Itärintamalta

Rintamaselostajan merkintöjä

Jessikka Aro, Putinin trollit. Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta. Johnny Kniga 2019 453 s.

Infosodasta on puhuttu jo puolenkymmentä vuotta ja tottahan se näyttää olevankin. Kovin monet ovat sen mukaisesti sonnustautuneet sotisopaan ja puolensa valinneet. Se, mikä toimii toista puolta vastaan, on sitten hyvää ja kiitettävää, olipa se muuten mitä tahansa.

Tässä kirjassa kirjoittaja on koonnut varsin laajasti muutamien tapausten ympärille kertynyttä aineistoa ja aivan erityisesti hän esittää omia kokemuksiaan -mielipiteidensä takia kiusattuna toimittajana.

Onhan siinä, mistä kertoa. Ulkopuolinenkin ymmärtää, että kirjoittajan kuppi on kaikesta kiusaamisesta tullut täyteen ja hän on saattanut pillahtaa itkuun ihan vain siitä syystä, että häneltä on kysytty eräästä puolihullusta henkilöstä, joka on käyttänyt valtavasti energiaa hänen, yhden toimittajan vainoamiseen.

Onhan näistä asioista jo tietoa. Oli aivan oikeudenmukaista, että maaniselle psykopaatille lätkäistiin kunnon tuomio. Hoitoonohjaus ei tällaisissa tapauksissa auta mitään, eikä lääketiede enää edes tunne kverulanttipiintymys-nimistä sairautta.

Kuitenkaan nämä tyypit eivät ole mihinkään hävinneet ja jatkavat vain uhriensa kiusaamista, yleensä jopa juridista koneistoa väärinkäyttäen.

Aron esittelemät toimittajamaailman kytkökset ja koplaukset eivät ole vailla mielenkiintoa. Ei asioita pelkästään yhden tai kahden hullun päähänpistojen takia tapahdu. Takana on usein ollut myös merkittävän toimijan tuki ja taustalla häämöttää suorastaan valtiollinen taso. Ihan kuin oikeassa sodassa.

Sellaisessa oikeassa sodassa oli ennen vanhaan aina rintamat ja rintamamiesten tehtävä oli yksinkertaisimmillaan hyvin simppeli: on osuttava viholliseen.

Itse asiassa sotakin on paljon monimutkaisempaa, mutta joka tapauksessa sen erityispiirteisiin kuuluu, ettei normaaleja häveliäisyyden sääntöjä kunnioiteta, päinvastoin. Vyön alle ei pelkästään saa lyödä, vaan pitääkin. Petos ei sodassa ole moitittava ja häpeällinen asia, vaan kiitettävä. Itse strategian käsite on läheistä sukua valheelle, juonelle -stratagem.

Näin ollen on oleellista ymmärtää, milloin ollaan sodassa ja milloin ei. Mikäli ihminen tai organisaatio alkaa taistella toisia kaltaisiaan vastaan keinoista välittämättä, hän voi saada siitä kiitosta, mikäli kyseessä on sotatila. Muuten hän ansaitsee rangaistuksen.

Tuntuu siltä, että tuo keskeisen tärkeä ero sodan ja rauhan välillä on nykyään usein hämärtynyt. Sitä on tahallisesti hämärrytetty ja se on kovin ikävää.

Siihen aikaan, kun Neuvostoliitto virallisen ideologiansa mukaisesti katsoi olevansa kapitalistiseen järjestelmään norjautuvan maailman kanssa antagonistisessa ristiriidassa, oli totaalisen sodan logiikka ilman muuta käypää tavaraa myös rauhan aikana. Sille oli selvät perusteet.

Sodan ja rauhan erottivat toisistaan vain taistelussa käytettävät keinot, ei itse taistelun tosiasia.

Kuitenkin jo Mihail Gorbatšov sitten havaitsi, ettei se maailma nyt oikeasti lopultakaan niin kaksinapainen ollut. Sosialistisella ja kapitalistisella maalimalla oli kuin olikin yhteisiä intressejä: ympäristön pelastaminen ja ydintuhon estäminen.

Kuinka ollakaan, juuri nykyisenä aikana nämä asiat näyttävät kokonaan jääneen pois ihmiskunnan ja ainakin sen journalistien tehtävälistalta.

Sen sijaan, että rauhasta edes puhuttaisiin suurena ja tavoiteltavana päämääränä, kohdistuu suorastaan sairaalloinen kiinnostus kaikenkarvaisiin sotakoneisiin, joiden kustannukset ovat aivan mielettömiä.

 Mitenkähän meillä tähänkin on oikein tultu? Lieneekö kyse jonkinlaisesta edistyksestä? Millaisia arvoja tavoitellaan ja millaisin kustannuksin?

Mutta eihän se journalismi nyt sentään tätä maailmaa hallitse. Sellaiset kuvitelmat ovat vain narsistista harhaa.

Niin sanotut valeuutisetkaan eivät ole mitään uutta. Ne saavat sosiaalisen tilauksensa aina silloin, kun maailmassa syntyy vastakkainasettelu, joka tulkitaan antagonistiseksi: toisen voitto on aina toisen tappio.

Alan suuria tuottajia olivat kerran maailmassa Neuvostoliiton tiedotusvälineet, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat olleet pirullisen tehokkaita ja hallinneet koko maailman noosfääriä. Ei sinne päinkään.

Kyllä niiden arvo pian opittiin ymmärtämään. Vain uskovaiset kaikissa maissa jäivät henkisen kotimaansa tiedotuksen vangeiksi, muut oppivat karttamaan ja halveksumaan propagandavalheita niin paljon, etteivät enää käsittäneet niissä saattavan olla jotakin tottakin mukana.

Toinen, se parempi osapuoli oppi sekin esittämään asiansa tarkoituksenmukaisesti. Harva oli kummallakaan puolella niin hölmö, että olisi sortunut tavalliseen banaaliin valheeseen. ”Tosien” uutisten ja ”valeuutisten” erottelu oli ja on hyvin primitiivinen tapa harjoittaa lähdekritiikkiä.

Sellaisen asenteen tuloksenahan saattaa olla kritiikitön usko siihen sanomaan, joka sitten saa ”hyväksytty”-leiman ja koko asialle merkityksensä antavat kontekstit jäävät huomiotta.

Nyt tuntuu jotenkin siltä, että myös propagandan taso on laskenut, kuten myös kyky sen analysointiin. Mikäli lasketaan vain joitakin klikkauksia, joita tuon tai tämän toimiston tuottamat uutiset saavat, ei vielä itse asiassa sanota yhtään mitään siitä vaikutuksesta, joka niillä itse asiassa on.

Hurjat teoriat USA:n presidentinvaalien ratkaisemisesta venäläisten trollitehtaiden voimin ovat suoraan sanoen perin lapsellisia.

Entä mitä on sanottava siitä, että vaikkapa perussuomalaiset ovat ajaneet samanlaisia asioita kuin jokin MV-lehti- joka selvästi on saanut tukea naapurin ns. erikoispalveluilta? Tarkoittaako se oikeasti sitä, että tuon puolueen jäsenet ovat vieraan valtakunnan agentteja tai ainakin tiukasti heidän hyppysissään ja mielin määrin heidän leivottavissaan?

Moisen olettaminen olisi jo lievästikin sanoen liioittelua.

Olisi ensimmäiseksi syytä kysyä, minkä vuoksi joku MV-lehti ja muut epämääräiset kanavat ovat saaneet suosiota niin paljon kuin ovat. Ellei tätä kysymystä esitetä, ollaan tyhjän päällä.

Luulenpa, ettei tuon lehden suosio johdu sen julkaisemien juttujen valheellisuudesta -jota sitäkin toki on ollut- vaan siitä, että muut viestimet ovat lyöneet laimin tehtävänsä ja vaienneet sellaisista asioista, jotka kansalaisia erityisesti kiinnostavat ja joista heillä olisi oikeus saada tietoa.

Aron kirjaa pidän huomionarvoisena kronikkana siitä, miten tietyt tahot ovat -jopa rankaisematta-saattaneet ottaa tähtäimeensä yksittäisiä toimittajia ja suurin ponnistuksin riepotella heitä aina yksityiselämää myöten.

Siinä jos missä toimii sodan logiikka: kaikki käy, jos se tehoaa.

Mutta kun nyt maamme ei satu olemaan sodassa, olisi velvollisuutemme se ymmärtää ja olla lankeamatta vastavuoroiseen häpeämättömyyteen.

Jopa neuvostoaikana saattoi olla hyvin hedelmällistä pyrkiä ymmärtämään myös vastapuolen aitoja intressejä ja jopa oikeuksia, joita sillekin oli myönnettävä, sen sijaan, että olisi keskitytty vain yli aidan räkyttämään puolin ja toisin.

Edellinen tie on intellektuaalisesti monin verroin vaativampi kuin jälkimmäinen ja palkkana sen yrittämisestä on todennäköisesti leimaaminen ”vihollisen” agentiksi.

Uskon, että sitä siitä huolimatta kannattaa kokeilla.