Ruoskijakulkue II

Ruoskijakulkue II

Itseinhon suurin mahdollinen ilmentymä lienee anteeksipyyntö sen johdosta, että on olemassa. Tätä patologista käyttäytymismallia voi nyt havaita monella taholla. Kulttuurissa se ilmenee ennen muuta oman historian arvon kieltämisenä ja jopa sen demonisointina.

Toki saman asian voi todeta myös yksilötasolla. Vegaaniuden nimellä tunnettu lahkolaisuus lähtee siitä, ettei ihminen ainoastaan ole elukka, vaan jopa kaikkien viheliäisin elukoiden joukossa. Kun kaikki muut rakentavat elämänsä toisten lajien hyväksi käytölle, ihmisen on, arvottomuutensa vuoksi, sellaisesta kokonaan kieltäydyttävä.

Miten tähän on tultu? Vielä sotien jälkeiset sukupolvet kasvatettiin uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden hengessä, mikä keskimäärin lienee tuottanut merkittäviä tuloksia, kunnes niin sanottu kulttuurivallankumous aiheutti hyvin merkittävän murroksen. Sen jälkeen on yhä tiiviimmin seurattu Amerikkaa lähes kaikessa.

Yhdysvallat onkin toisen maailmansodan jälkeen ollut johtava läntisen sivilisaation edustaja ja sen kulttuuriset tuotteet on kauttaaltaan omaksuttu koko muussa läntisessä maailmassa, riippumatta siitä, onko niillä siellä relevanssia vai ei.

Katumus ja anteeksipyytely oman historian johdosta on nyt Yhdysvalloissa kohdistunut oman maan mustaan väestöön (orjatyövoiman käyttö) ja myös muuhun ns. kolmanteen maailmaan, josta hankittuja resursseja on käytetty oman hyvinvoinnin luomiseen. Kuka muuten mahtaakaan muistaa, mitä tarkoittivat ensimmäinen ja toinen maailma?

Sen sijaan, että historiassa olisi nostettu kunniaan oma panos läntisen sivilisaation tuomisesta sellaisille seuduille, jotka muuten yhä eläisivät henkisessä pimeydessä ja materiaalisessa kurjuudessa, on katse kohdistettu anakronistisesti siihen, että muista maista on hankittu raaka-aineita, jotka muuten olisivat jääneet arvottomina lojumaan sinne, missä olivat.

Samaa voi suuressa määrin sanoa myös ns., alkuperäiskansojen kohtalosta. Epäilemättä niiden vanhoja elinolosuhteita moniaalla heikennettiin ja paljon väestöä kuoli heille vieraiden mikrobien levitessä.

Länsimaisen sivilisaation leviäminen oli kuitenkin välttämätön ehto sille, että nuo kansat kerran edes pääsivät villistä olotilastaan korkeamman sivistyksen piiriin tai ainakin saivat siihen mahdollisuuden. Kaikki niistä eivät toki ole kyenneet mahdollisuuttaan käyttämään.

Flagellantismin toinen muoto on kiistää länsimaisen sivilisaation ”korkeus” ja asettaa villiheimojen kulttuurit itse asiassa itseään korkeammalle tasolle. Tämä, kuten koko kulttuurin flagellantismi yleensä, perustuu viime kädessä siihen nihilismiin, joka viimeisen puolen vuosisadan ajan on jatkanut lohdutonta kulkuaan vailla haastajia.

Flagellantismin kolmas ruoska on feminismi, joka pyrkii todellisuuden ja todella tapahtuneen historian tilalle luomaan jonkinlaisen kuvitteellisen utopian, ikään kuin varjohallituksena, jollaiset aina tekevät asiat paremmin, vailla vastuuta ja virheiden mahdollisuutta kun ovat.

Jalojen villien, jalojen naisten ja yleensä kaikkien valkoiseen mieheen nähden toiseutta edustavien tahojen verrattomana työkaluna on muutaman vuosikymmenen ajan toiminut niin sanottu postmodernismi, maho filosofian irvikuva, jonka moraalinen ja intellektuaalinen merkitys on ollut pelkästään tuhoava.

Postmodernismin vankasti todellisuudesta erossa olevat perusasettamukset kulttuurista ja koko ihmiselämästä pelkkänä valtasuhteiden kokonaisuutena, sen postuloima kaikkialla vallitseva sorto ja taistelu, kulttuurin instituutioiden synty ”konstruktioina” ja asioiden ”olemuksen” kieltäminen ovat välineitä, joiden avulla voidaan pönkittää kaikkea muutakin hölynpölyä.

Juuri siksi se sopii niin mainiosti flagellantismin työkaluksi. Itse asiassa näemme siinä jo valmiina sen pimeyden sydämen, johon sanalla nihilismi viitataan.

Kulttuurinen flagellantismi on itse asiassa varsin hämmästyttävä ja odottamaton asiain tila. Kukapa olisi vielä sata vuotta sitten -joitakin Spenglerin kaltaisia poikkeusihmisiä lukuun ottamatta- voinut kuvitella mitään vastaavaa!

Oli tietenkin kaikki syyt uskoa asioiden olevan aivan päinvastoin. Ajatellapa nyt vain sitä uskomatonta tasoa, jolle valkoinen mies oli nostanut sekä ihmiskunnan henkisen suorituskyvyn että sen aineellisen hyvinvoinnin! Nythän ne ovat vielä siitä tavattomasti kehittyneet.

Mikäli ajatellaan pelkästään ihmisen elämänsä aikana kohtaamaa väkivaltaa, on sen todennäköisyys valtavasti pienentynyt, kuten Steven Pinker on pyrkinyt osoittamaan. Sama koskee ihmisen mahdollisuutta kuolla nälkään tai tauteihin.

Miten on edes mahdollista, että näiden todellisten ihmeiden todellisen aikaansaajan pelkkä nimi on siitä huolimatta muodostunut kirosanaksi, minkä hän itsekin, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, on nöyränä hyväksynyt…

Ongelmat ovat toki syntyneet ja tulleet näkyviksi vasta viime vuosikymmeninä ja niitäkin toki on. Merkittävä osansa asiassa varmasti on sillä valtavalla tehokkuudella, jonka valkoinen mies on kehittänyt ja jonka päästäminen valloilleen on ollut helpompaa kuin sen epätoivottujen sivuvaikutusten rajoittaminen.

Ne, jotka eivät historiassa ole varsinaisesti saaneet aikaan yhtään mitään, tarkoittaen yhteiskunnan, kulttuurin ja tieteen edistymistä, ovat nyt paradoksaalisesti vahvoilla ja voivat hurskaasti huudahtaa: ”Ei se ole minun syyni!”

No, ehkä on periaatteessa mahdollista ajatella, että suuri kyvyttömyys voisi olla huono tuottamaan myöskään epätoivottuja tuloksia, mutta luulenpa tämä johtopäätös voi olla vaarallinen sofismi.

Mikäli kulttuurissa hallitsevaan asemaan pääsevät sellaiset ainekset, joilla ei ole mitään positiivisia kykyjä, on pelättävissä, että tuloksena on pelkkää nihilismiä ja barbariaa, jota se ylistää samanarvoisena kaikkien kulttuurin saavutusten kanssa, mikä nykyään jo onkin tapana.

Tuntuu siltä, että Spenglerin visio maailmanhistorian morfologiasta on oikea, ties mistä syystä. Nykyinen läntinen sivilisaatio on kuin onkin menettänyt viriiliytensä, passionaarisuutensa, kuten eräillä tahoilla sanotaan. On seurannut suuri kulttuurinen lama.

Ylpeän ekspansiivisuuden sijaan näemme nyt kaikkialla masentunutta itsesoimausta, anteeksipyytelyä ja pikkunokkelaa rienausta, jonka voima sinänsä on ehtynyt, kun sen tuhkaan ja säkkiin pukeutunut kohde jo muutenkin kaikin tavoin jo itse tunnustautuu kurjaksi.

Vastaavasti kaikki se, mikä voidaan -vaikkapa juuri primitiivisyytensä ansiosta- asettaa länsimaisen sivilisaation vastakohdaksi, saa jonkinlaisen pyhyyden hohteen. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös barbaariuskontoja voodoosta hamaan islamiin.

Sivilisaatio, jolla ei enää ole missiota enempää uskonnon, kulttuurin kuin yhteiskuntafilosofian tai oikeuden alalla, on tehtävänsä tehnyt. Se on ikäloppu, turha ja ennen pitkää myös edesmennyt.

Oma maamme on tietenkin vain pieni kolkka läntisen sivilisaation suuressa rakennelmassa. Voi siis sanoa, että olisi kovin uskallettua tehdä sen perusteella mitään johtopäätöksiä siitä, missä koko sivilisaation piirissä mennään.

Eino Leinon sanoja käyttääkseni asia taitaa kuitenkin olla niin, että Suomessa Suomen kyltyyri, tuon kaiken on karrikatyyri. Ja karikatyyreissähän ne kohteen tunnusomaiset piirteet ilmenevät kaikkein voimakkaimpina ja selvimpinä.

Olemme kulttuurisessa kehityksessämme varsin lähellä Ruotsia, joka taas World Values Surveyn empiirisen todistuksen mukaan on maailman pisimmälle kehittynyt länsimaisen kulttuurin edustaja.

Näemme jo myös omassa maassamme samat pääasiat, joskin usein vielä hieman kehittymättöminä. Mutta aika pitkällähän täällä jo sentään ollaan.

Otetaan vaikkapa sinänsä vähäpätöinen, mutta symbolisesti paljon puhuva detalji uskonnosta, kulttuurin ytimestä: Helsingin seurakuntien julkaisemassa lehdessä ilmestyy sarjakuvana irvokas tarina Suomaan kansan muinaisusko.

Siinä esitetyn kertomuksen mukaan kansamme alkuperäinen suuri johtaja ja itse asiassa jumala oli Ämmä ja sen mukaisia olivat sitten kansan elämä ja arvot.

Miten on mahdollista, että moinen tökerö uskonnollisen aihepiirin irvistely saa sijansa uskonnollisessa lehdessä on se kysymys, jonka luulisi jokaisessa heräävän.

Mutta nykyisissä oloissa skandaalista ei ole tietoakaan. Ämmällisyyden pyhyys, joka muutenkin kulttuurissa vallitsee, onkin kukaties ainoa, jota kirkon piirissäkin vielä todella kunnioitetaan, toki muun flagellanttisen aineksen ohella.

Tämän sarjakuvan ohella on lehdessä toinenkin, jonka nimenä on Jeesus&Jumala seikkailee.

Inhimillisesti katsoen on vaikea kuvitella, miten voitaisiin päästä pidemmälle siinä, mitä venäläinen kutsuu nimellä pošlost -ala-arvoinen mauttomuus.

En tietenkään voi tietää, mitä lehden julkaisijat ovat ajatelleet valitessaan tuollaista materiaalia julkaistavaksi, mutta tuskinpa erehdyn, jos arvelen, että kyseessä on kömpelö yritys lähestyä uskonnollisesti välinpitämättömäksi tiedettyä lukijaa ikään kuin sanomalla heille: ”Älkää luulko, että mekään näitä uskontojuttuja tosissamme otetaan. Mukaan vain nauramaan!”

Olisi kuitenkin väärin väittää, ettei tuossa lehdessä olisi mitään uskonnollista ainesta. Kyllä siellä noteerataan kaikki uutiset islamin etenemisestä meillä ja muualla. Sehän on vähän kuin luterilaisuus etenisi. Milläpäs perusteella nimittäin omaa uskontoa voitaisiin pitää jotenkin muita parempana…

Kirkot ovat viime aikoina kunnostautuneet tuomitsemalla erilaisia asioita menneisyydestään ja onhan siellä pahoja juttuja ollutkin. Samalla on pyydetty anteeksi, mikä panee ajattelemaan, että nuo rötökset ovatkin olleet tahallisia.

Pidän todennäköisenä, että ennen pitkää kirkot alkavat myös julkisesti pyytää anteeksi julistamaansa oppia, jossa nykyajan näkökulmasta katsoen anteeksi pyydeltävää tulee riittämäänkin. Niin monen ihmisen mielenrauhaa on aikojen kuluessa häiritty…

Mutta tähän on tultu. Kun on sanottu A, on sanottava myös B ja niin edelleen.

Marssi jatkuu. Mihin se voisi päättyä?