Kommuuni ja kommunismi

Kommunismin ongelmia

Matti Halminen, Sointula. Kalevan Kansan ja Kanadan suomalaisten historiaa. Mikko Ampuja  1936, 143 s. Jälkisanat Edvard Valpas.

Kommunismin tarina Venäjällä päättyi vuonna 1930, kun Stalin kuuluisassa kirjeessään pilkkasi maatalouskommuunien perustajia. Pari vuotta myöhemmin hän vielä varmuuden vuoksi julisti koko touhun olevan pikkuporvarillista pilkantekoa oikeasta marxilaisuudesta.

Tietenkin hallitseva puolue yhä säilytti kommunistisen puolueen nimen, joka oli aikaansa seuraavien sosialistien kauhistukseksi omaksuttu vuonna 1918, mutta vähänkös tällaisilla nimityksillä kikkaillaan.

Onhan Venäjällä tänäkin päivänä liberaalis-demokraattinen puolue, vaikka liberalismin ja demokratian kannattajien ei kannatakaan odottaa siltä mitään.

Joka tapauksessa kommuuni, suomalaisittain kommuuna oli siis nostettu vuonna 1918 koko bolševikkipuolueen symboliseksi tavoitteeksi ja kirottu sitten vuonna 1930, kun huomattiin sen vievän koko maan, puolueineen kaikkineen varmaan tuhoon.

Kommuunihan oli ikivanha ajatus. 1800-luvulla kommunismi oli erityisesti ranskalaista perua. Charles Fourierin falansterit olivat kuuluisin kommuunin muoto ja niihin liittyi vahvasti seksuaalisen vapauden eli käytännössä promiskuiteetin idea.

Nikolai Tšernyševskin kuuluisa teos ”Mitä on tehtävä”, joka oli myös Leninin suuri herättäjä, suorastaan tihkui seksuaalisuutta, nuo yhteisen elämän veljet ja sisaret olivat uusia ihmisiä, joille myös seksi oli rationaalinen asia, kuten kaikki muutkin elämän alueet.

Eipä ihme, että Venäjän vallankumouksen jälkeen alettiin perustaa kommuuneja. Tämä tapahtui kuitenkin pienessä mitassa ja vapaaehtoisuuden pohjalta.

Kommuuneissa elettiin yhtenä suurena perheenä lukuun ottamatta sitä seikkaa, että seksisuhteet saattoivat olla niin sanotusti rationaalisella pohjalla. Omia lapsia ei varsinaisesti ollut, kun kaikki kuuluivat koko kommuunille yhteisesti.

Ei aina näin pitkälle menty, mutta vähintäänkin tasapalkkaisuus –tai harkinnan mukaan maksettava palkka yhteisistä varoista, yleensä syöjien määrän mukaan (po jedokam) oli käytäntönä. Yksityisomaisuutta ei usein ollut lainkaan. Vaatteetkin olivat yhteisiä.

Talonpoikien piirissä levisi sitkeä huhu yhdestä suuresta peitosta, jonka alla kaikki nukkuivat ja pelehtivät mielensä mukaan. Ulkomaille levisi uutinen naisten sosialisoinnista, joka oli tapahtunut siten, että yksityisomaisuus naisiin nähden oli poistettu ja miehet saivat valita partnerin mielensä mukaan aina määräajaksi.

Tällaisesta kertova venäläinen kirjakin on säilynyt ja löytyy Kansalliskirjaston Slaavilaisesta osastosta (Социализация женщин, 1918). Siitä olen joskus kirjoittanut.

Naisten sosialisointi oli liioittelua, mutta tosiasia oli, että naiset pyrittiin vetämään pois perheen kotilieden ääreltä sijoittamalla lapset yhteiskunnan so. yhteisön hoitoon. Tämä merkitsi toisin sanoen perheen hajottamista, josta jo Engels ja sittemmin Kollontai olivat puhuneet. Ruoka- ja vaatepalvelut oli tietenkin myös järjestettävä yhdessä.

Kommuunit yleensä hajosivat muutamassa vuodessa ja kun koko Neuvostoliiton talouden mullistaminen alkoi vuonna 1928, oli niiden merkitys mitätön.

Kollektivisoinnissa kyllä huomioitiin aluksi kommunismin periaate eli pyrittiin perustamaan noita kommuuneja, tarkemmin ottaen neljäsosan uusista kollektiivitiloista oli määrä edustaa tuota kolhoosin korkeinta astetta.

Kevään 1930 jälkeen niitä ei sitten saanut enää perustaa lainkaan. Talonpojat pelkäsivät ja inhosivat määrätöntä yhteisyyttä ja sitä, että jokainen elukka viimeistä kanaa myöten oli annettava pois omasta taloudesta, ehkä eukkokin…?

Niinpä päättyi kommuunin ja voimme siis sanoa, myös kommunismin taru Venäjällä. Vuonna 1961 sen tunnuksiin kyllä taas palattiin ja luvattiin rakentaa kommunistinen yhteiskunta vuoteen 1980 mennessä, mutta olihan se aika vesitetty versio siitä, mistä oli Fourierista ja Saint-Simonista lähtien unelmoitu.

Kun aikataulu myöhemmin todettiin utopistiseksi ja lakattiin käytännössä, vaan ei teoriassa pyrkimästä kommunismiin, voidaan sanoa, että vain kyltti jäi siitä ihanteesta, joka joskus oli ihmisiä elähdyttänyt. Koko käsitekin oli muuttunut aivan tuntemattomaksi.

Ne Kanadan suomalaiset, jotka 1900-luvun alussa halusivat perustaa oman kommuuninsa, pyrkivät turvaan siltä äärimmäisen raa’alta kapitalismilta, joka jätti työläiset vaille kaikkea turvaa, vaikka antoikin vapauden juopotella ja viettää huonoa elämää.

Malkosaarelle eli Malcolm Islandille perustettu Sointula oli ennen muuta yhden palavasieluisen miehen idean ruumiillistuma. Inkeriläissyntyinen Matti Kurikka oli myös siinä määrin käytännön mies, että sai aikaan parin sadan ihmisen siirtokunnan, joka rakensi itselleen yhteisten asuntojen lisäksi muitakin laitoksia, muun muassa sahan.

Kurikka oli kuitenkin myös siinä määrin epäkäytännöllinen, että eksyi solmimaan mahdottomia urakoita ja kun talouden raa’at tosiasiat muutenkin olivat siirtokuntaa vastaan, se tukehtui lopulta niihin. Saha kyllä toimi, mutta sen tuotteet olisi vielä pitänyt kannattavasti markkinoidakin.

Sitä paitsi sattui tuhoisa tulipalo ja alkoi keskinäinen syyttely ja kateus. Naisten riidat ja yksityisyyden vaistot lienevät nekin olleet merkittävä syy epäsovun syntymiselle.

Matti Kurikka kritisoi ankarasti naisten puutteellista aatteellisuutta: Se, että nainen on päässyt miehensä elinkautiseksi elätiksi, on synnyttänyt ja kolhinut kymmenkunta lasta, kolhinut silloin kun on itse sattunut pahalla päällä olemaan ja nuoleksinut silloin kun on sattunut huumori hyvänä olemaan, se ei tee naista lasten kasvattajaksi…

Suuri enemmistö äitejä turmeli Kurikan mielestä lastensa oikeudentunnon sillä, että opetti ne itkemisellä komentamaan itseään. He luulivat lastensa olevan heitä varten ja ihailivat niissä vikojakin ja korkeintaan kadehtivat toisten lasten hyveitä.

Omistushaluinen äidinrakkaus oli lyhyesti sanoen oikean ihmisrakkauden irvikuva.

Tässä itse asiassa lienee kiteytynyt koko kommunismin ongelma ihmissuhteiden kannalta. Teoreetikot katsoivat, että oli rakastettava yhtäläisesti koko ihmiskuntaa ja luovuttava ”eläimellisistä” perhevaistoista.

Tämä ei onnistunut sen ajan oloissa. Nykyäänhän perheen hävittäminen sen vanhassa mielessä on toteutunut tietyssä määrin ja elintasonuoret voivat hyvinkin leikkiä puiden halaamista ja koko ihmiskunnan yhtäläistä rakastamista. Mutta emme me vieläkään varsinaisesti kommunismissa elä.

Malkosaaren Sointula näyttää hajonneen ennen muuta talousongelmiin. Seksuaalista vapautta siellä ei tunnusteta suuremmin harjoitetun, vaikka historiikin kirjoittaja kyllä kertoo Kurikan julistaneen noita aatteita ja selittäneen, ettei naisten tarvitse hävetä aviottomia lapsia. Brittiläisen Kolumbian hallituksellekin tehtiin ilmianto sointulalaisten irstaudesta.

Myös vakavammat miehet ja naiset vastustivat noita kevytmielisiä tendenssejä. Sitä paitsi näyttää siltä, ettei Sointula ollut varsinaisesti yhtenä perheenä elänyt kommuuni myöskään taloudellisesti. Itse kullakin oli yksityispalstansa yhteisten lisäksi, kuten maatalousarttelissa sitten vuodesta 1930 lähtien Venäjällä.

Kaiken kaikkiaan Sointula oli komea esimerkki aatteen nimissä tehdystä yrityksestä perustaa parempi yhteiskunta. Se ei jäänyt suomalaisillekaan viimeiseksi.

Sivumennen sanoen, Masalan nuorisoteatteri esitti muutama vuosi sitten Sointulaa käsittelevän teatteriesityksen, joka oli harvinaisen onnistunut ja vaikuttava. Se kuulemme esitettiin sitten myös Malcolm Islandilla.

Valitettavasti vain nuo ihmisen alkuperäiset vaistot ovat näihin asti olleet liian kova pala nujerrettavaksi ja niinpä tyrannimaiset hallitukset ovatkin mieluummin liittoutuneet niiden kanssa säilyttääkseen valtansa.