Ruikutan, siis olen

 

Poseeraus elämänasenteena

 

Tässä maailmassa on paljon todellista hätää ja kurjuutta, jonka lievittämiseen meitä kutsuu yleinen inhimillisyys, joka näkee jokaisessa ihmisessä veljensä eli siis pohjimmiltaan samanlaisen (saman) ihmisen. Buddhalaisuudessa se merkitsee tiettyä totuuden tuntemisen asetetta, joka voidaan ilmaista sanoilla ”sinä olet minä”.

Tähän kiitettävään tietoisuuteen on pyritty assosioimaan monia muita asioita, yleisimpänä kai laiska meemeillä ajattelu ja hyväksi julistetun kellokkaan seurailu ilman sen kummempia ajatuksia tai emootioita.

Oma lukunsa on sentimentaalinen myötäkärsimys, joka tuottaa ihmiselle sitä suurempia palkintoja, mitä kiihkeämpää tunne on. Viime kädessä se on tuon oman tunteen palvontaa. Sillä myös usein koketeerataan ja poseerataan, mikä on etenkin naisväelle tyypillinen toimi: katsokaapas, miltä minä nyt näytänkään tässä tunteessani!

Koska inhimillinen myötäkärsimys on syystäkin arvostettu ja arvostettava asia, on selvää, että sitä kopioidaan massamitassa ja hyvinkin helppohintaista tavaraa on liikkeellä. Erityisesti viime vuosina on kaikenlainen puolestaloukkaantuminen, itse tuon puolustettavan ryhmän (!) lupaa kysymättä, tullut arvoon arvaamattomaan.

Tässä lienee syytä muistuttaa tuon ”arvata”-sanan vanhasta merkityksestä, jota sanaparsi käyttää. Sehän tarkoittaa arvioimista (vrt. esim. sellaisen teon arvo arvattiin 30 hopearahaksi), hinnan tai määrän estimointia.

Kun tullaan sellaisten asioiden äärelle, joilla ei voida asettaa hintaa, ollaan siis niin sanottujen arvaamattomien arvojen kansa tekemisissä, mutta tuosta asiasta ja sen ilmaisemisesta eri kielissä enemmän joskus toiste.

Joka tapauksessa tuo puolivillainen ja falski myötäkärsimys, jolla yhä useampi näyttää haluavan briljeerata, tuottaa yhä useammin pelkkä myötähäpeää, joka nyt on kärsimystä sekin, vaikka sillä ei pääsekään loistamaan.

Kun tuoita wokeilualukee, tekee mieli palata erääseen klassikkoon, jolla on tämänkin asian kannalta paljon relevanttia sanottavaa:

 

 sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.