Et in arcadia ille
Matti Klinge, Euroopan murros, Proust ja Kross.
Siltala 2018, 286 s.
Churchill sanoi
jostakin henkilöstä, jonka nimeä en juuri nyt muista: ”Hän on hyvin vaatimaton
ja hänellä on siihen monta hyvää syytä”.
Klinge ei ole
lainkaan vaatimaton eikä hänellä ole siihen varsinaisia syitäkään, ellei nyt
sitten ajatella normaalia säädyllisyyttä ja tunnettua ajatusta vaatimattomuuden
niin sanotusti kaunistavasta vaikutuksesta.
Jokaista kirjaa
arvioidessa on kuitenkin kohtuullista yrittää löytää ensin se tarkoitus, jota
kirjoittaja on pyrkinyt toteuttamaan.
Kirjasta saa sen
käsityksen, että tärkeänä motiivina on ollut tietty epävarmuus: oma
merkittävyys on pitänyt todistaa. Niinpä sitten toisten antamat kiitokset on
aina tarkoin pantu merkille ja ne muodostavat
nyt suuren osan muistelmia. Ja kyllähän niitä riittää.
Toinen tärkeä
ainesosa näyttää olevan sen uudelleen osoittaminen ja alleviivaaminen, mitä
muistelija on tutkimustyössään tuonut esille.
Se ei yleisesti
ottaen olekaan turhaa ja tarpeetonta työtä. Itsekin jotakin vähäpätöistä
uutuutta joskus esittäneenä on saanut vakuuttua siitä, miten vaikeaa ja lähes
mahdotonta on saada sellaisia yleiseen tietoisuuteen, ellei joku popularisoija
vie asiaa iltapäivälehtien lööppeihin.
Klingen edustamat
uutuudet ovat kuitenkin sellaista hiljaista sorttia, jonka merkitystä suuri
yleisö tuskin edes ymmärtää ja kuittaa helposti pelkkinä yhdentekevinä
latteuksina.
Täytyy nyt tässä
kohden kuitenkin todeta, että takavuosina kansallisen myytinmurtajan manttelia
täysin aiheellisesti kantanut Osmo Jussila on nimennyt Klingen jopa
tärkeimmäksi kansallisten myyttien murtajaksi. Syynä on hänen uusi näkemyksensä
Suomen synnystä, siis synnyttämisestä.
Itse käännätytin
aikoinaan Klingen teosparin Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi,
koska katsoin sillä olevan hyvin paljon annettavaa juuri venäläiselle
lukijakunnalle. Siihen onkin sitten viittailtu sangen ahkerasti.
Klinge itse
korostaa aivan erityisesti saavutuksiaan uuden tutkijapolven kasvattajana ja
sillä alalla hän epäilemättä hakee vertaistaan. Upea jälkipolvi todistaa sekä
ahkeruudesta että kyvystä innostaa nuorisoa. Muodikas yliopistopedagogiikka
tuskin lienee ainakaan tähän mennessä saanut aikaan yhtä menestynyttä
akateemista opettajaa.
Muistelmathan
tuppaavat aina olemaan jonkinlainen apologia
pro vita sua ja mieleen tietenkin tulee, että sillä, joka tuntee tarvetta
kirjoittaa puolenkymmentä paksua kirjaa puolustuksekseen, mahtaa olla jotakin
aivan erityistä omallatunnollaan.
Tämä on
kuitenkin varmaan oikopäätelmä. Joidenkin ihmisten elämänasenne saattaa olla
lähtökohtaisesti negatiivinen tai kaunainen, jolloin vastoinkäymiset ja
surkeudet –ja niiden uljas voittaminen- nousevat keskeisiksi.
Sunnuntailapsi
saattaa sen sijaan keskittyä kaiken sen erinomaisen kuvaamiseen, mitä elämällä
on ollut tarjottavanaan.
Klingen
muistelmat kuuluvat voittopuolisesti jälkimmäiseen kategoriaan. Toki
saavutukset ovat olleet merkittäviä ja tunnustukset ylenpalttisia. Vuodet ovat
olleet täynnä mahtavia älyllisiä ja sosiaalisia elämyksiä, etten sanoisi
seikkailuja.
Tässä niteessä
kirjoittaja kokee näköjään elämän täyttymyksen lähes joka suhteessa, aina isoisäksi
tulemiseen saakka. Venäjäksi muistan jonkun kutsuneen tällaista elämänjaksoa
nimellä Годы свершения, täyttymyksen vuodet.
Ehkä jotakin
sentään on jäänyt saamatta? Eikö Matti olisi ansainnut myös yliopiston
kanslerin ja akateemikon asemaa ja arvoa?
Sivullisenkin
mielestä varmaan olisi, mutta onhan ne tarpeensa ja pyrkimyksensä muillakin.
Joka tapauksessa kertoja muistoissaan vaeltaa arkadialaisessa idyllissä, jossa
ainakaan lukijaa ei rasiteta kuvauksilla epäonnistumisista tai
onnettomuuksista.
Kuitenkin opin
tästä kirjasta, että sanonnalla Et in
Arcadia ego on myös pahaentinen merkitys: täälläkin minä –kuolema- olen
läsnä…
Muistelijaa
ikävät asiat eivät kuitenkaan vaivaa ja näinhän kaikkien varmaankin kannattaisi
elää: pani päivät päälletysten, päällimmäisiksi
paremmat.
Tuli kuitenkin
mieleen, että onkohan Klinge onnistunut kokonaan välttymään asialliselta negatiiviselta
palautteelta. Asiatonta ja asiantuntematonta palautetta hän kertoo toki
saaneensa, mutta senhän voi ja se pitääkin kaikin mokomin asettaa omaan
arvoonsa.
Joka tapauksessa
voin itsekin todeta kuunnelleeni pari kerrassaan kurjaa Klingen pitämää
esitelmää. Epäonnistuminen on toki inhimillistä, eikä muuta sitä asiaa, että
hän sopivassa vireessä on erinomainen puhuja.
Se, ettei hän –koska
on asian varmaan itsekin huomannut- ole jäänyt muistelmissaan asiaa vatvomaan, ei
toki ole vika eikä mikään, mutta edes jonkin tällaisen niin sanoakseni kauneuspilkun
löytäminen muistelmista olisi antanut niille vähemmän äitelän sävyn.
Sivumennen
sanoen, olen juuri lukenut myös Hitlerin puheita kokoelmasta Från vanmakt till världsmakt (Schildts,
1942). Eräässä puheessa vuodelta 1938 kirjoittaja ilman turhaa vaatimattomuutta
nostaa uuden uljaan aikakauden ratkaisevaksi alkulähteeksi sen, ettei eräs
nuori mies vuonna 1919 kadottanut uskoaan Saksan suureen tulevaisuuteen…
Adolphus oli
tuohon aikaan kunniansa huipulla ja ansaitsi kaikin mokomin sen suitsutuksen,
jota hänelle tulvi niin idästä kuin lännestä, hänestähän tuli myös Timen vuoden mies ja kansikuvapoika.
Suurmiesteorian
kannattajana johtajan pitikin viitata nimenomaan omaan rooliinsa, joka oli
muuttanut historian. Muu olisi ollut suorastaan sopimatonta.
Klingen
saavutukset meidän vaatimattomissa oloissamme ja sentään lähinnä akateemiseen
maailmaan rajoittuneessa toiminnassaan ovat tietenkin toista luokkaa, mutta
suurmiesteorian kannattajana myös häneltä on kai syytä odottaakin oman roolinsa
keskeisen merkityksen korostamista, ellei maamme historiallisen kehityksen,
niin ainakin sen historian ymmärtämisen kannalta.
Joku nerokkaampi historisti (olisiko ollut Huizinga tai Ortega y Gasset?) sanoi, että historioitsija joka kuuluu omaan aikaansa kuuluu kaikkiin aikoihin. Se joka kadottaa aikansa ja kiinnittyy menneeseen loistoon, ei tuota mitään mikä kuuluisi mihinkään.
VastaaPoistaVähän tuollainen vaikutelma minulle on syntynyt aina kun olen Klingen tekstejä lukenut. Ikään kuin ne olisivat siniverisellä musteella kirjoitetut. Ikään kuin kuninkaallisissa palatseissa käyskennelleet pöhöttyneet hallitsijat ja akateemisessa maailmassa varjeltu illuusio tiedollisesta asiahallinnasta nautittaisiin samasta samppanjalasista.
Vaikka kyllähän tässä yksi jos toinenkin mieluummin eläisi 1800-luvulla.
PoistaMuistelmien ensimmäinen osa loistava, sitten taso laski ehkä "materiaalinkin" heikentyessä. Päiväkirjasarjassa ei tätä ongelmaa, esseineen matkakuvauksineen se on hieno monumentti. Tietysti kaikki nyt sellaisessa liikkeessä ettei pysyvää arvoa uskalla veikata millekään. -jussi n
VastaaPoistaArcadian raunioilla HS nuuskii onko yksikään kansanedustaja nostanut lakkia venakolle.
VastaaPoistaEipä ihme jos dosentit haluaisivat elää jossakin menneisyydessä! En näet löytänyt netistä hyvää katsausta McGarthyismistä, joten käänsin googlen avulla Wikipediasta (engl.):
VastaaPoista"McCarthyn aikakauden aikana satoja amerikkalaisia syytettiin kommunisteiksi tai kommunististen sympatiaattoreiksi; heistä tuli aggressiivisten tutkimusten ja kyseenalaistusten kohteita hallituksen tai yksityisten teollisuuslaitosten paneeleissa, komiteoissa ja virastoissa. Tällaisten epäilyjen ensisijaisia kohteita olivat valtion työntekijät, viihdeteollisuustoimijat, tutkijat ja ammattiyhdistysaktivistit.
Epäilyksiä uskottiin usein epäluotettavista tai kyseenalaisista todisteista huolimatta, ja henkilön todellisten tai oletettujen vasemmistoliittojen tai uskomusten aiheuttama uhka oli joskus liioiteltua. Monet ihmiset kärsivät työpaikkojen menetyksestä tai urakehityksen tuhoamisesta; jotkut vangittiin. Suurin osa näistä rangaistuksista johtui myöhemmin kumotuista oikeudenkäyntiä koskevista päätöksistä; laeista, jotka julistettiin myöhemmin perustuslain vastaisiksi; irtisanomiset syistä, jotka julistettiin laittomiksi tai toimimattomiksi, tai ylimääräisiksi oikeudellisiksi menettelyiksi epävirallisina mustalistoina, jotka myöhemmin yleisesti tuomittiin."