Kun sukupolvien ketju on katkeamassa

 

Dekadenssia virolaisittain

 

Urmas Vadi, Kuun toinen puoli. Suomentanut Petteri Aarnos. Enostone kustannus 2025, 356 s.

 

Venäläisessä 1800-luvun dekadentissa kirjallisuudessa erottuu selvästi myös aseksuaalinen ja jopa antiseksuaalinen juonne.

Kaikki normista poikkeaminen ei liittynyt homouden kaltaisiin erikoisuuksiin tai irstailuun, myös seksistä pidättäytyminen kelpasi perverssiyden lajiksi. Itse asiassa jopa Tolstoi, jota emme yhdistä dekadenssiin, ihannoi seksitöntä elämää, vaikka itse oli himon pauloissa.

Joka tapauksessa normaalista poikkeaminen, esimerkiksi androgyynisyyden korostamisella riitti säikäyttämään porvaria, mikä aina on kuulunut älymystön tavoitteisiin.

Missä määrin normaalin seksuaalisuuden voittaminen onnistui pelkällä tahdonvoimalla ja missä määrin taas oli kyse luonnollisesta rappeutumisesta tai luonnon oikuista, en mene sanomaan. Ainakin mitä hormonitasoon tulee, lienee tuo yli sadan vuoden takainen aikakausi joka tapauksessa ollut nykyistä paljon intohimoisempi.

Urmas Vadin romaanin kertoja on epänormaali tai sitten edustaa enemmän tai vähemmän uutta normaalia suhteessaan seksuaalisuuteen.

Hän nimittäin ei tunne mitään vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, vaan sen sijaan kauhua joutuessaan tilanteisiin, joissa yhdyntä olisi se seuraava tarjoutuva vaihtoehto tai jopa velvollisuus.

Kirjailija antaa sankarinsa kuitenkin sitten jo varttuneessa iässä yllättäen löytää seksin ilot. Ajatus lapsen hankkimisesta sen sijaan näyttää painajaiselta. Hän ei halua sellaiseen rooliin edes siittäjänä, vapaana vastuusta.

Pervous ei lopu tähän. Sankarin sisar on oikea androgyyni, joka useampaan otteeseen käyttää voitollisesti nyrkkejäänkin. Se on hän, joka puhkuu tarmoa ja remontoi talon ja kehittää huippuunsa ”ekologisen” elämäntavan, lähetyens sekulaaria pyhimysihannetta.

Samaan aikaan siskolla on vahva naisellinen puolensa. Hän kaipaa seksiä ja läheisyyttä ja elää kolmoistaloudessa kuhnurin ja toisen naisen kanssa. Lapsi olisi toiveissa, mutta ei sitä niin vain hankita.

Kysymys uudesta sukupolvesta, lapsista, on yksi kirjan keskeinen teema. Sukupolvien ketju on kertojalle näkyvissä aina isovanhemmista saakka.

 Vaari on aikoinaan joutunut vankileirille, Kolymaan, ja mummollakin on siihen liittyen ollut kaksi miestä samaan aikaan. Ketju on silloin kuitenkin jatkunut ja kahden lapsen perhe on demografisesti jo lähellä uusiutumisrajaa, jääden hieman sen alle.

Suvussa näyttää kuitenkin piilevän mielisairauden rasitusta ja normaalina voi pitää vain perheen isää, jonka maailmana ovat koneet. Äiti sen sijaan on tutkija ja hallitsee perhettä sydänviallaan. Lapset pakenevat äitiä omiin talouksiinsa.

 Äidin vakaa pyrkimys mummoksi ei ota menestyäkseen, vaikka hän toimii hyvin aktiivisesti. Sukupolvien ketju on katkeamassa.

Sukuun kuuluu vielä setä, joka on yhtä omituinen kuin naisystävänsä ja hänen koiransa. Silläkin taholla näyttää jatko jäävän tulematta. Elämä loppuu.

Mitään erityistä virolaisen kansallisuuden tragiikka ei kirjailija tuo esille. Tarina kertoo pikemmin vain yhden suvun siirtymisestä neuvostoelämästä länsimaiseen.

Kysymys on modernisaatiosta, jonka etenkin nuo lapsettomiksi jäävät omaksuvat täysin. Rock and rollin ansiosta siirtymä ei heille edes ollut kovin jyrkkä. Tyttären mielisairaalavaihe liittyy pikemmin henkilökohtaisiin ongelmiin kuin yhteiskunnalliseen muutokseen.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pitää lukijan otteessaan. Omituisten henkilöiden kuvausta särvittää lämmin, hiljainen huumori ja lukijan myötätunto koskee itse asiassa kaikkia kuvattavia.

Asetelmansa pessimistisyydestä huolimatta kirjan loppu ei ole vailla toivoa. Hedelmällinen rakastuminen on mahdollinen.

Kirja on Virossa saavuttanut suuren suosion, mitä en erityisesti ihmettele. Suomalaisittain siinä on etevän ihmiskuvauksen ohella myös jossakin määrin paikallisväriä, häivähdys Neuvosto-Viroa ja Tarttoa, sekä suuren murroksen ilmiöitä.