Järjen aikakauden jälkeen

 

Tämä on surmaava tuon

 

Tuo otsikon fraasi on ainakin minulle tullut alun perin tutuksi Olavi Paavolaisen kirjoituksista, kun tämä hurmaantuneena uudesta julkaisutekniikasta näki kuvien yhä useammin voittavan tekstin jalossa kilvassa lukijan huomiosta.

Olisiko siis tulevaisuuden ihmisillä edessään vain tai ainakin ennen muuta kuvia, korkealaatuisia jäljennöksiä todellisuudesta, jotka leviäisivät lukemattomissa kuvalehdissä ja ennen muuta määräisivät heidän käsitystään maailmasta?

Uudenaikainen painotekniikka mahdollisti1920-luvulla jo valokuvienkin julkaisemisen lehdissä, jopa jotkut sanomalehdet pystyivät siihen, vaikka laadukkaat värikuvat oli toki tehtävä monivaiheisella ja kalliilla tekniikalla, jota eivät edes kuvalehdet vielä käyttäneet.

Mutta se aika tulisi. Ihmisten ei välttämättä enää tarvinnut matkustaa Pariisiin ja Firenzeen ihailemaan suurten mestarien töitä. Kuvat niistä olivat saatavissa vaikka jokaiseen kotiin, mikäli nyt sattui omistamaan tarpeeksi rahaa ja halusi uhrata sitä kulttuurille.
Yksi kuva vastasi tuhatta sanaa, mutta vain tietyillä ehdoilla. Ei kaikkea voinut eikä voi esittää visuaalisesti ja varsinainen looginen ajattelu jää kokonaan sen alueen ulkopuolelle. Eikö ollut pelättävissä, että kuvan aikakaudesta tulisi ajatuksettomuuden ja tunteisiin vetoavan suggestion aika? Suuret ja vaikuttavat valoreklaamit olivat asiasta havainnollinen osoitus.

Miten ”tämä” saattaisi surmata ”tuon”? Missä mielessä tuo ajatus oli ymmärrettävä? Mikäli niin kävisi aivan yleisesti, merkitsisikö se järjen aikakauden päättymistä.

Itse asiassa Paavolainen lienee saanut iskulauseensa Victor Hugolta, joka vuonna 1832 ilmestyneessä romaanissaan ”Pariisin Nôtre Dame”,sen toisessa luvussa esittää saman profetian: Ceci tuera cela! Tämä on surmaava tuon.

Hugolle surmaaja oli kirjapainotaito ja se, mikä surmattiin, oli ikuisuutta tavoittelevien katedraalien rakentaminen.

Kun ihminen keskiajalla halusi luoda jotakin ikuista, hän rakensi katedraalin. Ideoiden ikuisuus oli vielä heiveröisissä kantimissa, jos ne oli tallennettu vain yksittäisiin käsikirjoituksiin, joiden olemassaoloa uhkasivat jatkuvat vaarat.

Gutenbergin lyijykirjasimet tekivät sen sijaan mahdolliseksi ajatusten tallentamisen vaikkapa tuhansiin kirjoihin, joiden totaalinen hävittäminen ei ollut enää mahdollista. Ihmisen ikuisuuspyrkimys ei enää tarvinnut välineekseen valtavaa rakennusta. Kävivätkö sellaiset juuri tästä syystä tarpeettomiksi?

Minusta tuollainen ajatus on aivan liian mahtipontinen, mutta ehkäpä se sopi siihen lajityyppiin, jota Hugon romaanit edustivat. Onhan se ainakin epäsovinnainen ja tuntuu sisältävän mystiikkaa. Sellainen vaikuttaa lukijaan, tunteella.

Vielä sata vuotta sitten, Olavi Paavolaisen uran loistoaikoina massoille osoitettu kuva oli vasta tekemässä tuloaan. Oikeita kuvalehtiäkin kyllä perustettiin ja kuvakirjoja julkaistiin.

Liikkuva kuva kuului kuitenkin vielä elokuvateatteriin ja sen laatu oli heikonlainen. Vasta toisen maailmansodan jälkeen televisio toi liikkuvan kuvan koteihin ja laadukkaat väreissä esitetyt elokuvat, jotka 1950-luvulla huumasivat katsojia, tulivat ennen pitkää kaikkialle, videoiden ja kännyköiden myötä.

Monistetun kuvan kehittyminen laadukkaaksi ja sen tuleminen kaikkialle kesti noin vuosisadan, mutta vasta parin viime vuosikymmenen ajan on kehittynyt sen manipuloitavuus, joka on saanut aikaan sen, että yhdellä videolla voidaan valehdella enemmän kuin pienellä kirjastolla. Tavallisella katsojalla ei ole mahdollisuutta erottaa aitoa epäaidosta. Hänen on vain uskottava.

Nykyään voidaan jo sanoa, että totuus on tahdon asia. Suurille massoille voidaan etenkin autoritaarisessa yhteiskunnassa syöttää mitä halutaan. Uudet ”totuudet” omaksutaan katsomalla eikä lukemalla. Looginen ajattelu on jo peräti akateemisella tasolla julistettu epäpäteväksi sellaisilla alueilla, joilla pelataan (on pelattava) tunteella ja jossa pätevyydellä tarkoitetaan tiettyyn viiteryhmään kuulumista.

Toki loogisella ajattelulla on ja on aina ollut omat rajoituksensa ja myös sen avulla on verrattain helppoa johdatella kansanjoukot uskomaan lähes mitä tahansa On sillä silti ainakin se etu, että siihen vetoavat ovat velvollisia asettamaan niin premissinsä kuin päättelynsäkin objektiivisesti arvioitavaksi.

Tunteella perustelluista asioista ei sen sijaan ole valitusoikeutta, olipa kyse loukkaantumisesta tai jonkin poliittisen suuntauksen kannattamisesta tai vastustamisesta.

Mikä sitten, jos mikään, korvaa ajattelun, kun on siirrytty kommunikoimaan ja argumentoimaan kuvilla tekstien asemesta? Selvää on, ettei aivoja tässä prosessissa tarvitse vaivata.

George Orwell loi aikoinaan ”ankkapuheen” käsitteen. Kyseessä oli sellainen puhe, joka muodostui kurkunpäässä selkäydinreaktion aiheuttamana, koko asian ei tarvinnut lainkaan käydä aivoissa saakka.

Luulen, että hän tässäkin asiassa osui oikeaan. Lienee selvää, että ”ankkapuheeseen” kuten myös kuviin, mielikuviin ja erilaisiin mielenosoituksiin liittyvä psykologinen mekanismi aiheuttaa tiettyjä fyysisiäkin tuntemuksia.

 Aikoinaanhan oli tapana sanoa tunteiden tulevan sydämestä, mikä tosiaan saattoi merkitä sykkeen kiihtymistä ja kenties myös rytmihäiriöitä.

En väitä tuntevani asiaa kaikinpuolisesti, saati syvällisesti, mutta uskaltaisin ehdottaa, että aikamme suuret massatunteet myös ovat aivojen tai ainakin analyyttisen ajattelun kanssa tuskin lainkaan tekemisissä.

Kyseessä ovat sen sijaan erilaisten kuvien ja kontekstista irrotettuina vailla varsinaista merkitystä olevien yksittäisten sanojen aiheuttamat tuntemukset, jotka ehkä voidaan paikantaa lantionpohjan lihaksistoon ja sen lähiseudun paisuvaisiin (”ilolihakset”).

Saattaa olla, että hypoteesini on liian rohkea, mutta käynee paremman puutteessa, ennen kuin asiasta on saatavilla kunnollisia tutkimuksia.

Ennen oli pakko käyttää ainakin jonkin verran aivoja, joita myös pidettiin tai oltiin pitävinään politiikassa ja yhteiskuntaelämässäkin keskeisenä kommunikaation ja vaikuttamisen välineenä.

On selvää, ettei asia ole enää näin. Herää pakostakin kysymys, jonka voisi varmaan hieman leikillisesti muotoilla näin: minkä elimen varassa ihmiset nykyään orientoituvat politiikassa ja yhteiskunnassa, jossa järjen käytöllä ei enää ole merkitystä?