Vanha toistuu

 

Sotaan väsytään aina

 

Kun tapahtui se, mitä asiantuntijat eivät uskoneet tapahtuvaksi, mutta jonka erinäiset salaviisaat kuulemma koko ajan tiesivät tapahtuvan, siirryttiin äkillisesti aivan uuteen henkiseen tilaan, moodiin, kuten nykyään sanottaisiin.

Sodan todellisuus, olkoonkin, ettei hyökkäys meihin ainakaan vielä kohdistunut, pani varmasti monet ainakin henkisesti avaamaan asekaappinsa ja kokeilemaan, miten tussarit toimivat.

Kuten Die Wacht am Rhein-laulussa todetaan, vielä täällä jaksettiin aseet virittää ja paha olisi tulla tähän miljoonien aseiden maahan pahassa tarkoituksessa. Ystävälle tarjoillaan viiniä, kuten tekee Tblisissä Äiti Gruusian patsas, mutta toisessa kädessä sillä on miekka, jota tarjotaan hyökkääjälle.

Verrattain vähän meiltä lähti vapaaehtoisia Ukrainaan, mutta hengessä olemme kaikki olleet vahvasti Ukrainan puolella, vähäistä poikkeusihmisten joukkoa lukuun ottamatta.

Itse sota osoittautui sitten ennen muuta teknologioiden sodaksi, vieläpä aivan odottamattomaksi uusien aseiden sodaksi.

Ensimmäisessä maailmansodassa raskaat laivastoyksiköt, joiden piti hallita meriä, joutuivatkin piileskelemään satamissa sen jälkeen, kun Otto Weddigen upotti kertaheitolla kolme englantilaista risteilijää sukellusveneellään.

Nyt se hirmuase, jonka piti olla ratkaiseva eli valtavan kalliit hävittäjät oli pakko pitää kaukana vihollisesta sen jälkeen, kun huomattiin, miten kustannustehotonta on tunkeutua niillä vihollisen ilmatilaan ja yrittää väistellä ohjuksia.

Muistan jonkun asioita tutkineen ennen sotaa pohtineen, miten lyhyeksi koko Venäjän hyökkäys jäisi, jos se olisi kyllin hullu sellaista yrittämään. Sellaisia olivat lännen ihmeaseet, eivät vain nuo lentokoneet, vaan myös panssarit ja kybervaikuttaminen.

 Toki venäläiset panivat vielä paremmaksi ja kertoivat haavoittumattomasta Armata-panssarivaunusta ja kaikki ohjukset tuhoavasta Peresvet-kuolemansäteestä.

Niistä en sen jälkeen ole kuulunut mitään, mutta muutaman tonnin hintaiset lennokit ovat sen sijaan olleet sitäkin enemmän esillä. Nuo aikamme panssarilaivat eli miehitetyt lentokoneet ovat sen sijaan loistaneet poissaolollaan.

Mutta loppujen lopuksi tuota kaikkea on joutunut käyttämään ihminen, joka vastoin odotuksia on taas saanut mutaisten juoksuhautojen pohjalla kyyhöttävän tykinruoan roolin.

 Itse nuo tykit, satojen vuosien ikäinen keksintö, ovat saaneet aivan ennakoimattoman suuren merkityksen ja kranaatteja kylvetään taas laivalasteittain ilman, että mitään suurempia muutoksia saataisiin aikaan. Ihmisiä vain tapetaan tasaiseen tahtiin.

Tuskin erehdyn, jos sanon, että sodan alussa siihen monen mielessä kuului vielä aimo annos romantiikkaa. Sen jälkeen, kun yllättyneenä havaittiin, että Ukraina sekä pystyy puolustamaan itseään että haluaa sen tehdä, sen taistelu sai ansaitusti suuren sankaritarinan hohteen.

Sen se tietysti ansaitsee vieläkin, mutta itse sodankäynti on taas kerran osoittautunut niin raadolliseksi mielettömyydeksi, että siitä on jo karissut se hohto, joka siinä joidenkin mielestä aluksi kenties oli.

Jo Leo Tolstoi osoitti Sodassa ja rauhassa, miten tyhjää puhe sotasankaruudesta, merkityksessä gloire, oli. Kaikkein tyhjintä se oli juhlittujen päälliköiden, kuten itse Napoleonin kohdalla. Tolstoi ei osallistunut Napoleonin sotiin, mutta kyllä Krimin sotaan ja Kaukasian sotaiseen miehittämiseen ja tunsi sentään asiaa omasta kokemuksestaankin.

Suomessa talvisota oli aikalaisten todistuksen mukaan tunnelmaltaan miltei kuin jumalanpalvelusta. Jatkosodassa taas mieliala vaihteli alun riemusodasta lopun epätoivoiseen puolustukseen, jossa rintamat kuin ihmeen kaupalla pysyivät koossa, vaikka taistelun lopputulos oli jo jokaisen ymmärrettävissä.

Omasta puolestani en ihannoi minkäänlaista sotaa, mutta ihailen kyllä niitä miehiä, jotka pysyivät rintamassa viimeiseen saakka ja saivat aikaan sen, ettei maata miehitetty.

Silloin, kuten nyt, oli sotaan jo väsytty ja sen päättyminen oli jokaisen toiveissa. Sotaan lähdettäessä oli kaikkien odotuksissa ollut paluu kotiin jo elonkorjuuseen mennessä tai viimeistään jouluksi. Myös Putinin hyökkäysarmeija odotti vastarinnan murtuvan nopeasti sekä moraalin että aseiden tasolla.

Mitä tulee sodan ihannointiin, jatkuu se Putinin propagandassa yhä, mutta on selvää, että se kaikuu yhä ontommin. Onko tulossa uusi 1917, ei kukaan vielä tiedä. Toistaiseksi siitä ei vielä ole merkkejä ja ainakin selusta kannattaa sotaa.

Tässä voi olla kiinnostavaa vertailun vuoksi vilkaista, miten meillä Suomessa tuoreeltaan sodan jälkeen arvioitiin sen henkistä merkitystä. Vuonna 1945 sodan ihannoijat olivat taatusti vähissä, mutta aiemmin sellaisiakin oli ollut, luultavasti toki aika pienenä vähemmistönä.

Pyydän huomioiaan tämän uusintablogin kirjoittamisajankohdan.

torstai 6. helmikuuta 2020

Sodasta rauhaan

 

Sodan katinkulta

 

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilaselämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyviä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinaista joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tällaisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.