Hajoamisen ideologia

 

Dissolute Society

 

Frank Furedi, Rajat merkitsevät. Yhteisö, rajat ja arvottaminen. Suomalaisuuden liitto 2022, 264 s.

 

Kuten Saulus aikoinaan Damaskoksen tiellä muuttui Paulukseksi, ovat radikaalien oppien terävimmät arvostelijat yhä uudelleen olleet entisiä radikaaleja, joiden silmiltä suomukset ovat pudonneet. Näin oli jo 1930- ja 1940-luvuilla ja sama on jatkunut meidän päiviimme saakka. Tämä on luonnollista, sillä vasta menemällä noiden oppien juuriin saakka on mahdollista ymmärtää niiden koko merkitys, joka usein on ollut sangen kauhistuttava.

Frank Furedi on entinen kansainvälisten sosialistien liiton kannattaja ja Vallankumouksellisen kommunistisen puolueen perustaja. Sittemmin hänestä tuli Kentin yliopiston psykologian professori ja tunnettu ja tunnustettu pelon, kasvatuksen tiedonsosiologia tutkija.

Kuten useimmat ovat jo huomanneet, erityisesti yliopistomaailmamme ja sen mukana etujoukoissa häärivät kulttuurin mestarit tai sellaisiksi pyrkivät ovat meilläkin viime vuosikymmeninä välittömästi omaksuneet amerikkalaiset radikaalit muodit, olipa niillä sitten jotakin relevanssia oman maamme oloihin nähden tai ei.

Postkolonialismi, antirasismi, ”turvallisten tilojen” puuhaaminen, gender-ideologia,”metoo-vallankumous” ja vastaavat ilmiöt saapuvat meille nyt yhtä nopeasti kuin internet toimii. Valmiutta niiden vastaanottamiseen on riittävästi siinä kritiikittömässä massassa, joka muodostaa radikaalin eliitin ja hallitsee uuden sukupolven korkeakoulutusta.

Furedin kirja on sangen kiinnostava ja arvokas etenkin sikäli, että se paitsi kumoaa nykyisen radikaalin ideologian perusteesit, myös hahmottelee sen perusteiden historian. Sellaiset avainkäsitteet kuin identiteettikriisi, jonka isä on tunnettu kehityspsykologi Erik H. Erikson tai vaikkapa binäärisen ajattelun käsite ovat huomattavan uusia innovaatioita.

Koko tämä aarteisto on toisen maailmansodan jälkeistä perua, vaikka alan uranuurtajia ja edeltäjiä toki voidaan löytää vaikka antiikista saakka. Esimerkiksi kulttuuriantropologian innoittama kulttuurirelativismi vaikutti voimakkaasti jo ennen sotia ja vaikuttaa yhä.

Tämän hetkinen -ja toivottavasti lyhytaikaiseksi jäävä -kulttuuriradikalismin aalto eli radical chic korostaa ennen muuta paria keskeistä perusasiaa. Niistä yksi on rajattomuus, mikä ymmärretään arvoksi sinänsä ja kaikkialla: niin valtioiden välillä, ihmisyksilön kasvussa ja kasvatuksessa ja koko ajattelussa yleensä.

Kirjoittaja esittää hämmästyttävän kavalkadin esimerkkejä siitä, miten pitkälle tietyissä maissa -lähiinnä joissakin USA:n osavaltioissa- on menty rajojen ja niiden olemassaoloa edellyttävän ajattelun ja käyttäytymisen suoranaisesta kieltämisestä. Luettelo antaa osviittaa niistä periaatteista, jotka ovat hyväksyttäviä ja niiden vastakohdista:

-inklusiivinen eli ei-ulossulkeva

-joustava eli ei-pysyvä

-kosmopoliittinen eli ei-kansallinen

-tunne eli ei-järki

-feminiininen eli ei-maskuliininen

-binäärisesti neutraali eli ei-binäärisesti (joko-tai) määritelty

-hybridinen eli ei-eristäytynyt

-heterogeenisyys eli ei-homogeenisyys

-avoimuus eli ei-arvottavuus

-läpinäkyvyys eli ei-yksityisyys

-sosiaalinen sukupuoli eli ei-biologinen sukupuoli

ja niin edelleen.

Maaniseksi luettava pyrkimys kaikenlaisten rajojen poistamiseen sisältää alkeellisen ajatuksen vapautumisesta. Se on kaikessa simppeliydessään tuhoisa ajatus, joka on saanut suurta vetoapua globalisaation ihannoijilta. Tosin juuri tällä hetkellä voidaan monella suunnalla todeta kasvavaa arvostusta niitä kohtaan, jotka ovat valmiita henkensäkin uhalla puolustamaan maansa rajoja.

Sellainen todistaa vahvasta identiteetistä sitoutumisesta omaan kansakuntaan ja valtioon. Infantiilille persoonallisuudelle, jota radikaali muoti ihannoi, se on mahdotonta. Kirjoittaja, joka on tutkinut vanhemmuutta ja kasvua on huolestunut siitä, että nuorilta puuttuvat rajat ja siirtymäriitit, jotka ohjaavat heidät aikuisuuteen.

Paradoksaalisesti infantiilisuutta ja herkkänahkaisuutta korkeiksi arvoiksi ja auktoriteetiksi nostanut liike on rajoja hävittäessään nostanut arvoon arvaamattomaan uusia rajoja, jotka turvaavat infantiilit marttyyrit arvostelulta ja pahan maailman ikäviltä virikkeiltä. Turvallinen tila kaikessa koomisuudessaan on myös yliopistomaailmassa nyt suurta huutoa.

Aikuisuus onkin pahasti hukassa ja ideologisesti sitä vastaan hyökätään tarmokkaasti. Auktoriteetti on muka pakkovaltaa ja mielivaltaa, joka olisi kaikkialla korvattava kasvavien lasten ja nuorten omalla vallalla. Lasten olisi saatava jo aivan nuorina päättää myös sukupuolestaan, joka sekään ei ole kerralla määrätty, vaan joustava ja neuvoteltavissa oleva asia…

Aikuisten infantilisoituminen näyttäisi olevan suoranainen megatrendi. Tahdon sijasta hallitsevaksi on nostettu halu ja perinteisten yhteisöjen ja niiden normien sijasta tärkeiksi ajatellaan yksilöiden erilaiset tarpeet. Koko normaalin käsite on kiivaasti hylätty, mikä siis merkitsee normien kieltämistä yleensäkin.

Myös ihmisen ja eläimen välinen raja on hämärretty. Minulle tulee tässä esimerkkinä mieleen Houellebecqin romaani Serotoniini, jossa päähenkilön rakastajatar harjoitti seksiä myös lukuisten koirien kanssa. Helsingin Sanomien arvostelijatar, jolle koko kirjan sanoma näyttää olleen aivan saavuttamaton, kuittasi asian nimittämällä tyttöä ”yliviriiliksi”(!).

Kirjoittaja kritisoi rajattomuutta ilmentäviä tolkuttomuuksia terävästi. Mikäli ajatellaan itse normaalisuuden käsitettä, sitäkin vastaan on voimakkaasti hyökätty. Toki sen hylkääminen jättäisi esimerkiksi lääkärit tyhjän päälle. Epänormaalien eli siis normista poikkeavien ilmiöiden määritteleminen ja hoitaminen on heidän tehtävänsä. Normaalissa tilassa oleva ruumis ei parantamista kaipaa.

Oireellinen esimerkki lapsuuden ja aikuisuuden rajojen häviämisestä on se lasten ristiretki, jonka keulahahmoksi on tullut Greta Thunberg ja jonka merkeissä on kuultu lasten suusta toinen toistaan ylimielisempiä ja typerämpiä syytöksiä koko vanhempien sukupolvea vastaan.

Kirjoittaja ei termiä käytä, mutta tulipa mieleeni, että suuren ylimmän äidinkielemme sana dissolute sopii yleiskäsitteeksi, joka ehkä parhaiten luonnehtii aikamme radikaaleja pyrkimyksiä. Sehän viittaa etymologisesti hajoamiseen, liukenemiseen ja löyhyyteen ja siirtomerkityksenä irstaaseen moraalittomuuteen. Mikäli rajoja aineen ja ympäristön välillä ei ole, on väistämättömänä päämääränä juuri dissoluutio, mikä johtaa yhtymiseen ja ennen pitkää häviämiseen ympäristöön.

Yleisemmällä tasolla voidaan puhua kaiken järjestyneen ja rakentuneen luonnollisesta taipumuksesta kehittymisen ja yhä monimutkaisemman rakentamisen sijasta taantua, purkautua ja palata viimein järjestymättömään alkutilaan, lämpökuolemaan, jossa vallitsee ikuinen lepotila ja samalla myös absoluuttinen kylmyys. Luonnontieteissä sitä sanotaan entropiaksi. Nykyistä läntistä kulttuuria voitaisiin nimittää myös entropian kulttuuriksi.

Toki sana ”kulttuuri” on tässä sikäli väärä, että aito kulttuuri, muokkaus ja viljely kaikessa ympäristöön kohdistuvassa väkivaltaisuudessaan on juuri se, mikä on vienyt ihmiskuntaa kauas poispäin entropiasta.

Tämän kirjan on alun perin kustantanut Englannissa Routledge, jota voi pitää laadun takeena. Pelkään pahoin ja toivottavasti olen väärässä, kun luulen, että nykyisessä ilmastossa suuret kirjakaupat eivät pidä arviolleen sopivana nostaa esille Suomalaisuuden liiton kustantamaa kirjaa. Ovathan nekin tetoisia radikaaleista muodeista…