Veljellisyyksiä

 

Vapaus, veljeys ja veljeys!

 

Ranskan Suuren vallankumouksen julistamat arvot ovat olleet eurooppalaisessa politiikassa aina siitä pitäen tunnustettuja eikä kukaan asemaansa ajatteleva poliitikko ole julkisesti kehdannut niitä epäillä, saati että olisi asettanut niitä arvojärjestykseen.

Kaikki olisi saatava kerralla, vaikka kokemus osoittaa, etteivät esimerkiksi vapaus ja tasa-arvo ole yhtä aikaa mahdollisia. Mutta johonkinhan pitää pyrkiä.

Miten sitten mahtaisi olla tuon veljeyden kanssa? Mitä se edes tarkoittaa?

Pohjoismaisten kansojen veljeys on meille selviö ja Neuvostoliitossa hoettiin kaikkialla mantraa kansat kuin veljet, veljeysliitto ja niin edelleen.

Se, joka tuolloin uskalsi epäillä esimerkiksi Venäjän ja Ukrainan kansojen veljeyden sydämellistä luonnetta, astukoon esiin ja kertokoon, mitä ajatteli, vaikka ei mitään sanonutkaan. Noita sanojia piti nimittäin kyllä vielä nelisenkymmentä vuotta sitten etsiä aina Kanadasta saakka.

Mutta eihän se veljeys sinänsä merkitse enempää kuin mitä sen halutaan merkitsevän. Se, joka on esimerkiksi seurannut perimysriitoja, ymmärtää asian monimutkaisuuden. Veljeksistä on aina joku vanhempi toista ja taas nuorempi yhtä. Sitä paitsi sisaret ovat tulleet kuvaan mukaan jo satoja vuosia sitten täällä pohjoismaissa.

Aikoinaan esikoisuus ratkaisi perimyksen ja nykyäänkin näemme jopa hyvin kiivasta keskustelua siitä, mikä kansa on esimerkiksi Venäjän kansojen esikoinen.

Veljesten kesken on saatettu käydä verisiä sotia ja suomalaistenkin kannattaa (kannattaisi) muistaa esimerkiksi Lundin taistelu 4.12.1676, jossa savolainen Burghausenin rakuunarykmentti kaatui lähes viimeiseen mieheen. Kaatui eli kuoli siellä kyllä monia muitakin.

Mutta Venäjän ja Ukrainan veljesparin touhuja seuratessa en voi taaskaan välttää kiusausta palata vanhaan kirjoitukseeni, jossa sitäkin ilmiötä ihmettelin:

 

sunnuntai 26. marraskuuta 2023

Pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta (Suvorov).

 

Niin kaunista on sovinto veljesten keskuudessa

 

Vanhassa virsikirjassa oli joskus tuon otsikon mukainen virsi. Kun lapsena luulin, että kyse oli väitelauseesta eikä kehottavan esikuvan nostamisesta, minua aina nauratti, kun muistelin paria tuntemaani veljestä, jotka eivät muuta tehneet kuin tappelivat keskenään.

Toki yleensä edellytetään, että veljesten täytyy pitää yhtä ja olla toisilleen solidaarisia. Kainin ja Abelin välinen suhde on jyrkästi tuomittava ja käsitettävä poikkeukseksi, jollaista esimerkiksi Ranskan suuren vallankumouksen tunnuksessa ei oteta edes huomioon: fraternité on vertaiseksi asettumista ja tunnustamista, veljeilyä, joka lopettaa sodat ja väkivallan.

Ruotsin kuningas Oskar II, joka oli myös Norjan kuningas vuosina 1872-1905, laski joskus liikkeelle rahan, jossa oli hänen tunnuslauseensa ”brödrafolkets väl”, joka kaiketi viittasi Ruotsin ja Norjan veljeyteen.

Ruotsin ja Tanskan veljeydestä sen sijaan on harvemmin puhuttu, vaikka Tanskan ja Norjan veljeys on sitäkin helpommin ymmärrettävissä -kuuluivathan nuo maat ja kansat yhteen vielä paljon kauemmin kuin Ruotsi ja Norja.

Ruotsin ja Tanskan suhteelle oli sen sijaan vuosisatojen ajan ominaista perivihollisuus sanan aidossa merkityksessä. Viha oli katkeraa ja purkautui sukupolvesta toiseen verisiin sotiin. Pakkoruotsalaistetut Skoone, Blekinge ja Hallanti yrittivät nekin kapinoida, mutta turhaan.

Vaan mikäpä olisi pohjoismaiden ollut elää yhdessä ja samassa valtakunnassa, voimansa yhdistäen ja saaden synergiaetuja toistensa etevyydestä eri aloilla: Norjan merenkulku ja kalastus, Tanskan maatalous ja Ruotsin malmivarat ja insinööritaito olisivat yhdessä tuottaneet sellaisen paketin, että sen turvin olisi jo voinut eurooppalaisessa politiikassakin puhua suulla suuremmalla.

Mitkä asiat noita maita oikeastaan edes erottivat? Tanskassa ja Norjassa puhuttiin käytännössä samaa kieltä, jota myös ruotsalaisten oli helppo ymmärtää tai ainakin teeskennellä ymmärtävänsä. Kielellä oli oma nimensäkin: skandinaviska. Ruotsalaisten puheet tanskan kielestä pelkkänä kurkkutautina voi jättää omaan arvoonsa. Ero on kuitenkin paljon pienempi kuin venäjän ja ukrainan välinen ero.

Katolinen ja sittemmin luterilainen usko on ollut kaikille yhteistä ja aika pitkälle samanlaiset olivat myös luonnonolot ja niiden mukainen elämäntapa ainakin maiden eteläosissa.

Ja tosiaan, kyllähän nämä maat liittyivätkin yhteen. Kalmarin unioni 1397-1523 vei veljekset saman vallan piiriin yli vuosisadaksi ja se valtahan ulottui myös tänne Pohjanlahden itäpuolelle saakka.

Mutta unionit ovat unioneja, keskus on keskus ja periferia on periferiaa. Tanska nousi unionissa johtavaan asemaan ja etenkin Rotsia kaihersi sen perifeerinen asema ja niin sanoakseni puuttuva subsidiariteetti. Vapaussodallahan moisesta tyranniasta oli erottava.

Niinpä nuo olennaisissa kysymyksissä niin samankaltaiset veljeskansat ovat sitten olleet enimmäkseen erillään ja etenkin Ruotsi(-Suomi) ja Tanska-Norja tapelleet verissä päin keskenään. Pelkästä veljellisestä nahistelusta ei enää kannata puhua.

Kuitenkin maat ovat säilyttäneet paljon yhteistä. Jokainen toki tietää, että kansanluonteissa on aika selviäkin eroja ja että ruotsalaisen ja tanskalaisen mentaliteetin erottaa jo heti rajalla ensimmäisen yksilön kohdatessaan. Kenen hyväksi ero on, on makuasia.

Mutta tunnettu World Values Survey (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) sijoittaa kaikki pohjoismaat ja muutkin Euroopan protestanttiset maat sangen lähelle toisiaan arvojen maailmankartalla. Tämä perustuu laajaan ja pitkäaikaiseen tutkimukseen eikä mihinkään mututuntumaan.

Meillä Pohjolassa, minne Suomikin kuuluu, ehkäpä hieman poikapuolen oikeuksin, ollaan niin ikään maallistuneita, suvaitsevia ja individualistisia. Arvojen maailmankartalla sijaitsemme aivan maailman toisella laidalla kuin islamilainen maailma tai Afrikka. Myös Euroopan ortodoksiseen osaan meiltä on henkisesti pitkä matka.

Samuel Huntignton, jota edistysmieliset tutkijat vielä taannoin halusivat pitää vain epätieteellisenä taantumusmiehenä, osui sangen hyvin maaliin piirtäessään kulttuuripiirien rajoja.

Ortodoksinen kulttuuri oli Huntingtonin mukaan oma kulttuurialueensa ja sen ja läntisen Euroopan välinen raja oli selkeä. WVS:n tulokset vahvistavat tätä johtopäätöstä. Venäjä ja Puola ovat rajanaapureita, mutta arvokartalla ne ovat aika kaukana toisistaan. Niin ovat myös Venäjä ja Suomi, mutta niiden välinen etäisyys on vielä suurempi.

Saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta Venäjä ja Ukraina sijaitsevat tulla kartalla aivan toistensa lähellä ja samaan joukkoon kuuluvat myös Valkovenäjä ja Serbia. Slovenia ja Tšekki ovat Puolan ja Kroatian tavoin myös selvästi erillään Venäjästä, omassa katolisen Euroopan ryhmässään.

Tässä näkyy se ongelma, joka vainosi jo 1800-luvun panslavisteja: läntiset slaaviveljet olivat jo siinä määrin eurooppalaisuuden turmelemia, että niiden liittäminen Venäjään voisi olla kulttuurinen katastrofi Venäjälle itselleen.

Mutta toisin oli ja on Ukrainan ja Valkovenäjän laita. Valkovenäjällä kieli on jo hyvän aikaa sitten vaihtunut venäjäksi, kuten se Skoonessa vaihtui tanskasta ruotsiksi, mutta Ukrainan kanssa oli ja on toisin. Tiettyjen perustavien elämänarvojen suhteen se kuitenkin on hyvin lähellä Venäjää, mutta kieli ja poliittinen tahto ovat toiset.

Kun Ruotsi ja Tanska joutuivat vuosisataiseen valloitussotien ja revanssisotien kierteeseen, alkoi puhe veljeskansoista niiden kohdalla tuntua lähinnä rienaukselta. Kainin ja Abelin veljeyshän tietenkin myös on muuan veljeyden klassinen muoto, mutta se ei tässä auttanut asiaa.

On totta, että Venäjä on kohdellut Ukrainaa suunnilleen yhtä pahoin kuin Englanti aikoinaan Irlantia. Niinpä yhteinen kieli ei tee näistä kansoista suinkaan veljeksiä, vaikka Pohjois-Irlannissa brittiläisyys onkin saanut vankan suosion.

On pääteltävissä, että Venäjän ja Ukrainan suhteellinen kulttuurinen ja kielellinenkin läheisyys joutuu yhä enemmän taka-alalle sitä mukaa kuin niiden välisen sodan ruumisvuoret kasvavat ja kasvattavat maiden välistä kuilua. Sodan jälkivaikutus saattaa olla hyvinkin pitkäaikainen, vaikka rauha pian solmittaisiin ja veljeily alkaisi. Perivihollisuuskin voi syntyä, veljesten välille, kuten Ruotsin ja Tanskan esimerkki osoittaa.

 Näiden kahden maan välisessä historiassa kyseessä on uusi vaihe, vaikka toki jo Pietari Suuri kuritti ankarasti mazepalaisia. Silloin voimasuhteet olivat kuitenkin liian epätasaiset, että riitaa olisi voinut kauan ylläpitää. Lyödyn oli vain alistuttava.

Toki Ukrainalla on ihan oikeasti jo perinteisesti ollut tiettyjä läntisyyden elementtejä, joita Venäjältä puuttuu. Olennaisempaa sovinnon tai sen puuttumisen kannalta on kuitenkin poliittinen tahto ja ehkä vielä sitäkin olennaisempaa on sodan oma logiikka. Kukaan ei voinut ennalta arvata tällaisen näännytyssodan puhkeamista, kaikkein vähiten sen ylimielinen ja todellisuudesta irtautunut aloittaja, jonka päämääränä oli veljesten jälleenyhdistäminen.

On kummallista ajatella, että vielä aivan hiljattain venäläiset ja ukrainalaiset pitivät keskinäisiä suhteitaan hyvinkin läheisinä ja lämpiminä ja hyvin monet halusivat, ettei maiden välillä edes olisi normaaleja itsenäisten valtioiden rajamuodollisuuksia ( ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on sovinto veljesten väliltä poissa. Sikäli kuin olen veljesriitoja seurannut, ne usein jatkuvat aivan irrationaalisesti hautaan saakka, vaikka alkuperäinen riidanaihe olisi jo aikoja sitten menettänyt merkityksensä. Riita synnyttää lisää riitaa ja hyökkäykset revanssipyrkimyksiä.

Täällä Pohjolassa sentään on opittu tyytymään status quohon (post bellum) vaikka se aikoinaan koettiinkin huutavaksi vääryydeksi. Ajattelen nyt lähinnä Skoonea ja Karjalaakin. Se on joskus hedelmällinen asenne.