käsittää esikuvallisina. Teini-ikäinen tyttö Katniss tulee koko maailman sankariksi noustessaan kapinoimaan pirullista presidentti Snowta vastaan.

Miksi kyseessä on nuori tyttö, on aiheellista kysyä. Vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä kannata edes kertoa. Joskus maailmassa tällaiseen rooliin kuului ilman muuta mies. Orleansin neitsyt oli tavallaan poikkeus, mutta hän kuului Jumalan ihmeisiin. Katniss taas ilman muuta edustaa sukupuoltaan, sillä emme elää enää yksilöiden maailmassa, vaan edustamme, kuka mitäkin. Tämän hahmon tarkoituksena on voimaannuttaminen, hänestä on miljoonapanostuksella tehty teinien idolia eivätkä nämä operaatiot yleensä epäonnistu.

Satuja on monenlaisia. C.S. Lewisin Narnia-sarja oli itse asiassa allegorinen kertomus kristinuskon mysteereistä, joka oli tuotu lähelle englantilaisten varhaisnuorten maailmaa. Hyvä ja paha olivat siinäkin kouriintuntuvasti vastakkain ja yllättäen pahuuden valtakunta Kalormen, muistutti erehdyttävästi islamin maailmaa. Se oli väkivaltainen tyrannian ja tekopyhyyden kulttuuri, jossa ihmisarvoa ei tunnettu, vain ihmisten väliset hierarkiat.

Luin joskus lapsille Narnia-sarjan ja Sormusten herran peräkkäin ja pidin enemmän edellisestä. Mielestäni se poikkeaa jälkimmäisestä melko oleellisesti, siinä, että se pyrkii vakavasti lähestymään uskonnon mysteereitä eikä tyydy pelkästään pelaamaan kauhulla ja painajaisella. Mutta Narnian päivät taitavat olla ohi. Painajainen sen sijaan kasvaa ja kukoistaa eikä sille ole vaihtoehtoa, ellei kaupallista poshlostia erehdy sellaisena pitämään.