Sanokaa "juusto"!

 

Kun hymy tuli Suomeen

 

Kaarlo Wirilander teki joskus 1970-luvulla mainion sosiaalihistoriallisen kokonaisesityksen Suomen herroista. Kirjan nimi on Herrasväkeä. Sitä porukkaa muuten oli vain pari prosenttia koko kansasta vielä 1800-luvulla.

Kirjassa on pieni alaluku nimeltä Virkailme. Virkamies käsitettiin tuohon aikaan mieheksi, joka teki päätöksiä. Hänen toimenkuvaansa ei kuulunut työ sellaisena kuin se yleensä ymmärrettiin, se olisi jopa ollut alentavaa ja kuului ns. työtätekeville luokille. Herran tehtävänä oli käskeminen.

Nykyään virastot on usein uudelleennimetty palvelukeskuksiksi ja viranhaltijat koetaan yleisön palvelijoiksi. Sellainen toimenkuva olisi vielä 1800-luvulla ollut mahdoton. Virkamies oli nimenomaan kruunun valtaa edustava käskijä, jolla oli tarvittaessa väkivaltakoneisto, esivallan miekka vyössään tai ainakin takanaan.

Virkamies ei saanut olla mikään lepsuilija tai tyhjännauraja ja sen mukaisesti hänen ilmeensäkin virantoimituksessa oli totinen ellei peräti julmisteleva. Aina silloin tällöin käytettiin myös nimitystä virkannyrkki, joka erityisen hyvin sopi joihinkin vallesmanneihin, jotka olivat maaseudun yleisvirkamiehiä.

Kaiken kaikkiaan virkamiehiä oli erittäin vähän ja hyvin usein ne olivat juuri jonkin sortin väkivallan virkamiehiä. Vallesmannit ja poliisikivalterit (Gewaltiger tarkoittaa oikeastaan väkivallan tekijää, pakottajaa) olivat sitä jo lähtökohtaisesti. Tuomarit määräsivät asioita, joita yleensä eivät ainakaan kaikki halunneet tapahtuvan, mutta hänellä oli valta ja pakottajat puolellaan.

Upseerit olivat enimmäkseen aatelista sukuperää, mikä sopi henkilölle, jolla oli valta käytännössä päättää ihmisten hengestä. Olisikin ollut outoa, jos vertaiset olisivat sellaisen vallan saaneet.

Koko aateluus jaettiin Ranskassa ja varmaan muuallakin kahteen osaan: noblesse d’epée  eli miekan aateli, upseerit ja noblesse du robe eli viitan aateli, mikä viittasi kansliatöihin sen mahtavan vallan palveluksessa.

Kun katsoo vanhoja tauluja, näkee niissä hyvin harvoin hymyileviä kasvoja. Hymy oli ylellisyys joka sopi lähinnä ylhäisille naisille, ei sen sijaan virkaa hoitaville jalosukuisuuksille.

Sama koskee vanhoja valokuvia ja ainakin Suomessa tämä perinne jatkui vielä viime sotien jälkeen. Monissa vanhoissa kuvissa ihmisillä näyttää suu olevan vakituisesti alaspäin vääntynyt ja he tuntuvat olevan joko purskahtamassa itkuun tai valmistautuvat karjumaan raivoisasti.

Kauppis-Heikki, joka oli harvoja kansan syvistä riveistä nousseita kirjailijoita 1800-luvulla, kirjoitti, että köyhän oli aina oltava vihaisen näköinen. En nyt tarkalleen muista, miksi näin oli, mutta intuitiivisesti asia on ymmärrettävä.

Eihän siinä elämässä mitään kehumista ollut ja jos alkoi alituiseen virnuilla, saattoi joku iskeä silmänsä iloisuuteen, jonka takana mahtoi olla jotakin laittomasti hankittua tai joka tapauksessa tuntematonta varallisuutta, jota sopi ryöstää tai verottaa tavalla tai toisella.

Voi se olla niinkin, että jos joku näytti toiselle iloista naamaa, se oli mahdollista kokea tämän ahdingolle naureskeluksi ja kaiken kaikkiaan aiheeton virnuilu oli hyvä syy vetää sen esittäjää turpaan. Johan loppui sekin ilve.

Tietty taipumus ja matala kynnys väkivaltaan, johon meidän aikamme perspektiivistä katsoen ei olisi ollut mitään syytä, on ollut menneille aikakausille ominaista. Mikäli piti naamaansa jo lähtökohtaisesti vihaisen näköisenä, se oli tapa estää kevytmielisiä päällekarkauksia. Vihainen mies antaisi varmasti takaisin ja oli jo siihen aivan valmiinakin.

Vielä 1900-luvun valokuvat, kuten sanottu, olivat kauttaaltaan vähintään vakavia. Taustalla oli varmasti myös sopivaisuuskäsityksiä, jotka liittyivät uskontoon, Suruttomuus oli kaiken synnin alku ja oli viisainta olla sen näköinen, kuin olisi koko ajan syntejään katumassa. Niitähän meillä kaikilla oli.

Herätysliikkeiden rooli vakavan ilmeen taustalla on varmaankin myös ollut aika tärkeä, vaikka itse Luther olikin tekstiensä valossa varsin joviaali herra, jolle elämän ilot olivat läheisiä.

Mutta köyhyyshän ei ole ilo ja se oli Suomessa vallitseva tila suurimmalla osalla ihmisiä vielä hamalle 1970-luvulle saakka. Sitten se jo alkoi olla harvinaista. Sen mukaan muuttuivat ilmeetkin.

Amerikassa suuri konsumeristinen murros tapahtui jo 1900-luvun alussa ja sen mukana ilmeetkin muuttuivat. Nyt ei ollut vain sallittua, vaan suorastaan velvollisuus näyttää iloiselta ja ainakin yhtä vauraalta kuin naapurin Smith tai Jones. Mainoksetkin julistivat kaikkialle tunkevaa iloa. Elettiin vauraasti, kuten Mr. Babbittin perheessä (ks. Vihavainen: Haun babbitt tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja sen saivat kaikki mielellään huomata.

Helsingin olympialaisiin valmistauduttaessa huolestuttiin siitä, että suomalaisten ylenmääräinen vakavuus koettiin monissa ulkomaalaisissa piireissä vihamielisyyden osoituksena ja aloitettiin sen vuoksi kansallinen hymykampanja. Olavi Virran esittämä laulu Älä unohda hymyä on noilta ajoilta jää yt historian lehdille.

Mutta ei se kansa niin vain ykskaks alkanut virnuilla. Muistan, miten vielä 1970-luvun alussa kesätöissä Ruotsissa silmiin pisti se perusiloisuus, jonka vallassa myös sikäläiset työläiset näyttivät olevan. Ero suomalaisiin kollegoihin oli selvä.

Suomalaisuudessa oli siihen aikaan ja on ehkä vieläkin jonkin verran sitä hahmoa, jonka Martti ”Huuhaa” Innanen on ikuistanut tauluunsa Ensimmäinen suomalainen nousee turvesuosta. Siinä ruokkoamaton, karvahattupäinen äijä irvistää ja ilmeisesti kiroilee noustessaan suon uumenista (ks. Мартти Микко "Хуухаа" Иннанен. Музыкант и художник. | Финляндия: язык, культура, история (suomesta.ru)).

Olemme koko ajan kehittyneet yhä vapautuneempaan ja hymyilevämpään suuntaan ja kaikki valokuvaajat kehottavat kuvattavia aina sanomaan ”muikku”, minkä kai arvellaan jotenkin vastaavan englannin ”cheese” -sanaa. Ainakin sana on jotenkin hauska ja tuo mieleen savolaisuuden.

Itse asiassa sana tarkoittaa muikeaa eli hapatettua kalaa. Virnistys kyllä nousee senkon voimalla suomalasillekin kasvoille, mutta koko ajan saattaa vaivata epäilys siitä, että kyseessä on jotenkin falski ja epäkansallinen ilme, jonka ottamiseen kyllä on velvollisuus.

Näin ei välttämättä ole. Hyvinvoivan on helppo hymyillä ja suurin osa kansasta kuuluu ainakin vielä tähän joukkoon. Niin kauan kuin tämä elintaso jatkuu, ei ole tarvetta palata sadan vuoden takaisiin vihaisiin ilmeisiin. Mutta kaikkihan voi olla vielä edessä.