Kansallinen ylevyys

Isänmaan puolesta!

Kuten tunnettua, ainakin meillä Suomessa tunnettua, venäläiset ja muutkin neuvostokansalaiset huusivat viime sodan aikana hyökätessään Isänmaan puolesta, Stalinin puolesta! (”Za rodinu, za Stalina!”).

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, ei siinä huudettu mitään isänmaasta, vaan synnyinmaasta. Isänmaahan (otetšestvo) viittaa lähinnä perittyyn, miespolvien muokkaamaan maahan ja synnyinmaa (rodina) taas vain paikkaan, jossa on synnytty, kotiseutuun.

Ero ei välttämättä ole suuri, mutta joka tapauksessa venäläiset toisessa maailmansodassa herättivät sotilaiden suojeltavaksi nimenomaan tuon feminiinisen synnyinmaa-äidin (rodina-mat) ja se oli kyllä jotakin uutta.

Aiemmin oli nimittäin käytetty systemaattisesti tuota isänmaata -otetšestvo. Näin tehtiin 1800-luvun lopulla ja ensimmäisessä maailmansodassa (”Za veru, tsarja i otetšestvo!”, Uskonnon, tsaarin ja isänmaan puolesta).

Tässähän on näkevinään opetusministeri Uvarovin vuonna 1833 kehittämän ns. virallisen kansallisuusopin tunnuksen Pravoslavije, samoderžavije, narodnost (Ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus).

 Vielä Isänmaallisessa sodassa 1812 nostoväen tunnus oli nimittäin lyhyemmin Tsaarin ja uskon puolesta! (”Za tsarja i otetšestvo!”).

Mistä sitten tulee tuo huuto ”hurraa!” (”uraa!”), jota suomalaisetkin saivat kuulla yhä uudelleen? Lienee yleinen käsitys se, että se periytyy Turkin sulttaaninen janitsaareilta ja tarkoittaa ”Tappakaa ne!”.

Suomalainen tunnus Koti, uskonto ja isänmaa lanseerattiin talvisodan alkaessa, Mannerheimin päiväkäskyssä. Siinä tietenkin näkee marsalkan entisen työnantajan vaikutusta, mutta itsevaltiaan sijasta siinä ei nyt mainittukaan esimerkiksi presidenttiä (tsaarin asemesta), vaan koti.

Tämä on erityisen ymmärrettävää myös siltä pohjalta, että nimenomaan kodin ja perheen instituutioina koettiin juuri tuolloin olevan vaarassa eikä aiheetta.

Tosin Neuvostoliitossa oli silloin jo peräännytty engelsiläisestä perheen hävittämisen ajatuksesta, joka kyllä tavattiin jo Kommunistisessa manifestissa (Manifest der kommunistischen Partei, 1848) ja oli voimissaan esimerkiksi rouva Kollontain ajattelussa. Stalinhan ei sen sijaan haihatteluille rakentanut.

Silti maatalouden kollektivisointi ja suuret puhdistukset olisivat meilläkin pahasti repineet myös perheinstituutiota, ajateltiin. Tämä pelko on selvästi tuotu esille vaikkapa Eino Railon kirjassa Valittu kansa ja luvattu maa.

Nykyäänhän tuo talvisodan kolminaisuus (koti, uskonto, isänmaa) yleensä toimii vain olkiukkona, kun halutaan mustata jotakin ajatussuuntaa, jonka väitetään jämähtäneen jonnekin historian pimeyteen. Mikään poliittinen taho ei tietääkseni vanno sen nimiin.

Kun katsoin wikipediasta luetteloa kansakuntien tunnuslauseista (Список национальных девизов), huomasin yllätyksekseni, että Suomelta tuollainen tunnus puuttuu kokonaan, kuten väitetään.

Sen sijaan esimerkiksi Burkina Fasolla oli Unité, Progrès, Justice, Iso-Britannialla tunnetusti Dieu et mon droit (kuningashuoneen tunnus), Venezuelalla Dios y Federación ja Belizilläkin Sub umbra floreo (varjossa kukoistan). Sivumennen sanoen Botswanan tunnus on ytimekkäästi Pula (sade).

Skeptinen tarkkailija saattaa noita, usein latinankielisiä tunnuksia lukiessaan ajatella, että siitä puhe, mistä puute, mutta kyllä toisaalta on jotenkin hienoa, että kansallisen idean ydin koetetaan puristaa yhdeksi kompaktiksi timantiksi.

Sitä paitsi tunnukset ovat usein ylevän kehottavia ja uskon, että silloin kun otetaan miehestä mittaa, ne saattavat auttaa heikompia veljiä.

Montenegron tunnus on Čojstvo i junaštvo (rohkeus ja sankaruus), Itä-Timorin Honra, pátria e povo (kunnia, isänmaa ja kansa).

Jumala on tukena hyvin monilla kansoilla. Epäilyttävän maineen jättäneet konkistadorit huusivat aikoinaan ”Santiago, Santiago!” ja siis kutsuivat avuksi pyhää Jaakkoa. Nykyään valtiot toimivat yleensä Jumalan avulla (Monaco: Deo juvante). Espanjalla on Plus ultra (kauemmas!), mikä ainakin minussa herättää assosiaatioita imperialismista. Francon aikana tyydyttiin tunnukseen Una, grade y libre. Silloinpa ei Kataloniassakaan separatistien lippuja ikkunoille ripustettu.

Saksan keisarikunnan tunnus oli Gott mit uns ja itäisellä naapurilla se oli aivan sama: S nami Bog. Toki muistamme, että muitakin versioita oli. Venäläinen luettelo mainitsee myös asianmukaisesti Kolmannen valtakunnan tunnuksen Ein Volk, ein Reich, ein Führer ja sen lisäksi myös kansallislaulun kertosäkeen Deutschland über alles, mikä kyllä on sangen epätarkkaa, mutta eipä siitä tässä sen enempää.

Joka tapauksessa on äärimmäisen harvinaista, että kansallisesta tunnuksesta puuttuu kokonaan ylevyys ja kehottava sävy, jopa narsistinen itsekehu.

Sellainen joka tapauksessa on Ruotsin tunnukseksi mainittu För Sverige i tiden.

Mutta kukaties on vielä tyhjänpäiväisempää olla kokonaan vailla kansakunnan tunnusta. Sellaiseksihan Suomi on esitetty, vaikka asiasta ehkä voi olla eri mieltäkin.

Mutta sellaiseksi on luettelossa esitetty myös Venäjä.

Aikojapahahan nyt elämme. Till tidernapas har man levat!

Kun esimerkiksi Samoalla on sinänsä vaatimaton, mutta hurskas tunnus Fa´ave i le Atua Samoa (Jumala loi Samoan), saamme me ja venäläiset jäädä niin sanotusti lehdellä soittelemaan. Meillä kyse on kulttuurin rapautumisesta, Venäjällä taas ollaan yhä vallankumouksen (vastavallankumouksen) jälkitunnelmissa ja ideologian luominen on yhä kesken. Yritettyhän sitä on.

Kuitenkin ihminen joskus kaipaa sellaista aidosti kotimaalle omistettua, ikiomaa tunnusta, joka olisi helppo aina ottaa esille, kun se hetki koittaa. Ei siinä tarvitse mitään pöyhkeyttä olla.

Ajatelkaamme Quebecin tunnusta Je me souviens (minä muistan). Ei mitään muuta. Sitä kyllä toivoo, ettei nyt ihan kaikkea muisteltaisi ja voihan tämän lauseen kokea myös uhkaavana. Mutta on se nyt ainakin ytimekäs.

Toisilta kansoilta on tietenkin hieman arkaluontoista lainata, mutta tällä alalla se tuntuu olevan pikemminkin sääntö. Hyvin monet luottavat jumalaan ja puhuvat yhtenäisyydestä. Amerikkalaiset ovat vain yksi esimerkki monien joukossa. Luulen, että molempia mainittuja asioita kuitenkin syvimmiltään hieman epäillään ja juuri siksi ne nostetaan esille, yhteisen uskon vahvistamiseksi.

Entä miltä kuulostaisikaan meille sovellettuna Yhdistyneiden arabiemiraattien tunnus: Jumala, kansakunta, presidentti!

Kun katsoo galluppeja, tuntuu siltä, että se, jos mikä sopisi loppuosaltaan myös meille, mutta alkuosahan voisi sen sijaan aiheuttaa esittäjälleen jopa syytteen vaaran.

Kun kuitenkin tiedämme, että Jumalan harmiton synonyymi on Allah, voisimme kai yrittää omaksua tunnuksen Allah, hallintoalamaiset, presidentti!

Kuka rohkenisi ainakaan kiistää tämän tunnuksen poliittista korrektiutta?