Näinköhän?

 

Venäläiset ja valtio

 

Neuvostoaikana kuva venäläisistä muodostui kaksijakoiseksi. Virallisesti he olivat äärimmäisen kuuliaisia ja nöyriä kansalaisia, jotka elivät uutta elämäänsä uusien normien mukaisesti.

Työ oli muuttumassa ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi, eikä siitä saatava materiaalinen korvaus ketään erityisesti kiinnostanut. Erilaiset arvot, kuten kommunistisen työn iskuri, olivat nähtävissä rintamerkeistä ja työporukan punaisista lipuista. Ne ne olivat jotakin!

 ”Sosialistisen työn sankarin” titteli häämötti korkealla marsalkkojen joukossa kultaisine tähtineen. Solidaarisuus ja kollektiivisuus oli neuvostoihmisen kunniana, mammonan keräämistä halveksittiin, sehän oli ositus pikkuporvarillisuudesta (meštšanstvo) tai tavarauskonnosta (veštšizm). Aidon marxilais-leniniläisen materialismin kansa sillä ei tietenkään olut mitään tekemistä.

Kommunistinen yhteiskunta ei toki vielä ollut toteutunut, mutta sen nurkka näkyi jo ja siellä asuivat ja työskentelivät edistyneimmät toverit. Koko kansa oppi kunnioittamaan uutena dekaloginaan kommunismin rakentajan moraalikoodeksia (ks. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Rikollisuus oli kokonaan häviämässä.

Näin se oli virallisesti.

Mutta jokainen, jolla oli omaa kokemusta Neuvostoliitosta, tiesi, että asiat olivat aivan toisin. Yleisessä tietoisuudessa asian lienee tehnyt tunnetuksi vasta Hedrick Smithin kirja The Russians (suom. Venäläiset amerikkalaisen silmin, 1976, ks. Vihavainen: Haun hedrick smith tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Itse asiassa venäläiset näyttivät olevan maailman anarkistisin kansa. Tuskin oli sellaista säännöstä, jota ei olisi rikottu ja rikkomistalkoisiin osallistuivat kaikki.

Asiaa saattoi pitkälle selittää se, että koko yhteiskuntaa yritettiin pitää pystyssä epärealistisilla keinoilla. Kun kysyntä ja tarjonta eivät olleet missään järkevässä suhteessa toisiinsa, syntyi kaikkialle levinnyt musta pörssi. Itse asiassa sielläkään raha ollut se paras valuutta, vaan suhteet.

Niin sanottu ”blat” eli keskinäisten palvelusten järjestelmä kukoisti ja esimerkiksi avioliitot olivat monessa tapauksessa korkealle arvostettua valuuttaa. Usein ne olivat niin sanotusti fiktiivisiä eivätkä johtaneet pariskunnan yhteiselämään. Jotakin vastinetta niistä toki aina saatiin.

Entäpä se jokapäiväisen elämän sääntöjen kunnioitus? Muistan, miten Moskovassa joskus sanoin kuskille, että täällä kuuluu olevan uusi kattonopeus, kahdeksankymppiä. ”kohta näette millainen”, kuului vastaus ja Volgasta otettiin irti koko sen hämmästyttävä teho.

Kun seinällä oli tupakoinnin kieltävä teksti, ei siitä käytännössä kukaan välittänyt ja niin edelleen. Kaikki syyllistyivät johonkin ja harva enää välitti siitä. Liikennekulttuuri oli pöyristyttävää. Kaikkia sääntöjä rikottiin ja jalankulkijaa pidettiin aina syyllisenä. Rahaa vaihdettiin laittomalla kurssilla kaikkialla.

Mieleen tuli, että tässä mahtaa olla jotakin Venäjän kansalle ikuisesti ominaista, ellei nyt suorastaan geneettistä, niin ainakin kulttuurin syvärakenteiden mukaista suhtautumista lakiin ja järjestykseen. Voisiko se koskaan muuttua?

Yllättävää kyllä, kaikki muuttui erittäin nopeasti jo 1990-luvulla. Tupakointikieltoja alettiin noudattaa. Jalankulkijasta tuli kaduilla kuningas, laittomat rahanvaihdot loppuivat ja jopa ns. kansalaistaksin aikoinaan mainiot palvelut hävisivät. Kukaan ei enää juonut edes olutta julkisella paikalla ja niin edelleen.

Kapitalismi teki niin palveluksiaan kuin tuhojaan neuvostoyhteiskunnassa ja sai aikaan perusteellisen mullistuksen, jonka yksi ulottuvuus oli lainkuuliaisuuden palautuminen/synty.

Minulle on vieläkin mysteeri, miten kaikki saattoi tapahtua niin äkillisesti, mutta niin siinä vain kävi. Ilmeisesti venäläisyyteen ei siis välttämättä kuulunutkaan olennaisena osana anarkismi sen enempää kuin kommunismikaan?

Valtio on joka tapauksessa Venäjällä nyt vahvempi kuin koskaan tai ainakin se näyttää siltä. Valtion kulttia on rakennettu määrätietoisesti ja sillä on myös pitkät perinteet. Nykyisessä muodossaan se näyttää lännestä katsoen muinaismuistolta, mutta ei osoita merkkejä hajoamisesta.

Tässä joka tapauksessa hieman näkemyksiä ja mietelmiä menneisyydestä tuota venäläisten ja heidän valtionsa suhdetta koskien:

 

 

perjantai 5. elokuuta 2022

Valtiotakin tarvitaan

 

Pyhä valtio

 

Valtio, etenkin Euroopassa, on tietenkin ollut palvonnan kohde monille ihmisille jo iät ja ajat. Keskeisen tärkeäksihän suomalaisen valtion luominen ja puolustaminen on meilläkin ymmärretty hamasta Snellmanista lähtien.

Mutta valtioita on monenlaisia, on sivistysideologiaan nojaava kansallisvaltio, on suvereenisuuttaan eli vapauttaan kaikesta moraalista korostava imperialistinen valtio, on nykyaikainen sosiaalivaltio, on roistovaltio ja niin edelleen.

Tässä matoisessa maailmassa oma valtio on välttämättömyys niille kansoille, jotka eivät tyydy tulemaan sorretuiksi ja käytetyiksi toisten kansojen välikappaleena ja astinlautana. Valtion itsenäisyyden tuhoaminen ja sen liittäminen toiseen valtioon on yleensä ymmärretty hyvin suureksi rikokseksi, sikäli kuin sitä ei ole nostettu suuren hallitsijan ansioluettelon helmeksi.

Joka tapauksessa uuden ajan historian kuuluisimpia ilkitöitä oli Puolan hävittäminen naapurisuurvaltojen Preussin, Venäjän ja Itävallan yhteistoimin. Eivät puolalaiset antaneet tämän vastustelematta tapahtua, mutta heidän oma valtionsa oli sen verran heikko, ettei vastarinta auttanut.

Sen jälkeen Puolasta tuli kapinallisuuden symboli. Puolan jakojen ajan taisteluita seurasi Napoleonin Venäjän retki, jota hän itse nimitti toiseksi Puolan sodaksi. Siinä oli mukana hyvin huomattava puolalainen sotavoima. Myöhemmät Puolan kapinat 1830-1831 ja 1863-1864 kukistettiin ja viimein koko Puolan nimi pyyhittiin kartalta ja sen kielen virallinen käyttäminen kiellettiin Venäjällä. Oli muka olemassa vain venäjän murre eikä kieltä.

Yli sata vuotta Puola sitten oli kansakunta ilman valtiota, kunnes ensimmäinen maailmansota avasi sillekin portit pois kansojen vankilasta.

Ilo jäi kuitekin lyhytaikaiseksi, sillä Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Puolan vielä neljännen kerran vuonna 1939. Niin sanotun ”raja- ja ystävyyssopimuksen” johdosta pitämässään puheessa 28.9.1939 Molotov ylisti tuota tihutyötä ja selitti, ettei ”entisen Puolan”, tuon ”Versailles’n rujon lapsen” palauttamisesta ollut mitään toiveita. Siitä takeena oli kahden maailman vahvimman sotilasvallan, Neuvostoliiton ja Saksan päätös.

On selvää, ettei Puolan valtiollisuutta ollut tarkoitus palauttaa missään muodossa. Neuvostoliitto sai siitä lähinnä valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, jotka liitettiin asianmukaisiin neuvostotasavaltoihin. Puolan älymystö murhattiin Katynissa ja jopa sen kommunistipuolue tuhottiin. Saksalaisesta Puolasta tehtiin ”kenraalikuvernementti”. Finis Poloniae!

Tällainen oli aika karua suhtautumista puolalaisten näkökulmasta ja se kannattaa pitää yhä mielessä, kun maiden suhteita tarkastellaan.

Puolan ylösnousemuksen välttämättömänä ehtona oli sitten Neuvostoliiton ja länsivaltojen liitto, jonka puitteissa sen oli pakko päästä tapahtumaan edes jonkinlaisen säädyllisyyden säilyttämiseksi. Tunnetustihan Puolasta riitti kädenvääntöä Stalinin ja Churchillin välillä. Jälkimmäisen oli pakko tehdä myönnytyksiä, mutta puolalaiset saivat kuin saivatkin valtionsa, joka aikansa oli kommunistien hallitsema.

Puolalla on todella kokemusta valtiollisuuden puutteen aiheuttamista ongelmista. Sillä oli ikäviä naapureita molemmin puolin, toisaalla veljeskansaksi tyrkyttäytyvä Venäjä ja toisaalla ylimielinen ja laajenemishaluinen Saksa, jota Nikolai Bakunin kutsui nimellä ”ruoskasaksalainen imperiumi”. Sen palvelijat, preussilaiset upseerit olivat luonteeltaan orjia ja kutsumukseltaan pyöveleitä, mikäli nyt oikein muistan Bakunin käyttämää ilmausta.

Putinin nykyinen ideologia on valtion palvontaa, etatismia, joka kohdistuu vain ja ainoastaan Venäjän imperiumiin. Muut valtiot, ainakin sikäli kuin ne sijaitsevat myyttisen kuivan maan imperiumin alueella eli suunnilleen entisessä Neuvostoliitossa, ovat sen kilpailijoita, eräänlaisia epäjumalia, joilla ei ole olemassaolon oikeutta.

Puolaa ei kukaan ilmeisesti enää kehtaa selittää keinotekoiseksi valtioksi mutta nyt vuorossa on Ukraina, jonka asema on analoginen 1800-luvun Puolan kanssa.

1800-luvun merkittäviä virtauksia oli anarkismi, joka halusi ratkaista koko valtioiden väkivaltaisen luonteen ja pienten kansojen sorron ongelman hävittämällä koko valtion.

Se taitaa jäädä ainaiseksi tekemättä, mutta voi olla kiinnostavaa nähdä, miten asiat siitäkin näkökulmasta näyttivät. Näissä merkeissä taas yksi kesän uusinta:

Torstai 27. joulukuuta 2018

Valtion olemus

 

Musertakaa se inhotus!

 

Otsikkohan on tunnetusti Voltairelta, joka inhosi klerikalismia ja kirkkoa. Tuo tunnus on epäilemättä nytkin mitä ajankohtaisin Euroopan etelä- ja itäpuolisilla alueilla, jossa uskonto ja pappisvalta on luultavasti suurin este kansojen normaalille kehitykselle. Mutta tässä on nyt puhe eri asiasta.

Kuten tunnettua, V.V. Putin on hyvin voimakkaasti korostanut Venäjän valtion ensisijaisuutta solidaarisuuden kohteena ja identiteetin lähteenä. Siinä samalla hän on vedonnut suuriin menneisyyden auktoriteetteihin aina Puškinia myöten.

Etatismilla onkin Venäjän historiassa ollut hyvin keskeinen rooli. Kaikkien imperiumin kansojen eliitit saatiin mukaan palvelemaan yhteistä Venäjän valtiota ja sotilaiden komentaminen sen palvelukseen oli sen jälkeen rutiiniasia.

Mutta olihan niitä vastavoimiakin. Mihail Bakunin oli yksi johdonmukaisimmista Venäjän imperiumin ja koko Venäjän valtion vihollisista.

Hän toi asian selkäesti esille myös puheessaan Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton kongressissa Bernissä vuonna 1868. Läsnä oli muitakin kuin vallankumouksellisia, muun muassa John Stuart Mill.

Puheessaan Bakunin julisti, että vallankumouksellisten ensimmäinen tehtävä oli Venäjän imperiumin hajottaminen.

Isovenäläinen kansa, joka oli slaavilaisten ja suomalaisten kansojen risteytymä, käsitti vain 35 miljoonaa imperiumin asukkaista. Vähävenäläisiä oli 15 miljoonaa (mikäli Galitsian rusiinit laskettiin mukaan) ja valkovenäläisiä 4 miljoonaa.

Sen lisäksi tuli erinäisiä reuna-alueita. Baltian provinssit, joita tuohon aikaan haluttiin Saksassa esittää saksalaisina, olivat itse asiassa suomalaisten ja latvialaisten asuttamia, saksalaisia oli siellä vain kaksisataatuhatta 2,8 miljoonasta asukkaasta eli yksi neljästoista osa.

Huomaamme, että Venäjän väestöräjähdys oli vielä meneillään ja sen väkiluku oli vielä pieni osa siitä, mitä tuleman piti. Mutta sama se oli muuallakin Euroopassa.

Kaikille näille kansoille piti antaa vapaus erota ja sitten yhdistyä joidenkin muiden kanssa, mikäli halusivat. Ehkäpä esimerkiksi vähä- ja valkovenäläiset halusivat liittoa Puolan kanssa. Suomi oli myös vapautettava, julisti suuri vallankumouksellinen, joka tiettävästi pistäytyi myös Suomessa tutkimassa tilannetta.

Bakuninin harmiksi Suomessa ei ollut havaittavissa mitään merkkejä sorretun kansan halusta irtautua imperiumista, kerrotaan.

Joka tapauksessa kaiken pahan alku ja juuri oli Bakuninin mielestä valtiossa. Asia oli yksinkertaisesti niin, että valtion tarpeet ja pyrkimykset olivat diametraalisesti vastakkaisia ihmisyksilön tarpeille ja pyrkimyksille. Hyvä valtio voisi olla vain valtio ilman valtaa, julisti Bakunin mutta mitäpä sellainen olisi muuta kuin contradictio in adjecto, ymmärsi kuulija. Ja silläkin olisi aina pahat mielessä…

Tähän saakka kaikki hyvin. Puolan kapina oli tuoreessa muistissa ja kaikki länsi-Euroopan kansat olivat valmiita taputtamaan sille, että tuo kansa vapautuisi siitä väkivaltaisesta sorrosta, jota siihen kohdistettiin, jopa peräti itse vapauttajatsaarin toimesta.

Mutta entäpä saksalaisten sortamat kansat? Bakunin sattui olemaan suuri saksalaisuuden vihaaja, jonka tilillä on muutamia herkullisia kiteytyksiä saksalaisuuden olemuksesta. Nehän näyttivät aivan sisäistäneen valtiollisen ajattelun, nuo saksalaiset.

Joka tapauksessa siis: mitä mieltä saksalaiset toverit nyt olivat siitä, että myös saksalaisten hallitsemat kansat, Puolan, Sleesian, Böömin, Määrin, Fiumen ja Slesvigin alueilla saisivat vapaasti järjestää olonsa?

En tiedä, mitä vastattiin, mutta tunnetusti Bakuninin suhteet Marxiin ja Engelsiin noihin aikoihin kärjistyivät, mikä johti ensimmäisen internationalen hajoamiseen.

Venäjällä oli valtionvastaisuus aina ollut kehittynyttä, väitti Bakunin. Sen historia oli yhtä talonpoikaiskapinoiden historiaa. Se suuntautui tilanherroja, virkamiehiä ja kirkkoa vastaan.

Kun tähän saattoi huomauttaa, että Venäjän kansa palvoi tsaariaan, totesi Bakunin, että kyseessä oli vain suuri väärinkäsitys. Tsaaria palvottiin siksi, että häntä pidettiin noiden sortajien vastavoimana eikä ymmärretty hänen palvelevan samaa asiaa.

Pietari Suuri oli imperiumin luoja, ja hän ymmärsi, että tätä tehtävää varten oli välttämätöntä luoda byrokratian järjestelmä. Juuri hän loikin sen kauhistuttavan (чудовищную) byrokratian, joka yhä sorti ja kuristi kansaa.

Sivumennen sanoen, sanalla byrokratia on Venäjällä aivan oma kaikunsa, kuten on myös sanalla hallinto (administratsija). Ne viittaavat mielivaltaan.

Dostojevski mainitsee Riivaajissa jopa käsitteen byrokraattinen riemu (административный восторг). Sen valtaan saattaa joutua kaikkein vähäpätöisin suuren valtion edustaja, joka huomaa saaneensa tilaisuuden kiduttaa ja nöyryyttää kanssaihmisiään…

Aleksandr Puškinillakin on ironinen rivi: kolležnyi registrator, potštovoi stantsii diktator…

Siis arvoasteluettelon alimman arvon haltija on omalla asemapaikallaan yhtä ylhäinen hallitsija kuin muinaisessa Roomassa oli se henkilö, jolle senaatti väliaikaisesti luovutti rajattoman vallan.

Tähän hallinnollisen riemun ilmiöön törmäsi vielä usein Neuvostoliitossa, mutta nyt se näyttää jo siirtyneen ainakin enimmäkseen joillekin hyvin harvoille reuna-alueille. Vartiopalveluksessahan on järjen käyttö perinteisesti kaikkialla kiellettyä ja siellä perinne yhä kukoistaa.

Yhtä kaikki, Bakuninin sammumaton viha kaikkea valtiollisuutta ja byrokraattisuutta kohtaan lienee löytänyt tiettyä tukea Venäjän kansanomaisista asenteista. Neuvostoaikanahan sanottiin, että venäläiset ovat maailman anarkistisin kanssa, toisin kuin yleisesti luultiin. Tuota anarkiaa vain sitten yritettiin hallita loputtomilla säännöksillä ja kontrollilla.

Saksalaisten kanssa oli ehkä pahemmin, sillä he olivat, ainakin kaunokirjallisuuden todistuksen mukaan, sisäistäneet valtiollisen kurin ja ajattelutavan.

Mutta se siitä. Bakunin väitti, että Venäjää ja muita kansoja oli tullut tavaksi mitata eri mitoilla. Villinä ja barbaarisena pidetty Venäjä (Puolan kapina) vain teki avoimen kyynisesti sen, minkä länsimaat peittivät tekohurskauden kaapuun.

Bakuninin puhe on kiinnostava sikäli, että se porautuu juuri siihen kohtaan, jota Venäjällä tuohon aikaan pidettiin keskeisenä asiana ja pidetään edelleenkin: valtio ja sen etu.

Tuon ajan Euroopassa, jossa Bismarckin reaalipolitiikka saneli tahdin, oltiin kyllä epäilemättä hyvin suuressa määrin samalla kannalla.

Onko tilanne nyt muuttunut ja missä suhteessa ja miksi?

Sen voi ainakin todeta, että tuon ajan valtio oli ennen muuta sotakone, väkivaltakoneisto. Sosiaalivaltiosta ei kukaan liene kuullutkaan.

Nythän asiat ovat muuttuneet ja kansa alkaa myös Venäjällä pian napista, mikäli sen maksamat verorahat sijoitetaan kovin yksipuolisesti sotalaitokseen eikä esimerkiksi eläkkeisiin ja muihin sosiaalietuuksiin.