Suomen valoisa tulevaisuus

 

Tulevaisuuden kasvot

 

Arto Luukkanen, Oblast Finljandija. Atrain & Nord 20205, 289 s.

 

Venäjän tutkija ja poliitikko Arto Luukkanen on myös ahkera kaunokirjailija (ks. esim. Vihavainen: Haun kalvi-suomi tulokset ).

Luukkasen kaunokirjat edustavat ihan omaa lajityyppiään. Niissä pilkataan tämän aikakauden hullutuksia ja samalla kehitellään monimutkaisia juonia ja välillä räjäytetään koko peli tuhannen päreiksi.

Mukana on hahmoja, jotka luulee selvästi tunnistavansa nykypoliitikoiksi, mutta tosiasiassa heidän roolinsa tuossa maailmassa poikkeavat selvästi kaikesta tai ainakin suurimmasta osasta siitä, mitä he puuhaavat tässä meidän omassa ja oikeassa todellisuudessamme.

Luku sinänsä ovat Luukkasen hahmoilleen antamat nimet. Siellä on sellaisia kuin Tikkurilan piispa Anaksios Hovi-tohveli, Syvä-Espoon piispa Hintriikka Tulppana, joukko-opillisen eksegetiikan professori Jarpas Mullio, pohjanmaalaisen vastarintaliikkeen johtaja Torttu Hannikainen ja vaikkapa arkkipiispa Turvald Lauma. Viimeksi mainittu muuten on poistattanut ristit kirkkojen katolta, koska ne ärsyttivät ihmisiä.

Tämä kirja tapahtuu vasta lähitulevaisuudessa, jossa siis edistykselliset aatteet ovat jo ehtineet kypsyä edistyksellisiksi teoiksi.

Vihapuhujia on häkitetty laumoittain ja Hatwall-areenalle koottiin taantumusväkeä suuri määrä silloin, kun Suomi jouduttiin pelastamaan omalta itseltään. YK:n rauhanturvaajina toimivat venäläiset joukot olivat palauttaneet järjestyksen Ison vihan ajalta tunnetuilla keinoilla ja muodon vuoksi hirttäneet myös muutamia kymmeniä omia ryöstelijöitään.

Suomi oli jakaantunut kahtia ihan oman intonsa ilossa ja kahtia se oli vielä rauhanturvaajien tultua maahan. Rauhanturvaajien päämaja sijaitsi Juvalla ja hallitsi koko ruuhka-Suomea, mutta Pohjanmaa oli yhä miehityksen ulkopuolella ja siellä pitivät todellista valtaa ihan oikeat oikeistoradikaalit titsut, jo mainitun johtajansa Torttu Hannikaisen johdolla.

Suomen valtion virallinen nimi oli Sensitiivinen Suomen Tasavalta, joka kutsui rauhanturvaajat eduskunnan päätöksellä puhemies Kammo Kaljusen esityksestä. Päätös tehtiin yksinkertaisella enemmistöllä, mikä oikeuskansleri Urpo Kukkelin mukaan oli oikein ja laillista.

Käytännössä oltiin tilanteessa, jossa rauhanturvaajat pitivät tarkastuspisteitä siellä täällä ja käytännössä puristivat Suomea hyppysissään. Nuorien oli liityttävä järjestöön päästäkseen elämässä eteenpäin ja käytävä leirillä jossakin Petroskoissa tai Viipurissa.

Kuitenkin myös eduskunta toimi yhä ja sen edistyspiireissä vihatuin hahmo, joka muistuttaa kovasti erästä nykyistä kansanedustajaa ja eduskunnan puhemiestä, murhattiin uudella ja jännittävällä tavalla, jossa suurvaltojen tiedemiehet saivat näyttää yhdistettyjä taitojaan.

Murhan saa selvitettäväkseen Luukkasen dekkareiden lukijoille tuttu hahmo, komisario Merja Virkki-Hujanen, joka nyt on viisikymppinen, mutta jos mahdollista, vain entistä hehkeämpi.

Merjan suosiota tavoittelevat vähän kaikki urokset, mutta aidon klassisen naaraan tavoin, hän on hyvin kranttu, kunnes lopulta löytää innostavan kollegan ja tekee sumeilemattoman aloitteen.

Merja on muutenkin kovin sähäkkä mimmi, joka näyttää tihkuvan testosteronia, sehän on naisissakin kova aine. Nyrkit puhuvat herkästi ja droonin alas ampuminen käy rutiinilla. Tympeä kollega saa litsarin ja alkaa itkeä tuhertaa.

Suurta ystävällistä naapurimaata hallitsee nimellisesti keisari. Todellisuudessa keisarin sijasta hallitsee tuttu salaisen poliisin päällikkö, joka käyttää puhuvina päinä kaksoisolentoja. Kiina on toinen suuri ystävä ja nuo kaksi suurvaltaa ovat näennäisesti hyvissä väleissä, mutta todellisuudessa kehittelevät pirullista keinoa harventaa toisen väestöä oikein roppakaupalla.

Pitemmälle tuskin kannattaa paljastaa yllättävää juonta. Selviääkö Merja jälleen hurjasta loppukohtauksesta, jääköön lukijan itsensä löydettäväksi. En yleensä lue dekkareita, joten en osaa sanoa, onko kirja tässä suhteessa erityisen ansiokas vai ei. Erikoislaatuinen se ainakin on.

Luukkasen kirjoissa on aina paljon ansiokasta ja kiinnostavaa ainesta eikä niitä pysty lukemaan ilman naurukohtauksia. Asiassa on kuitenkin myös omat ongelmansa.

Kiinnostavia ja hupaisia ovat hyperboliset kuvaukset orwellilaisen totalitarismin toteutumisesta Suomessa ja henkilöhahmot ovat sopivan groteskeja tuohon ympäristöön. Kirja kuitenkin irtoaa hyvin kauas nykytodellisuudesta ja muuan sen ongelma on juuri tuo suhde todellisuuteen.

Toki kirjoittaja heti aluksi varoittaa, ettei kirjan henkilöillä ole edes mitään vertauskohtaa todellisuudessa ja aina silloin tällöin käy selväksi, että niin todellakin on. Kuitenkin jää hieman kaihertamaan joidenkin nimien ja hahmojen samankaltaisuus olemassa olevien kanssa.

Hyperbola on joskus hieman liian yliampuvaa kuten esimerkiksi maininta venäläisestä divisioonasta, joka on nimetty Haloselle.

Kuten yleensäkin Luukkasen kirjoissa, tässä olisi myös toimittajalla ollut töitä. Pienellä vaivalla olisi voitu välttää tarpeettomia virheitä.

Rattoisastihan aika tämän parissa kuluu, mutta pieni pettymys on, ettei se ainakaan maallikolle tarjoa mitään vakavasti otettavaa näkökulmaa siihen politiikan maailmaan, jonka kirjoittaja hyvin tuntee. Suomen ”1984” on vielä kirjoittamatta.