Vielä hiukkasen venäläisistä

 

Venäläiset klassikot ja juutalaisuus

 

Kaikilla kansoilla on ollut tarvetta vetää jotain rajaa muihin kansoihin. Näitä on sitten usein kuvattu karikatyyreinä, veistetty vitsejä ja vähätelty, samaan aikaan ehkä myös salaa kadehtien. Ajatellaanpa nyt vaikka suomalaisten suhdetta ruotsalaisuuteen. Varsinaista vihaa siitä tuskin löytyy vaikka kuinka etsisi, kateutta ja harmistumista kai sentään. Venäjällä on ollut melko samanlaisia naapurisuhteita.

Venäläiset ovat kutsuneet ukrainalaisia nimellä hohol, joka viittaa zaporogikasakoiden hiustupsuun. Arkkityyppisellä hoholilla on valtavat viikset, kaljussa päässä yksi pitkä hiustupsu ja roimahousut. Herkkunaan ja suuren intohimonsa kohteena hoholit pitävät sian läskiä -salo.

Valkovenäläisistä on käytetty nimitystä bulbaš, joka viittaa perunaan ja puolalaisista on käytetty nimitystä ljah, joka on jo Nestorin kronikasta löytyvä sana. Sen merkitystä en tiedä. Juutalaista tarkoittava haukkumasana žid näyttää olevan lainaa italiasta (giudeo).

Tässä on varmaankin syytä mainita ja korostaa, että venäläiset ja erityisesti slavofiilit ovat olleet sitä mieltä, että kansallinen suvaitsevaisuus on aivan erityisesti venäläisten kansallinen piirre. Kyseessä ei ole vain Dostojevskin kuuluisa määritelmä venäläisestä kaikki-ihmisenä, tämä käsitys oli jo 1840-luvun slavofiileillä ja ehkä sitä ennenkin.

Mieleen tulee, että Puškin, joka oli neljäsosaksi afrikkalainen eli edusti ns. n-rotua, häväistysrunossaan Faddei Bulgarinille, joka oli puolalaista juurta, korosti, ettei hänelle ollut tärkeää, oliko Bulgarin ljah tai tataari tai vaikkapa peräti žid -olennaista oli, että hän oli vidocq -eli ns. erikoispalvelujen agentti…

Не то беда, что ты поляк:
Костюшко лях, Мицкевич лях!
Пожалуй, будь себе татарин, —
И тут не вижу я стыда;
Будь жид — и это не беда;
Беда, что ты Видок Фиглярин.

 

Venäläisten klassikoiden suhtautuminen juutalaisuuteen ei ole mitenkään yksioikoinen asia. Samalla henkilöllä on eläessään ja eri tilanteissa saattanut olla aivan erilaisia mielipiteitä. Kyllä Venäjällä tietysti on antisemitismiä ollut kuten muuallakin, mutta loppujen lopuksi suuret kirjailijat ovat yleensä nousseet vähäpätöisten ennakkoluulojen yläpuolelle.

Kas tässä hiukan siitä, miten tätä Venäjän kohtaloihin valtavasti vaikuttanutta kansaa on Venäjän kirjallisuudessa kuvattu:

torstai 20. helmikuuta 2020

Juutalaiset Venäjän kirjallisuudessa

 

Juutalaiset Venäjän kirjallisuudessa

 

Еврей и жиды в русской классике. Мосты культуры 2020, 383 с.

 

Aleksandr Solženitsynin viimeinen suuri teos oli Kaksisataa vuotta yhdessä (Двести лет вместе).  Kirja käsittää kaksi nidettä ja on laajuudeltaan yli tuhat sivua.

On turha sanoakaan, että syytteitä antisemitismistä tuli, mutta niihinhän Solženitsyn oli jo saanut tottua. Ei siinä auttanut, että joku juutalainen Dora Šturman kirjoitti kirjailijasta ihailevan elämäkerran. Halutessaan saa sellaisesta valtavan tuotteliaasta nerosta kuin Solženitsyn kaivettua esille aina tarpeen mukaan sitaatteja joka lähtöön.

Monet venäläiset klassikot ovatkin aikojen kuluessa olleet enemmän tai vähemmän antisemitismisyytösten kohteena.

Tässä yhteydessä kiinnitän huomiota siihen, että kirjan otsikko viittaa venäläisten ja juutalaisten varsin tuoreeseen tutustumiseen. Juutalaisiahan ei Venäjän valtakunnassa ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan, ennen kuin Katariina II valloitti ne Puolalle kuuluneet alueet, jonne juutalainen asutus keskittyi.

Juutalaiset (venäjäksi jevrei, haukkumanimellä žid) tunnustivat toista uskontoa kuin venäläiset ja heidän virallinen erottelunsa valtakunnan muista kansalaisista tehtiin nimenomaan uskonnon perusteella, kyseessä oli iudaizm tai iudеistvo. Sen tunnustajien oli asuttava alueella, jonka nimi oli tšerta osedlosti, juutalaisten asuinalue. Englanniksi Pale of settlement.

Periaatteessa tämä rajoitus oli voimassa aina vuoteen 1917 asti, mutta käytännössä se alkoi menettää merkitystään 1800-luvun lopulla. Mainittakoon tässä, että meilläkin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli voimassa ankaria rajoituksia ja meidän juutalaisväestömme saapui pääosin Venäjältä, entisten sotilaiden mukana.

Keisarikunnan loppuaikoina juutalaisuus oli yksi valtakunnan perususkonnoista, joka noteerattiin myös armeijassa. Siellä oli juutalaisiin kohdistuvaa syrjintää, mutta kyllä heitä myös kohosi siellä hyvinkin korkeisiin asemiin. Yleensäkin Venäjällä säädösten ankaruutta on lieventänyt se, ettei niitä ole noudatettu.

Tässä käsitellyn kirjan mukaan ”juutalaiskysymys” ilmestyi venäläiseen kirjallisuuteen 1860-luvulla. Ottakaamme huomioon, että esimerkiksi Gogolin Taras Bulbassa kuvaama pogromi tapahtui Ukrainassa eikä Venäjällä.

Joka tapauksessa siis juutalaisten määrä Venäjän kaupungeissa alkoi tuolla vuosikymmenellä nopeasti kasvaa ja samalla alkoi ilmestyä juutalaisen intellektuellin ja assimiloituneen juutalaisen tyyppejä. Aiemminhan kyseessä oli kurjasti omissa shtetleissään asunut maalaisväestö.

Tämän ilmiön myötä myös syntyi, oikeastaan hämmästyttävän nopeasti, sekä antisemitismi että intelligentsijan piirissä juutalaismyönteisyys, josta tuli niin sanotusti bon ton, erityisesti sen pogromiaallon jälkeen, joka tapahtui vuonna 1881.

Myös juutalaiset vallankumoukselliset ilmestyivät Venäjälle ja näyttelivät tunnetusti merkittävää osaa niin bolševikkien, menševikkien kuin sosialistivallankumouksellistenkin piirissä. Ottaen huomioon heidän sorretun asemansa, muu olisikin ollut yllättävää.

Venäjän kuuluisat pogromit eli roskajoukon harjoittamat, juutalaiskortteleihin kohdistuneet ryöstelyt ja murhat sijoittuivat yleensä valtakunnan eteläosiin. 1900-luvun alussa niin sanotut mustat sotniat harjoittivat niitä muuallakin ja väitettiin, että tämä tapahtui salaisen poliisin avustuksella ja peräti tsaarin myötämielisyydellä.

Viime mainittu seikka lienee kuitenkin aikansa propagandasodassa syntynyt fiktio.

Joka tapauksessa juutalaiset, joita vuonna 1914 oli esimerkiksi Pietarissa jo huomattava määrä, tunsivat olonsa turvattomaksi ja järjestivät sodan syttyessä suuren solidaarisuuskulkueen, joka lähti Kolomnan suurelta synagogalta ja kulki Talvipalatsin kautta Znamenskaja (Vosstanija)-aukiolle.

Kuten tunnettua, kysymys kuutalaisten asemasta ja merkityksestä Venäjän historian ja nykypäivän kannalta on asia, joka yhäkin herättää siellä intohimoja. Itse asiassa Hitler ja hänen kannattajansa saivat merkittävän osan käyttämästään juutalaisvastaisesta materiaalista nimenomaan Venäjältä. Jopa SA-joukkojen edeltäjiksi on epäilty vuoden 1905 vallankumouksen ”mustia sotnioita”.

Näitä kysymyksiä ei tässä ole tarkoitus käsitellä, saati ratkaista eikä siihen pyri myöskään blogin aiheena oleva kirja.

Itse asiassa kirja on poikkeuksellinen sympaattinen kohteelleen, ainakin sikäli, kuin olen siihen ehtinyt tutustua.

Siinä on muun muassa Maksim Gorkin kirjoittama kuvaus juutalaispogromista, joka kuvaa kaamealla tavalla sitä parvieläimen psykologiaa, joka sai väkijoukon valtaansa ja johti täydellisen häpeämättömään käytökseen, huolimatta siitä, että joku orpo inhimillisyyden äänikin uskalsi erottua joukosta.

Joukossa on myös klassisen juutalaisen kauppamiehen hahmoa kuvaava kertomus ja siellä esiintyy myös kuvankaunis juutalaistyttö, jota kaupitellaan upseerin viihdykkeeksi. Nämähän ovat klassisia hahmoja.

Dostojevskiä syytettiin aikoinaan intelligentsijan piirissä juutalaisvastaisuudesta, eikä hän toisessa kirjan kohdassa kannatakaan toisuskoisille samoja oikeuksia. Tässä kirjaan otetussa Kirjailijan päiväkirjan kohdassa hän vähättelee asuinpaikan vapaan valinnan juutalaisille tuottamaa vääryyttä ja kohottaa sen sijaan tärkeimmäksi asiaksi aidon ihmisyyden, jota löytyy kaikista uskontokunnista, kuten hänen esittämänsä esimerkki osoittaa.

Dostojevskin tuossa kohdassa edustaman syrjinnän laji ei aikoinaan ollut lainkaan harvinainen ja oli tuttu meilläkin. Santeri Jakobsonhan on aikoinaan julkaissut aiheesta kirjankin: Taistelu ihmisoikeuksista.

Nämäkin asiat kannattaa siis aina muistaa sijoittaa historialliseen kontekstiinsa. Hämmästyttävintä on, miten uusi ilmiö juutalaisuus näillä leveysasteilla on. Toki joitakin sefardijuutalaisia aina silloin tällöin eksyi myös Ruotsin valtakuntaan ja sitä alkuperäähän on myös Sakari Topelius.

Kirja päättyy Vjatšeslav Ivanovin tekstiin, jossa arvioidaan, että juutalaiset on sallimus lähettänyt koettelemaan eri kansojen kykeneväisyyttä noudattamaan Kristuksen evankeliumia. Ivanov siteeraa myös Dostojevskia, joka Kirjailijan päiväkirjan siteeratussa kohdassa -yllätys, yllätys- vaatii myös juutalaisille täysiä kansalaisoikeuksia, kuten kristinuskon laki edellyttää.

Suuret venäläiset klassikot eivät aina kannattaneet samoja poliittisia päämääriä, joita intelligentsijalla oli, mutta se ei tarvitse suinkaan merkitä sitä, että heitä olisi vaivannut jokin ksenofobinen kansalliskiihko.

Dostojevskin asenteita voi vain verrata siihen varsin merkittävään liikkeeseen, joka keisarivallan loppuaikoina suhtautui sangen vihamielisesti kaikkeen toisuskoisuuteen tai toisrotuisuuteen (inorodtsy), mukaan lukien erityisesti juutalaiset, puolalaiset ja suomalaiset.

Tulkoon mainituksi, että vaikka sana inorodets suoraan suomennettuna tarkoittaa peräti toislajisuutta (vrt. vieraslajit) ei suinkaan pidä kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin biologinen kategoria.

 

Tabujen äärellä

 

Venäläinen fasismi ja juutalaisuus

 

Putinoidinen ideologia ja siihen liittyvä psykologia on ennen muuta valtioisänmaallisuutta tai tarkemmin sanoen imperialismia. Se torjuu lähtökohtaisesti sellaisen Blut und Boden- nationalismin, joka erottaisi Venäjän kansat tai edes tulevan viidennen imperiumin kansat toisistaan. Kaikilla kansoilla on oikeus ja velvollisuus palvella ja ylistää samaa valtaa. Puheissaan Putin yleensä muistaakin yleensä mainita, että Venäjä on monikansallinen.

Venäjä on toki ytimeltään ortodoksinen, mutta siinä viihtyvät sen rinnalla myös muut Venäjän perinteiset uskonnot, jotka ovat iät ja ajat siihen kuuluneet, etenkin mainitaan aina islam, buddhalaisuus ja juutalaisuus. Jälkimmäinen tosin tuli Venäjälle vasta 1700-luvun lopulla Puolan jakojen myötä, kuten myös katolisuus, mutta silti. Protestanttisuus taas tuli Pietari Suuren valloitusten myötä. Suuren ideologisen potentiaalinsa takia se on kuitenkin erityisesti syytä huomioida.

 

Kaikki uskonnot joka tapauksessa ovat kelvollisia ylistämään valtiota ja sen presidenttiä. Juutalaisuutta ei vainota ja nykyisen mytologian mukaan ei ole koskaan vainottukaan. Toki ne, jotka tietävät jotakin juutalaisuuden historiasta Venäjällä ovat toista mieltä. Aina 1900-luvulle saakka olemassa oli ns. juutalaisten asuinalue eli tšerta osedlosti, jossa juutalaisten piti asua. Toki se ajan mittaan vesittyi.

Juutalaispogromit, joita ns. mustat sotniat 1900-luvun alussa harjoittivat, on joissakin piireissä haluttu selittää olemattomiksi, mutta eihän se noin vain onnistu. Vielä neuvostoaikana juutalaisiin kohdistettiin erityiskohtelua.

Joka tapauksessa Venäjällä on Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alkanut kasvaa vähintäänkin  puolivirallinen maailmankatsomus, jolla on paljon yhtäläisyyksiä natsien näkemysten kanssa. Eipä ihme, että tämän kehityksen seuraajat, kuten Aleander Yanov, josta taannoin kirjoitin, ovat pelolla odottaneet uuden antisemitismin aallon nousua Venäjälle.

Sitähän ei ole tullut, mutta se venäläinen ideologia, jota Duginin kaltaiset puuhamiehet ovat rakentaneet, on monessa mielessä nimenomaan niiden keskeisten modernisuuteen liitettyjen asioiden vastainen, joita on pidetty juutalaisuudelle ominaisina.

Se, ettei Venäjällä nyt leimata modernia maailmankatsomusta nimenomaan juutalaiseksi, voi selittyä jo ihan siitä tosiasiasta, etteivät sitä enää edusta vain juutalaiset, vaan koko läntinen maailma. Tavallaan meistä kaikista on jo tullut juutalaisia, kuten asia on myös ilmaistu.

Tässä en lainkaan puutu siihen, onko tämä nykyinen länsimaisen kulttuurin kehitys toivottavaa ja ansiokasta vai ei (itse pidän sitä monessa mielessä valitettavana), vaan kehotan sen sijaan pohtimaan niitä yhtäläisyyksiä, joita on 1900-luvun alkupuoliskon natsien kulttuurisissa näkemyksissä ja siinä maailmankuvassa, jota Izborskin klubi ja Putin edustavat ja jota hyt ollaan miekkalähetyksen voimin pakottamassa myös ukrainalaisille.

Niinpä suosittelisin lukemaan pariakin vanhaa blogiani sillä silmällä.

 

torstai 9. huhtikuuta 2020

Exodukset

 

Juutalaisten vaellukset

 

Juri Sljozkin, Era Merkurija. Jevrei v sovremennom mire. Novaja avtorskaja versija (Юрий Слезкин, Эра Меркурия. Евреи в современном мире. Новая авторская версия. «Аст», Москва 2019, 509 с.

 

Tunnettu Venäjän tutkija Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) on alun perin Moskovan valtionyliopiston kasvatteja, mutta emigroiduttuaan hän on vaihtanut myös työkielensä ja tämäkin kirja on käännetty englanninkielisestä alkuteoksesta. Se on toki saatavissa myös englanniksi, nimellä The Jewish Century.

Sljozkinin lähestymistapa on virkistävän epätavallinen ja suorastaan kirjallinen. Ensin hän sijoittaa juutalaiset yhdeksi merkuriaaniseksi kansaksi monien muiden joukossa ja hahmottelee tämän laatuisten kansojen yhteiset piirteet.

Sen jälkeen hän käsittelee Shalom Aleichemin kirjallisen hahmon, Tevje Maitomiehen (Ks. Viulunsoittaja katolla) viiden fiktiivisen tyttären kohtalot ja sen myötä eri juutalaisryhmien historian 1900-luvulla. Vankasti dokumentoitu teos sisältää erittäin paljon tilastoaineistoa eikä siis ole suinkaan niin fiktiivinen, kuin ensi alkuun voisi kuvitella.

Teknisinä käsitteinä kirjoittaja puhuu apollonisista ja merkuriaanisista kansoista. Edelliset ovat juurevia kantakansallisuuksia, jotka pysyvät aloillaan ja harjoittavat alkutuotantoa perinteidensä mukaisissa yhteiskunnissa.

Jokaisen kansan ulkopuolelle suljetaan barbaarit, jotka ovat vihollisia ja vaarallisia niiden olemassaololle. sellaisten kanssa ei jaeta verta eikä leipää. Endogamia ja tabut pitävät kansat erillään. Nämä suuret kansat ovat apollonisia kansoja.

Barbaarien ja omien lisäksi on kuitenkin olemassa myös välittäjäkansoja. Myös ne kuuluvat toisiin ja pitävät tiukasti kiinni erillisyydestään. Vieraus on molemminpuolista.

Välittäjäkansat, jotka ovat luonteeltaan vaeltavia, eivät ole mihinkään maahan juurtuneita, mutta asioivat kaikkien kanssa molemminpuoliseksi hyödyksi. Ne suorittavat tehtäviä, jotka ovat muilta kiellettyjä ja ne leimautuvat toisten silmissä epäpuhtaiksi. Molemminpuolinen halveksunta yhdistää nämä merkuriaaliset kansat apollonisiin.

Merkuriaaliset kansat ovat kuitenkin hyvin tarpeellisia isännilleen. Usein ne käytännössä monopolisoivat tiettyjä hyvin tuottavia aloja, kuten koronkiskonnan, jonka harjoittaminen apollonisen kansan uskonveljien välillä olisi synti.

Merkuriaalisen kansan olemassaolo on jo periaatteessa uhanalainen ja aina silloin tällöin niitä vastaan hyökätään ja niiden omaisuus ryöstetään. Siirtyminen muualle on kuitenkin näille kansoille luontevaa.

Kirjoittaja luettelee suuren määrän tällaisia liikkuvia kansoja, joiden yhteiset piirteet eivät kuitenkaan aina tunnu ihan olennaisilta.

Joka tapauksessa sellaisia ovat juutalaisten lisäksi muun muassa eräät Intian kansat kuten parsit ja jainalaiset, Itä-Afrikan intialaiset, Karibian libanonilaiset, Kaakkois-Aasian kiinalaiset, Lähi-Idän armenialaiset ja kreikkalaiset ja jopa mustalaiset ja Irlannin travellerit.

Sljozkin löytää yllättävän paljon yhteisiä piirteitä kaikista näistä kansoista tai oikeastaan kansanryhmistä. Uudessa ympäristössä ja uudessa roolissa näet esimerkiksi kiinalaiset ja intialaiset saavat aivan uudenlaisia kulttuurisia rooleja ja eriytyvät muualla asuvista sukulaisistaan.

Vainot kuuluvat erottamattomasti merkuriaalisten kansanryhmien kohtaloon ja oma aikammekin on todistanut niitä esimerkiksi Itä-Afrikassa ja Ugandassa, Filippiineillä, Kambobdžassa, Vietnamissa Indonesiassa ja muuallakin. Juutalaisten kohtalo on vain yksi monista.

Merkuriaaliset ryhmät ovat kosmopoliitteja, välittäjiä, tulkkeja, diplomaatteja, kiellettyjen ja halveksittujen ammattien harjoittajia. Kirjoittajan antama yhteisnimi tulee tietenkin Merkuriuksesta eli Hermeestä, joka antiikissa oli kauppiaiden ja varkaiden suojelija, liikkeissään nopea ja ovela pettäjä. Apollo-jumala taas symbolisoi paikallisuutta.

Sivumennen sanoen Iliaassa mainitaan, että Apollon helo-olka oli myös ruton jumala, joka ampui urhoja näkymättömillä nuolillaan, mutta se on jo eri juttu.

Juutalaiset ovat joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilöitä ja heidän tarinansa suhteellistaminen on kirjoittajan merkittävä innovaatio.

Tosiasiahan on, että juutalaisista on, sitten 1970-80-luvulla alkaneen holokaustiteollisuuden, pyritty tekemään ryhmä, jota ei voi missään tapauksessa verrata mihinkään. Saksassahan on muuan ajatusrikoksen laji juuri Relativierung eli holokaustin (Shoahin) vähätteleminen suhteellistamalla, vertaamalla sitä johonkin muuhun.

Sljozkin, joka on itsekin juutalainen, on tästä hyvin tietoinen ja ilmeisen tyytymätön siihen anti-intellektualismiin, jota moiset ajatuskiellot edustavat. Hän toteaakin, että uskonnon hiipumisen jälkeen holokaustimyytistä tuli läntisessä maailmassa uusi absoluutti ja natseista absoluuttisen pahuuden symboli. Jumalan kuoltua paholainen jäi siis yhä toimivaksi hahmoksi.

Genosiidiä ei tietenkään ole mitään syytä vähätellä ja harva normaalijärkinen sitä kai tekeekään, mutta kirjoittaja korostaa sitä, että juutalaiset olivat vain yksi merkuriaalinen välittäjäkansa ja vieläpä sangen tyypillinen niin menestyksessään kuin kärsimyksessään. Heistä tuli kuitenkin kokonaisen aikakauden symboli, kun koko läntinen maailma muuttui apollonisesta merkuriaaliseksi.

1900-luku -modernisaatio- merkitsi yleistä merkuriaalisuuden voittoa koko maailmassa. Se alkoi Euroopasta ja sen edelläkävijöitä olivat juutalaiset. Siksi tuo vuosisata oli juutalaisuuden vuosisata.

Juutalaisuuden keskus oli 1700-luvulla Itä-Euroopassa, nykyisten Puolan ja Valko-Venäjän alueella. Kun Venäjä Puolan jaoissa valloitti alueen, sai se myös suuren määrän juutalaisia alamaisia.

Näiden asumisoikeus rajoitettiin aluksi tuolle alueelle, joka tunnettiin nimellä Tšerta osedlosti (engl. Pale of Settelement) eli juutalaisalue.

Sieltä juutalaiset pääsivät muuttamaan Venäjän keskuksiin suuremmassa määrin vasta 1900-luvun alussa ja etenkin Venäjän vallankumouksen jälkeen.

Monilta on usein jäänyt huomaamatta se valtava ja hyvin nopea muuttoliike, joka tapahtui Venäjän (Neuvostoliiton) sisällä 1920-30-luvuilla. Juutalaisia muutti sadoin tuhansin Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan ja Harkoviin, joissa heitä aiemmin oli asunut tuskin lainkaan.

Venäjän vallankumous oli mitä suurimmassa määrin juutalainen vallankumous toteaa Sljozkin ja kertoo vain ilmeisen totuuden, jota jostakin oudosta syystä on haluttu tänäkin päivänä kieltää. Juutalaisten osuus Neuvostoliiton hallinnossa oli lähes käsittämättömän suuri ja on vielä otettava huomioon, että he ilmestyivät laajassa mitassa juutalaisalueen ulkopuolelle itse asiassa vasta vallankumouksen jälkeen.

Kyseessä oli siis todellinen vydviženije -sosiaalinen luokkaretki. Samaahan voidaan havaita myös kaukasialaisten kansojen suunnalla.

Toinen suuri exodus oli siirtyminen Palestiinaan, sionismi. Se merkitsi paradoksaalisesti merkuriaalisten juutalaisten muuttumista apolloniksiksi maan ja mannun vartijoiksi. Samalla konfliktin välttely ja pelkurimaisuus, jotka olivat kuuluneet merkuriaaliseen rooliin, hävisivät ja juutalaisista tuli hyvinkin aggressiivisia ja eteviä sotilaita.

Kolmas suuri exodus suuntautui Amerikkaan, jossa juutalaisista, joita tänä päivänä on siellä vajaat kolme prosenttia väestöstä, tuli Yhdysvaltojen intellektuaalinen, taloudellinen ja poliittinen eliitti. Prosenttiluvut ovat tunnettuja ja ne voi halutessaan tarkistaa. Juutalaisten yliedustus meritokraattisilla huippupaikoilla on valtava ja asia koskee myös niin kulttuuria kuin ”kulttuuria” eli huviteollisuutta.

Kun Neuvostoliitto romahti, hävisi samalla eräs juutalaisen vallankumouksen keskus. Sieltä muutettiin laajasti pois jo 1970-luvulta lähtien, kun systeemin uskottavuus oli mennyt. Mauri (murjaani) oli tehnyt tehtvänsä.

Nyt Venäjän suuresta juutalaisväestöstä on jäljellä enää vain noin puolet. Hekään eivät enää ole se muista poikkeava merkuriaalinen ryhmä, jota aikoinaan tarvittiin, koska koko väestön rooli on muuttunut eikä sellaista ryhmää enää tarvita.

Juutalaisten kohtalona oli siis toimia etujoukkona siinä yhteiskunnallis-taloudellisessa vallankumouksessa, joka tapahtui koko maailmassa. Siksi he olivat vähäisestä määrästään huolimatta 1900-luvun keskeinen ryhmä. Se oli juutalainen vuosisata ja se muutos, joka tapahtui, oli juutalaisuuden vallankumous -tai yleisemmin puhuen- joukkomittainen siirtyminen apollonisuudesta merkuriaalisuuteen.

Modernisaatio merkitsee sitä, että kaikista tulee juutalaisia, kiteyttää Sljozkin kirjansa sanoman.

Sljozkinin teos ei ole ainoa laatuaan korostaessaan juutalaisuuden merkitystä modernisaatiolle. Itse asiassa teemasta on kirjoitettu hyvinkin paljon (vrt. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jew ).

Outoa kyllä, juuri juutalaisuuden intellektuaalista haltuun ottamista halutaan joillakin tahoilla kaikin keinoin haitata ja jopa estää. Typerimmät tabujen vartijat haluavat suorastaan kieltää heitä koskevien sosiaalihistoriallisten tosiseikkojenkin esittämisen.

Kuten Sljozkin toteaa, on outoa, että ksenofobian alalla on erityinen termi varattu vain juutalaisvastaisuudelle: antisemitismi. Tosiaan, milloin olettekaan viimeksi kuulleet puhuttavan esimerkiksi antihamitismista?

Juutalainen vuosisata näyttäisi joka tapauksessa nyt olevan takana päin, arvioi Sljozkin. Apolloninen Israel ei enää edusta juutalaisuuden perinteistä roolia ja Venäjällä, kuten USA:ssakin juutalaiset ovat hyvin voimakkaasti assimiloitumassa. Sitä koskevat tabut ovat hävinneet.

On sangen virkistävää saada lukea tällainen kirja, joka uskaltaa kajota aikamme erääseen keskeiseen tabuun ja tekee sen sitä paitsi hyvin älykkäästi ja kiertelemättä.

Sljozkinin hahmottelema suuri kuva juutalaisuuden roolista aikakauden suuressa muutoksessa eli modernisaatiossa on ehdottoman kiinnostava, olkoonkin, että siinä on myös paljon kiistanalaisia kohtia.

Merkille pantavaa myös on, että tekijä mainitsee kirjan alkusanoissa kiitollisuutensa monille Venäjän tutkimuksen huippunimille ja muillekin merkittäville intellektuelleille.