Mikä on tärkeää tietää?

 

Uudet kaanonit tulevat

 

Hiljattain kierteli nettiä uutinen, jonka mukaan Isossa Britanniassa vanha kantakansallisuus jää vähemmistöksi jo vuonna 2060. Vai oliko niin, ettei se silloin enää ole enemmistö, vaikka lieneekin suurin etninen ryhmä.

Tässä ei liene mitään yllättävää sille, joka aikoinaan sai kansakoulussa oppia aritmetiikkaa. Aritmetiikka taitaa kuitenkin ns. edistyksellisten piirissä kuulua valetieteiden kategoriaan, onhan siellä opinkappaleena, että ”väestönvaihto” on uusfasistinen salaliittoteoria eikä mitään sellaista voi tapahtua.

Muistelen kerrotun, että tämä teoria lanseerattiin vuonna 2011. Sattumoisin olin itse kyllä kirjoittanut asiasta jo vuonna 2009 kirjasani ”Länsimaiden tuho” ja käyttänyt jopa tuota termiä. En tiedä, miten asian selittäisin.

Englantilaiset ja kaiketi myös skotit ja walesilaiset ovat valintansa tehneet. Jos he eivät halua lisääntyä ja sen sijaan palkitsevat ne, jotka lisääntyvät heidän maassaan heidän puolestaan, ei asian vääjäämättömistä seurauksista ole syytä valittaa. Sitä saa, mitä tilaa.

Yhdistynyt kuningaskuntahan ei tässä ole mikään erityistapaus. Sama on suuntaus kaikissa Länsi-Euroopan maissa ja myös Pohjolassa, meilläkin. Eipä tilanne edes Venäjällä näytä juuri sen paremmalta. Itä-Eurooppa potkii vastaan, mutta sen tilanne alkaa jo näyttää epätoivoiselta.

Kun näin kerran tulee tapahtumaan, on syytä jo hyvissä ajoin varautua siihen, mitä uusi vähemmistöasema tulee vaikuttamaan vanhan kansakansallisuuden ja sen kulttuurin aseman kannalta.

Vanhastaan Euroopan maissa on erilaisilla vähemmistöillä ollut hyvin vahva juridinen suoja, joka on estänyt niiden sortamisen enemmistön toimesta. Meillä komea esimerkki tästä on ruotsinkielen asema kansalliskielenä.

Siihen ei kukaan ole uskaltanut koskea ja on luultavaa, että se säilyy silloinkin, kun sharia-laki on säädetty maassamme hallitsevaksi säännöksi. Toki myös erilaisilla muillakin vähemmistöillä saattaa vielä sadan vuoden kuluttua yhä olla oikeutensa. Näinhän on ollut milteipä kautta historian esimerkiksi vanhan Turkin valtakunnan alueella. Tätä ovat aiheesta kirjoittaneet muistaneet aina ihastella.

Mutta ei maailmassa mikään ole ikuista. Jossakin vaiheessa uskonnolliset enemmistöt näyttävät yleensä menettävän kärsivällisyytensä ja lopettavan sellaisten ryhmien erioikeudet, jotka evät jaa enemmistön käsityksiä siitä, mikä tässä maailmassa on pyhää ja oikeata.

Väestölliset muutokset ovat vain yksi osa suurta historiallista prosessia, joka nyt on muuttamassa länsimaista kulttuuria. Yhtä suuri merkitys on myös perinteisen uskonnollisuuden rapautumisella ja islamin tulolla sen tilalle.

Aktiivisesti uskontoa harjoittavista kansalaisista on monessa Euroopan maassa jo enemmistö muslimeja. Perinteisen kristilliset uskontunnutukset, joiden takana oli vielä muutama vuosikymmen sitten suuri enemmistö, jopa yli 90 prosenttia, kuten Suomessa, alkavat jo joutua vähemmistöasemaan.

Tässähän ei ole mitään uutisarvoista, mutta asiaan liittyy myös koko eurooppalaisten kulttuuristen kaanonien muutos. Joskus 1960-luvulla oli sivistyneen ihmisen syytä osata muutamaa eurooppalaisia kieltä ja tuntea maanosamme kirjallisuuden suuret klassikot kustakin maasta, erityisesti tietenkin omasta.

Sama koski säveltaiteen klassikoita ja muitakin kulttuurin aloja. Tarustosta oli hallittava ainakin muonaisten Kreikan ja Rooman suuret myytit sekä Raamattu. Muuten ei edes klassisesta taiteesta ymmärtänyt mitään.

Kuten jokainen käsittää, tilanne muuttuu perusteellisesti, kun maan kansalaisista suurella ja ennen pitkää suurimmalla osalla on toisenlainen mytologia takanaan. Silloin sivistyksen kulmakivenä on arabian kieli, koska Koraani on pyhässä muodossaan olemassa vain arabiaksi.

Sen kritisoiminen ei ole mahdollista, toisin kuin sen häpäiseminen ja herjaaminen. Sen ja vuosisatojen saatossa kertyneiden hadithien pohjalta kritisoidaan ja tuomitaan sen sijaan  kaikkia muita ilmiöitä ja ihmisiä. Toki sunnalaisten ja shiialaisten tulkinnat ovat erilaisia, mutta esimerkiksi arvovaltaisista fatwoista eli laintulkinnoista ei ole valitusoikeutta.

On luultavaa, että sitä, mikä länsimaisessa kulttuurissa on aidosti uskonnollista, tullaan kauimmin suvaitsemaan uuden enemmistön piirissä. Kuten tunnettua, ateisteja kohtaan islam on kaikissa muodoissaan sen sijaan leppymättömän ankara.

Lähtisin siitä, että esimerkiksi suvivirsi, parine mainintoineen Jumalasta (Allah) kuuluu ilman muuta siihen kulttuuriin, joka meidän jälkeemme jää vaikuttamaan näille seuduille. Ateistiset ja rienaavat ainekset hävitetään sen sijaan juuriaan myöten.

Olisi kiinnostavaa nähdä, muistuttaako tulevaisuuden Suomi kulttuuriltaan enemmän nykyistä Turkkia, Irania vai Saudi-Arabiaa. Viimemainittu on vahvoilla. Ainakin Ruotsissa ovat upporikkaat salafistit rakentamassa nyt kiireellä monia uusia moskeijoita.

Helsingin suurmoskeija torpattiin toistaiseksi, mutta nousee suurella varmuudella takaisin ajankohtaisuuteen. Sen minareetit tulevat näkymään kauas Harmajan taakse Kruunusiltojen pylonin vierellä.

Mutta mitä niin sanotun sivistyneen ihmisen on tulevaisuudesa tiedettävä ollakseen sivistynyt? Koraanin ulkoa oppiminen on kaikkia koskeva ihanne, mutta sen saavuttaneeteli hafizit jäävät pakostakin pieneksi vähemmistöksi. Mutta entäpä tavallinen kansalainen?

Saksa on muuan esimerkki sellaisesta uudesta kulttuurin kaanonista, joka on kehittymässä ja joka jossakin muodossaan on predestinoitu syrjäyttämään nykyisen, kuolleiden valkoisten miesten jäljiltä jääneen kulttuurin. Tässä muuan vanhempi kirjoitus asiasta:

 

torstai 23. elokuuta 2018

Kulttuurin kaanon

 

Kaanon

 

Die Zeitissa muuan Thomas Kerstan on havainnut, että nykyisen maailman muutoksessa on yhä vaikeampaa ymmärtää, mitä tietoja vähintäänkin tarvitaan maailmaan orientoitumiseksi ja sen kohtuulliseksi ymmärtämiseksi.

Onkin selvää, että esimerkiksi Saksassa, jonka asukkaista suuri osa on varttunut itäisessä Anatoliassa, eikä ole paljoakaan kosketuksissa asuinmaansa kulttuuriin, täytyy ihmisryhmien välillä olla suuria ongelmia yhteisen henkisen tilan löytämisessä. Lukutaitoakin uussaksalaisilla on usein niukasti.

Kuitenkin tällaista yhteistä henkistä tilaa on menneisyydessä pidetty enemmän tai vähemmän välttämättömänä. Kansankokonaisuudesta ei kai ainakaan Saksassa kukaan uskalla puhua, mutta siitä huolimatta uudet prosessit ovat huolestuttavia.

Kun suuri joukko ihmisiä muuttaa kulttuurin kehityksen kannalta maailman primitiivisimmistä maista (World Values Surveyn objektiivisessa mielessä) kaikkein kehittyneimpiin, on kulttuurinen katkos odotettavissa ja luultavasti jopa väistämätön.

Sen myötä seuraa yhteiskunnan fragmentoituminen, jos muuttajia on tarpeeksi. Mitään hyvää tällaisesta ei taida odottaa kukaan. Niinpä jopa ns. edistyksellisillä tahoilla halutaan, että kaikki sentään enemmän tai vähemmän ymmärtäisivät toisiaan ja mieluummin enemmän. Mutta mitä tämä saattaisi merkitä käytännössä?

Kulttuuriset kaanonit ovat itse asiassa olleet muodissa jo hyvän aikaa. Millainen olisi se kulttuurinen minimi, joka jokaisen kansalaisen olisi asuinmaansa kulttuurista opittava? Saksassa täytyy tietenkin osata jotakin muuta kuin vaikkapa Suomessa, vaikka on luultavaa, että sekä meidän että heidän kaanoneissaan on paljon yhteistä ainesta.

Tuntuu selvältä, että vaa’assa ei kovinkaan paljon tekniikan tai edes informaatioteknologian osaaminen. Lähes kaikilla aloilla toimeen tuleminen edellyttää myös niiden tiettyä minimiosaamista, mutta se taitaa löytyä kantapään kautta. Jos jotakin teknistä taitoa todella tarvitaan, se myös opetellaan.

Kulttuuriperinnön suhteen asiat ovat toisin. Toki ihmiset oppivat ennen pitkää ymmärtämään sanojen konnotaatioita ja saavat jonkinlaisen käsityksen myös sellaisten käsitteiden merkityksestä, joiden alkuperästä heillä ei ole mitään aavistusta. Varsinainen kulttuurinen kompetenssi edellyttää kuitenkin enemmän. On tunnettava tarinoita, käsitteitä ja taideteoksia.

Kulttuuriset kaanonit ovat pakostakin mielivaltaisia ja moninkertaisesti lyhyempiä kuin on ihmisen todellinen perustiedon tarve.  Kerstan on laatinut omansa Wilhelm von Humboldtin aikoinaan suorittaman kategorisoinnin pohjalta, mistä johtuen esimerkiksi kirjallisuus ja taide kuuluvat osittain yhteen, kun taas filosofia on niistä erillään. Luonnontiede ja tekniikka muodostaa oman osionsa.

Kirjoittaja kertoo, että kulttuurisen kaanonin tunteminen erotti aikoinaan barbaarit sivistyneistä kansoista ja siis vaikutti ihmisiä erottavasti. Itse hän, omassa yritelmässään, joka tietenkin on mielivaltainen, on sen sijaan pyrkinyt löytämään niitä aineksia, jotka yhdistävät ihmisryhmiä

Hupaisaa kyllä, mukaan on tullut myös kategoria tietokonepelit, joita kuitenkin mainitaan vain yksi.

Kuten arvata saattaa, tällaiseen kaanoniin täytyy kuulua länsimaisen kulttuurin ytimestä ainakin kristinuskon ja kreikkalaisen taruston perusaineksia. Raamattu, sekä Ilias ja Odysseia ovatkin mukana populaarien tiivistelmien muodossa, minkä voi tyydytyksellä todeta. A propos, onko meillä kunnollisia lyhennelmiä näistä?

Kerstanin kaanon tekee kuitenkin aika omituisen vaikutuksen sikäli, että siellä on yllättävän paljon selvästi köykäistä tavaraa ja päiväperhoja, joiden tunteminen saattaa juuri nyt auttaa tiettyjen piirien diskurssin ymmärtämistä, mutta korotettuna kulttuurin tuhatvuotiseen kaanoniin tekee oudon vaikutuksen.

Luultavasti saksalaisia ja turkkilaisia yhdistää ainakin jossain mkäärin kaanoniin päässeiden Beatlesien ja Rolling Stonesien tuntemus, mutta kun ajatellaan klassista kulttuurin määritelmää ihmiskunnan  parhaimpien suoritusten summana, tekee kyllä mieli ajatella, että tässä on taas todiste siitä, että länsimaisen kulttuurin kulminaatiopiste kuului siihen menneeseen aikaan, jolloin kukaan ei olisi edes vahingossa asettanut Ringo Starria Bachin rinnalle.

Nyt on aivan ilmeistä, että tässä mennään yhä enemmän vähemmistöjen ja tyhmimpien enemmistöjen ehdoilla. Jos on löydettävä kaikille tai edes mahdollisimman monille saavutettavissa oleva Gemeingut, ei tasolla voi olla paljon väliä, sikäli kuin vaaditaan asian tuntemista eikä vain sen tietämistä.

Olen ainakin itse puolestani yllättynyt löytäessäni luettelosta vaikkapa sellaisen kirjan kuin Wer ist wir? Deutschland und seine Muslime. En tunne kirjaa, mutta on vaikea uskoa sen ilman muuta kuuluvan tulevaisuuden suurten klassikkojen joukkoon ja antavan lukijalleen jotakin vielä muutaman vuosikymmenen, saati vuosisadan kuluttua.

Toki tuon kirjan lukemisesta voi kenties olla kaikille hyötyä. Sama luultavasti koskee esimerkiksi Thilo Sarrazinin aika tukevaa kirjaa Deutschland schafft sich ab (ja, wir schaffen das, sanoi Merkel). Mutta mitä tekemistä näillä sinänsä hyödyllisillä kirjoilla on klassikkojen valikoiman, kulttuurin kaanonin kanssa?

Koska asia joka tapauksessa on ilmeisen nykytärkeä, kyseli Zeit erinäisten merkittävien henkilöiden mielipiteitä Kerstanin kaanonista. Muuan tällainen, epäilemättä kategoriaan representative men, luettu henkilö oli nuori turkkilaisen rapin alalla kunnostautunut nainen, joka käytti taiteilijanimeä Bitch.

Nuo, niin sanoakseni bitchiläiset mielipiteet olivat kovin helposti arvattavissa. Kaanoniin olisi saatava suuri määrä tietoa rotusorrosta ja muista ei-värillisten rikoksista, paljon feminismiä, intersektionaalisuutta ja herkistymistä. Metoolla tulisi myös olla klassikkoasema jollakin tavalla…

Naurattaahan tämä tällainen, mutta eiköhän kyseessä ole siitä huolimatta vakava kehityskulku, joka tapahtuu meidän silmissämme. Idiotismin nostaminen klassismin rinnalle tasa-arvoiseksi asiaksi on vielä uutta, mutta näyttää uuden sukupolven mielestä jo koettavan välttämättömyydeksi. Siinä siis kulttuurin uusi sine qua non.

Saksalaisista on tosiaan tullut naurettavia, mutta enpä usko, että siinä olisi tämänkin historian koko merkitys. Kulttuurin käsittäminen uudella tavalla on myös meillä jo todellisuutta.

Jeremy Bentham sanoi aikoinaan, että nappikuopan (pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli se tuottaa enemmän mielihyvää.

Tämä oli aikoinaan rienaava väite, mutta sellaiset sentään vielä siihen aikaan sallittiin filosofeille. Taidamme pian olla siinä jamassa, ettei Benthamin perusnäkemysten kritisointia sallita enempää filosofeille kuin muillekaan. Erilaiset räppärit ovat nyt tasa-arvoisina sanelemassa, mitä kulttuurin tulee olla. Mikäli he vaikkapa loukkaantuvat jonkin klassikon johdosta (kuollut, valkoinen mies tms.), ei valitusoikeutta ole.

Sivumennen sanoen myös Kerstan oli kovin pahoillaan siitä, että hänen luettelossaan kuolleilla valkoisilla miehillä oli aivan hallitseva asema, mutta puolustautui sillä, ettei muu ollut vielä mitenkään mahdollista. Tulevaisuudessa, tuolla uljaassa uudessa maailmassa tulee kaikki varsin pian olemaan toisin…

Tästä kaanonista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta olkoon. Rupesin miettimään, millainen voisi olla vastaava suomalainen kaanon. Se voisi myös olla hyvin tarpeellinen.