Kohti typeryyden lisääntymistä

 

Suomen ja Venäjän suhteiden historia

 

Suomen ja Venäjän suhteet eivät ole esimerkki erityisen raa’asta ja intensiivisestä kansojen välisestä konfliktista, vaan pikemminkin syrjäisyyden mahdollistamasta suhteellisen rauhallisesta asemasta.

 Tämän huomaa heti verratessaan Suomen historiaa vaikkapa Viron historiaan tai muiden ns. ”tappotantereen” (Timothy Snyder, Bloodlands) kohtalohin. Isonvihan miehityskausi oli aivan poikkeuksellinen vaihe, joka on nyttemmin nostettu meillä hyperbolisiin mittoihin.

Silti myös Suomen ja Venäjän suhteissa riittää dramatiikkaa. On sotia, miehitystä, poliittisia murhia, valtioterroria ja kansanmurhaa, valtion ohjaamaa disinformaatiota ja paljon muuta ikävää.

Toisaalta on myös ollut poikkeuksellisen merkittäviä hyvien suhteiden kausia ja aitoa sympatiaa ja ystävyyttä kansalaistasolla. On myös huomattava, että kaikissa vaiheissa valtion aggressioita ja sortopolitiikkaa vastassa on ollut Venäjällä myös Suomelle myönteisiä voimia.

 Suurvaltana Venäjä on tietenkin ollut konfliktien aikana lähtökohtaisesti sortavana osapuolena ja Suomi vastaanottavana. Toki myös suomalaisten puolelta on pyritty vastaamaan mahdollisuuksien mukaan. Ryssäviha on menneinä aikoina ollut joissakin vaiheissa hyvinkin merkittävä ilmiö ja on taas saanut kaikupohjaa. Sen syiden ymmärtäminen ei vaadi suuria ponnisteluja.

Venäjällä on valtion rooli aina ollut yhteiskunnassa keskeinen ja tämä koskee myös suhteita Suomeen. Neuvostoliiton aikana valtio pyrki tarkoin määräämään sen, mitä kansa sai kuulla ja lukea Suomesta. 1960-1990-luvuilla ei naapurista pahaa puhuttu.

 Nyt ei puhuta hyvää. Tämä näkyy niin heillä kuin myös meillä ja on helppo ymmärtää, mutta siitä huolimatta se on osoitus henkisestä taantumisesta kohti yleistä primitiivisyyttä ja barbariaa. Toki se ei ole lajissaan ainut.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ja lopussa lehdistö ja kirjallisuus olivat kuitenkin niin meillä kuin heillä varsin vapaita kirjoittamaan asioista haluamallaan tavalla ja samoin olivat asiat 2000-taitteessa.

Kun tarkastellaan Suomi-kuvan pitkää linjaa Venäjällä, voidaan todeta sen muuttuneen sangen kiinnostavasti. Juuri nyt elämme poikkeuksellisia aikoja, kun maatamme vastaan on kohdistettu informaatiohyökkäyksiä ja ruvettu muodostamaan tarkoitushakuista viholliskuvaa. Jotenkinhan sellaiseen on reagoitava.

Suomalaisen yhteiskunnan erikoisuuksiin kuuluu jakolinja, joka periytyy vuoden 1918 punakapinan ajoilta ja jossa toiselle puolelle sijoittuvat Venäjä-mieliset ja toiselle puolelle ne, joita voisi nimittää suomenmielisiksi.

Tämän kahtiajaon suurta aikaa oli ns. taistolaiskausi, josta ei tässä tarvitse enempää puhua. Sen ajan kommunistien venäjämielisyys oli meillä odotusarvoista, vaikka muualla lännessä nuorisolla olikin muita epäjumalia. Suomenmielisyys oli kulttuurin etujoukon silmissä vihollinen numero yksi.

Varsinainen suomalainen erikoisuus on sentään se, että vaikka Venäjä on jo sukupolvi sitten lakannut tunnustamasta marxilaista sosialismia ja on nyt esimerkki poikkeuksellisen härskistä kapitalismista, ei venäjämielisyys ole meiltä minnekään hävinnyt ja kukoistaa nimenomaan äärivasemmiston perinteessä.

Kyseessä on erikoinen, nimenomaisesti suomalainen versio tunnetusta oikofobisesta eli oman kodin vihaamiselle omistautuneesta mentaliteetista, joka on koko läntisessä maailmassa merkittävä ilmiö. Sitä voi pitää massaregressiona.

Kansakunnan muisti on sen historia ja mikäli se toimii heikosti, on vihamielisille hyökkäyksille olemassa helppo kohde. Oikofobia on parasta, mitä hyökkääjä voi kohteeseen iskeäkseen löytää. Myös omassa maassa on tapana valmistella viholliskuvaa, mikäli konflikti on syntynyt ja eskalaatio on odotettavissa tai ainakin mahdollinen.

Tämä on vaarallinen tilanne ja mieleen tulee Moskovassa suurlähettiläänä toimineen Antti Hackzellin varoitus siitä, että nykyaikaisia sotia valmistellaan jopa vuosikymmeniä sekä aineellisesti että henkisesti. Niinpä kaikkea tarpeetonta Venäjän ärsyttämistä olisi varottava.

Tosin juuri tuohon aikaan siellä suoritettiin suuria suomalaisten ja karjalaisten karkotuksia, eikä Suomi Tarton rauhan takaajavaltiona voinut välttää velvollisuuttaan protestoida, halpamaista vaikeneminen ainakin olisi ollut.

Konfliktista tuli maiden välisten suhteiden taustaoletus, eikä edes hyökkäämättömyyssopimus asiaa muuttanut. On vaikea sanoa, miten asian olisi voinut estää. Hallituksen vaihtaminen Moskovassa ei kuulunut Suomen mahdollisuuksiin enempää silloin kuin nyt.

Venäjällä Suomen historiaa tunnetaan heikosti ja tutkijat, jotka osaavat suomen kieltä ja siis pystyvät tutkimusta tekemään ja sitä arvioimaan lähteisiin nojautuen, ovat harvassa.

Venäläiselle yleisölle maatamme mustaavan historiallisen irvikuvan rakentaminen on tietämättömille tutkijoillekin aika helppoa ja sellaista tukee aktiivisesti Venäjän autoritaarinen politiikka, joka pyrkii informaatiotilan hallintaan ja manipulointiin historiallisen totuuden kustannuksella.

Vielä vuosituhansien vaihteessa Suomen historiaa tutkivia ja sitä ymmärtäviä tutkijoita oli Venäjällä aika monia. Alan varsinainen keskus oli Petroskoi, jonka yliopistossa Suomen ja Skandinavian tutkimuksen erikoistuvat opiskelijat myös oppivat näiden maiden kieltä ja pitivät yhteyksiä Suomeen.

Sikäläisissä professoreissa oli pari erinomaista asiantuntijaa, joista Irina Takala muun muassa kirjoitti suomalaisvainoista erinomaisen yleisesityksen, jonka tuloksia oma taannoinen projektimme ei voinut olennaisesti muuttaa.

Takalan kirja suomennettiinkin, mutta en ole tainnut nähdä sitä liiemmin lehdissämme käsiteltävän. Nyt kirjoittaja on entisessä yliopistossaan persona non grata ja siellä huseeraavat nöyräselkäiset ”patriootit”.

Suomen taitajia oli jokunen myös Pietarissa, jossa kieliopinnot olivat usein peräisin sotilasoppilaitoksista. Myös yliopistossa opiskeltiin suomea ja sitä osasi enimmillään noin yhden käden sormilla laskettava määrä historiantutkijoita. Ei vähäinen asia sekään.

Jopa Moskovassakin oli jokunen yksittäinen suomen kielen ja Suomen historian taitaja ja sellainen oli myös muuan lahjomaton intelligentti, joka jo neuvostokaudella aiheutti skandaalin kieltäytymällä kumartelemasta stalinistista versiota Suomen historiasta. Hänen nimensä oli Viktor Holodkovski.

Siinä oli mies, joka uhrasi uransa totuuden vuoksi ja nimenomaan Suomen historian rehellisen kirjoittamisen vuoksi. Hänen muistonsa edessä kuuluu jokaisen klassista hyvettä ja intellektuellin velvollisuutta arvostavan paljastaa päänsä.

Suomessa oli ja on ollut harvassa niitä, jotka uskalsivat kirjoittaa edes oman maansa historiasta rehellisesti, ilman bullshit-suojausta ja vielä vähemmän niitä, jotka tekivät sen naapurimaiden historiasta.

 Toki niitä oli ja nostan nyt esille edes yhden jo unohdetun esimerkin: Seppo Myllymäen, joka kirjoitti kirjan nimeltä ”Baltian kriisi”. Se julkaistiin vuonna 1977, eikä esimerkiksi vuonna 1989 tai 1990. Ei siitä valtamediassa paljon kuultu.

Toki myös esimerkiksi Osmo Jussilan kirjat Terijoen hallitus (1983) ja Venäläinen Suomi (1985) olivat sarjassaan merkkitapauksia ja Jussila sai tietenkin ”neuvostovastaisen” leiman sekä runsaasti vihapostia, joka tuohon aikaan lähetettiin paperisena. Myös vessapaperia oli käytössä.

Vettä on virrannut niin Nevassa kuin Vantaassa. Jussila sai aikoinaan Putinilta Ystävyyden kunniamerkin ja hänen puolalais-amerikkalainen oppi-isänsä Richard Pipes, ”neuvostovastaisuuden” arkkienkeli ja suuren terrorin suuri historioitsija pääsi esiintymään Venäjän tiedeakatemian ”Voprosy istorii”-aikakauskirjan päävierailijana.

Ukrainan sota on ollut tärkein ja törkein, vaikka ei ainoa eikä ensimmäinen taustavaikuttaja historian uudelleenarviointii, jota tietenkin aina tehdään kaikkialla.

Suomen ja Venäjän suhteiden historia on nyt suurten yhteiskunnallisten alkuvoimien puristuksessa janon pelättävissä, että se primitivisoituu pahoin sekä meillä että Venäjällä.

Venäjällä tarkoitushakuisesta propagandasta on tullut valtion virallinen linja ja Suomen historian todelliset tuntijat on Venäjällä savustettu asemistaan tai peloteltu hiljaisiksi. Jokunen näyttää lähteneen jopa inolla edistämään uraansa osallistumalla valehteluun.

Jopa noina maineettomina neuvostoaikoina (siis Neuvostoliiton ollessa olemassa) saatettiin pitää säännöllisiä tutkijoiden välisiä symposiumeja ja kertoa vastapuolelle, mikä sen tukinnoissa oli vikana. On selvää, että asialla oli vaikutusta ja myös meillä opittiin ymmärtämään, millä tasolla liikutaan.

Juuri tällää hetkellä ei moinen asiallisuus näytä mahdolliselta ja Venäjällä kyhätään kaikenkarvaisia tarinoita ”fasisti-Suomesta”, joita sitten yksinkertaisimmat suomalaisetkin toistelevat.

Toki keskimäärin tökerön valheen teho lienee samaa luokkaa kuin se oli sodan aikana, jolloin suomalaiset tahallaan julkaisivat noita sepustuksia ihan itse (vrt. ”Suomi Neuvostoliiton radiossa”), koska ne sekä huvittivat yleisöä että paljastivat yritysten pöljyyden.

Disinformaation mahdollisuuksia nykyään ei kuitenkaan pidä aliarvioida. On pelättävissä, että esimerkiksi uuteen venäläisväestöömme se saattaa hyvinkin purra ja sittenhän on vielä olemassa tuo perinteinen oikofobinen porukkamme.

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Ajattelen tässä nimenomaan tasapuolista ja tolkullista kuvaa Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta.