Muistoja lännestä

Suomalaisilla paikoilla

Joskus maailmassa lienee ollut käytössä sananparsi De ä min, sa finnen om Stockholm! Sen ymmärrämme liioitteluksi, mutta ei savua ilman tulta. Muodostivatko itse asiassa Tukholman tienoo ja Varsinais-Suomi yhden, meren yhdistämän kokonaisuuden, voi spekuloida ja niinhän on tehtykin.

Kuten Pietarissa, toki myös tuolla läheisen lännen suunnalla on suomalaismuistoja ja niitä varmasti löytyisi paljonkin, jos joku ottaisi asiakseen koota niitä yhteen (tyyliin se ja se oli täällä silloin ja silloin).

Olihan kyseessä sentään meidän pääkaupunkimme. Turkuhan ei oikein hyvin ole juuri koskaan sellaista roolia täyttänyt, kun sen rooli on rajoittunut enimmäkseen kirkolliseen ja oikeudelliseen hallintoon. Suomen keskushallinto siellä oli vain muutaman vuoden.

Vanhoja suomalaismuistoja löytyy myös Tukholman lähistöltä. Täällähän ovat niin Sigtuna (kuka saa kunnian sen polttamisesta, taitaa yhä olla kiistanalaista) kuin Moran kivet. Ja Uppsalassa (tai Upsalassa) meidänkin kuninkaamme kruunattiin.

Olin jo ehtinyt unohtaa, miten suomalaispitoinen on Kustaa Vaasan hautamuistomerkki Uppsalan tuomiokirkossa. Siinähän on, paitsi tuota hienoa ja ensimmäistä tunnettua Suomen (suuriruhtinaskunnan) vaakunaa, myös Suomen maakuntien vaakunat ja äkkiä katsoen näyttää siltä, että ne muodostavat puolet kaikista.

Se taitaa olla liioittelua, mutta tukee taas kerran sitä näkemystä, jonka mukaan Suomen asema valtakunnassa oli vielä 1500-luvulla hyvin huomattava, kutistuakseen sitten suurvaltakauden myötä, kun maamme painoarvo väheni. Kielikin joutui ahdinkoon.

Muuten, Uppsalassa oleva Suomen leijona on identtinen nykyisen vaakunaeläimemme kanssa. Autonomian ajalla se sen sijaan usein kuvattiin kahta miekkaa käpälissään pitäväksi otukseksi, ei suinkaan käyrää sapelia halventavasti polkevaksi.

Ja ne viime vuosikymmeninä muodikkaiksi tulleet väitteet siitä, ettei mitään Suomea olisi ollut olemassa ennen kuin se 1800-luvulla, voi tietenkin jättää omaan arvoonsa, erään omituisen aikakauden ilmentymiksi.

Eipä niitä Suomen kronikoitakaan olisi voitu eri vaiheissa kirjoittaa, mikäli itse kohde olisi puuttunut ja sama tietysti koskee vaakunaa. Toki Suomea enempää kuin useimpia muitakaan maita ei ollut nykyaikaisen kansallisvaltion mielessä ennen kuin ”nykyaikana” eli siis verrattain myöhään. Rajapyykin voinee sijoittaa hieman makunsa mukaan.

Mutta melko suomalaiselta se Uppsala tuntuu, jos asiaa siltä kannalta ajattelee. Kuorissa, Maunu Ladonlukon vieressä lepää Viipurin linnan isäntä ja moninkertainen valtionhoitaja Kaarle Knutinpoika Bonde, toisessa makaa rentoutuneen näköisenä herttuamme Juhana III ja täällähän se Erik Pyhäkin ilmoittaa olevansa -olipa hän sitten joskus olemassa tai ei, legenda ainakin on ja tosiasiahan sekin on.

Tukholmassa halusin viimeinkin käydä katsomassa jumalanpalveluksen suomalaisessa kirkossa. Siellä se messu myös pidettiin, vaikka tällä kertaa ruotsiksi. Pappi, tai tässä tapauksessa papitar toi jostakin syystä mieleen lastentarhanopettajan iloisessa touhukkuudessaan. Ehtoollisella kävijät tekivät ristinmerkkejä.

 Isänpäivän kunniaksi olisi ollut vielä tarjolla kakkukahvit, mutta henkilökohtaisen ravitsemustilanteen takia ne harkittiin jätettäväksi väliin.

Sivumennen sanoen, kirkon -entisen linnan pallohuoneen- kattokruunuista kaksi on tuotu Nevanlinnasta li siis nykyisessä Pietarissa Ohta-joen suistossa sijainneesta kaupungista. Sen nimi ruotsiksi oli Nyen, latinaksi Neovia, josta suku Neovius. Kovin olivat kruunut komeita ja myös samannäköisiä kuin kolmas, Riddarholmin kirkosta periytyvä.

Tuossa jälkimmäisessä hautakirkossa on tunnetusti serafiimiritarikunnan jäsenten vaakunat. Heille laaditaan sellaiset, ellei niitä entuudestaan ole.

Svinhufvudilla ja Mannerheimillä ne tietenkin olivat jo valmiina, mutta Relander, Paasikivi ja Kekkonen ja heidän seuraajansa ovat sitten saaneet itselleen uudet. Jokaisessa vaakunassa on vaalilause, joka Kekkosella on Sitä kuusta kuuleminen.

 Niinistöllä lause on Juurista voimaa. Hänen vaakunansa taisi olla vain linnan serafiimisalissa, en ainakaan huomannut sitä (vielä) kirkon seinässä.

Kalmarin unionin aika ei ole mitenkään vahvasti esillä Tukholmassa, vaikka sillä mielestäni on pysyvä opettavainen arvo. Brunkebergin taistelun muistoksi lienee valtionpankin lähellä viisi mitalia tapahtuman muistoksi, niitä en suoraan sanoen ole hoksannut. Myös Suurkirkon upea Pyhä Yrjö on kuulemma hankittu tuon voiton kunniaksi.

Kyseessähän on lyypekkiläisen Bernt Notken teos, saman, jonka Kuolemantanssia voimme ihailla Tallinnan Nikokain (Nigulisten) kirkossa. Tai näinhän sitä on väitetty, nykyään kuulemma epäillään.

Joka tapauksessa vapautuminen unionista vaati kerran veronsa. Eron eli niin sanoakseni Svexitin estämiseksi sortaja turvautui halpamaisuuksiin ja Kristian II Tyranni mestautti satakunta unioniskeptikkoa Suurtorilla vuonna 1520. En muuten muista, että tästäkään asiasta olisi siellä muistotaulua, ehkä onkin, nyt en etsinyt.

Joka tapauksessa suuria olivat ne onnettomuudet, joita muuan eurooppalainen unioni kerran aiheutti niille valtakunnan osille, joilla oli eri intressit kuin Keski-Eurooppaan ankkuroituneella Tanskalla. Periferia sai paljon ja kauan kärsiä juuttien mielivaltaa. Sitähän riitti meilläkin, merirosvoista ja unionin kannattajista tuli kerran synonyymejä.

No, nykyään asiat toki näyttävät olevan paremmin. Suokoon luoja, että tämä asiain tila jatkuisi. Tuntuu siltä, että Ruotsi on monessa suhteessa osannut ottaa historiastaan opiksi. Tämä tuntui heijastuvan myös niiden parin kirjan sivuilla, jotka ostin divarista: Rysshärjningar i Roslagen ja Rysshärjningarna på Ostkusten sommaren 1719.

Kaarle Juhanan muisto näyttää tässä vanhassa emämaassamme olevan arvossaan, kun taas meillä historiattomat kauppakamarinulikat pyrkivät koko uuden valtakuntamme asioista määräämään, ilman, että kukaan kykenisi menoa jarruttamaan.