Yltäkylläisyyden mitta

Kanojen arvo ja merkitys

Hyvä kuningas, Ranskan Henrik IV otti jo 1500-luvulla hurskaaksi tavoitteekseen, että hänen jokaisella alamaisellaan olisi varaa valmistaa sunnuntaisin kanapataa (kukko viinissä laskettaneen tässä yhteydessä myös kanaksi).

Vuonna 1769 Katariina Suuri kirjeessään Voltairelle väitti, että hänen alamaisensa talonpojat voisivat koska tahansa halutessaan valmistaa kanaa padassa, mutta viime aikoina oli eräillä seuduilla ruvettu sen sijaan suosimaan kalkkunaa.

Katariina ei varmastikaan tarkoittanut sitä, että talonpojat olisivat päivittäin mässänneet kanan lihalla, vaan sitä, että heillä ylipäätään oli kanoja, jotka antoivat munia ja höyheniä ja jotka suuren juhlan saapuessa tai yllättävän tarpeen kohdatessa voi pistää pataankin.

Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolen korkeasuhdanteessa puhuttiin myös siitä, miten vaurauden kasvu mahdollistaisi sen, että joka pataan saataisiin kanaa.

Tässäkään unelmassa, jonka suuri lamakausi sitten julmasti romutti, ei ajatuksena varmastikaan ollut, että kanan kaltaista herkkua olisi syöty joka päivä. Miksi moista mässäystä olisi yleensä järjestetty? Mistä olisi kanoja edes saatu sellaisia määriä?

No, minun sukupolveni on saanut nähdä erään unelman täyttymyksen. Suomessakaan ei, niin kummalliselta kuin se saattaakin kuulostaa, eletty pelkällä liharuoalla vielä sata tai edes kuusikymmentä vuotta sitten. eipä ollut jokaisen pöydässä aina kalaakaan, saati nyt kanaa.

Unelmat paremmasta elämästä saattoivat ilmetä yltäkylläisen ruokapöydän toivomisena. Myös lokoisat olot vailla työtä ja vaivaa olivat kai useimpien toivelistalla.

Kuten kannakselainen sananlasku asian ilmaisi: ”Hyvä on keisarin eleä: saunanlauteill’ makkoap ja voisulloa syöp!”

Siitäpä tuskin saattoi kuvitella elämän paranevan.

Mutta tämähän oli rahvaan paratiisi: aitat täynnä ruokaa ja kuivia puita, pehmoinen peti ja ehtoisa emäntä vierellä. Mikäpä oli siinä vaikka kaamosta viettäessä.

Todennäköisesti sellaista rienaajaa ei ollutkaan, joka olisi siihen aikaan luojalleen suuttunut siitä, että taivas oli tiettyyn vuodenaikaan enimmäkseen pimeänä ja tiputteli lunta ja räntää maailman lasten niskaan.

Yhtä hyvin olisi voinut siitä katkeroitua, ettei omannut linnun siipiä, koiran hajuaistia tai kotkan silmiä. Jokaiselle oli omansa annettu ja siinä kaikki.

Turha sanoakaan, että tämä syvien rivien unelma yltäkylläisyydestä oli hyvin haavoittuvainen ja monen kohdalla täysin epärealistinen. Uhkia olivat säiden oikut, hallat, taudit ja sodat, tulipalot ja vammautumiset, synnynnäiset ja hankitut krempat monella olivat jo syntymälahjana. Verottaja saattoi villiintyä, sotajoukko marssia ohi. Vähänkö sitä oli uhkakuvia.

Mutta tuo kylläisyyden unelma sentään kerran saavutettiin ja niin sanoakseni vielä sivuutettiinkin. Kun takaiskuja sittemmin tuli, herättivät ne suuren katkeruuden, vaikka olivat menneisyyden mittareilla mitättömiä.

Itse olen aina elänyt hyvän ruoan äärellä, mutta kyllähän se on aika tuore asiain tila tässä maassa. Mitä kanaan tulee, muistan hyvin ne harvinaiset tilanteet 50-luvulla, jolloin munimattomalta kanalta pantiin pää poikki ja se sitten kynittiin suurella touhulla. Liha taisi olla vähän sitkeätä, mutta herkkuahan se oli, toki.

Viimein tässäkin maassa siis saavutettiin sellainen tila, jossa lihasta ja kalasta tuli jokapäiväinen välttämättömyys jokaiselle. Eiköhän se tapahtunut suunnilleen vasta 1960- luvulla.

1970-luvulla kana tuli jopa kouluruokaloihin ja oli siellä ylivoimaisesti suosituin herkku, kanaviillokin nimellä. Vielä 50-luvulla siellä oli syöty puuroa ja velliä ja oltu kyllä siihenkin hyvin tyytyväisiä. Muistelen joidenkin lipittäneen perunavelliä kymmenenkin lautasellista.

1970-luvulla oli siis eläinvalkuaisen lähteitä kaikille saatavana ja jopa halvalla. Muistan, miten oudolta ja ihmeelliseltä tuntui, että kauppojen pakastimet olivatkin yhtäkkiä täynnä kanoja ja broilereita mitättömään hintaan. Sillä kelpasi hämmästyttää moskovalaisia tuttavia.

Vain lahkolaiset korvasivat kanan ja muun herkkuruoan muulla, mutta eivät hekään köyhyyttään. Oman tuvankin olivat siihen mennessä itse kullekin ahkerat kädet rakentaneet, eikä lämmöstä tai lemmestä ollut noin keskimäärin puutetta. Poikkeuksista en tässä puhu. 1970-luvulta lähtien elettiin siis kai jo paratiisissa, ainakin menneen maailman mittareiden ja nimenomaan kanapaistin mukaan mitaten.

Siellä kuitenkin luikerteli käärmeitä. Yhden nimi oli Amerikasta saatu Smith Effect, toinen oli samasta lähteestä siinnyt Jones Effect, jotka yhdessä vaimon kanssa ajoivat miestä yhä edelleen hankkeeseen, vaikka toimeen jo tultiin. Sitten olivat ja tulivat tämä conspicuous consumption ja difference ja niin edelleen.

 Eivät ne antaneet yön lepoa eivät päivän rauhaa. Siinä sitä sitten syötiin miestä ja ennen pitkää naistakin.

Kylläisyydellä ei enää ikään kuin ollut merkitystä, nyt oli pädettävä yhteiskunnassa ja sitä paitsi taisteltava liikakylläisyyden seurauksia vastaan. Oli uudet unelmat ja uudet tarpeet. Oliko kaikki vain majan harhaa ja itse padassa hautuva kanakin pelkkää kangastusta ja tavallaan pelkkä turhake?

Onnellisuudesta ei ainakaan yhä suuremman rahamäärän jahtaamisessa ollut kysymys, sillä onnellisuuden lisääminen ei tietystä pisteestä lähtien enää onnistu materiaa kasaamalla. Toki ihmisillä on myös harhaluuloja.

Tarvehierarkiassa joka tapauksessa tulivat ajankohtaisiksi nyt yhä sekundäärisemmät asiat, tai sitten oli muita vaikeuksia. Esimerkiksi lemmenasioissa tyydytyksen hankkiminen rahalla lienee nykyään aika epätoivoista. Toki sitä voidaan siihen asiaan sijoittaa loputtomasti, mutta niillä markkinoilla käydään kauppaa myös muunlaisilla panoksilla ja uhrauksilla, joille ei välttämättä loppua ole.

On uskottavasti sanottu, että ihmisen hyvinvointi ei ole summa, vaan tulokäsite. Jos yksikin perustarve on nollan tasolla, tekee se myös tulosta nollan. Näin voi ihminen elämänsä kokea myös kanapadan äärellä.

Mutta nämä ovat kananäkökulman todellisuudesta katsoen sivuseikkoja. Kanan ystävä saattaa yhä uudelleen ja uudelleen todeta, että muuan ihme on tapahtunut ja ainakin yksi perustarve on mahdollista täysin tyydyttää, ellei siitä vapaaehtoisesti luovu.

Viikonlopun huolellisesti haudutettu ja hyvin maustettu kanapata on juhlaruokaa, joka on aina vain herkullista ja johon jokaisella on varaa. Se on aitoa rikkautta, jonka arvo ei muutu suhdanteiden myötä.

Mutta harva taitaa tänään enää ymmärtää, miten uusi asia tämä kanalla mitattava hyvinvoinnin peruskivi on. Keskuudessamme elää vielä paljon ihmisiä, joiden elämässä nälänhätä tai ainakin ankara elintarvikepula ovat olleet tosiasia. Kanan saaminen pataan oli silloin kaukainen ja usein aivan epärealistinen haave, aivan kuten se oli satoja vuosia sitten.

Voi vain toivoa, etteivät kelpo siivekästä syrjäytä kaiken maailman pörriäiset ja madot. Arvostakaamme nyt ainakin sitä, etteivät ne vielä ole kenellekään pakollista ruokaa. Kun kanat porisevat padoissa, ovat asiat vielä hyvin.