Kun pyritään parempaan

 

Kansat liikkeessä

 

    Kansainvaelluksia pidetiin antiikin aikana kaikista sodista julmimpina, sillä uuden kansan asettuminen toisen paikalle edellytti entisen isäntäkansan hävittämistä. Eihän sama alue voinut elättää kaksinkertaista määrää asukkaita ainakaan sen aikaisen tuotannon tehokkuudella.

      Mikään kansa ei myöskään voinut vapaahehtoisesti luopua jumalistaan ja esi-isiensä haudoista ja lähteä tuhoisalle korpivaellukselle, jossa suuri osa olisi joka tapauksessa tuhoutunut.

      Vain suhteellisen pieni paimentolaiskansa olisi voinut sellaisessa jotenkin onnistua, mutta niilläkin oli yleensä hyvin rankka historia tuhon tuojina siellä, minne ne väistyivät.

     Joka tapauksessa uusien alueiden valtaaminen kasvavan kansan elintilaksi” on aina ollut normaali ilmiö. Jos entinen alue ei pysty enempää ihmisiä elättämään, niin tuo liikaväestö siirtyy muualle tai kuolee nälkään.

     Amerikoista tuli näin ”siirtomaita” eurooppalaisten kansojen väestöräjähdyksen aikana ja näin tapahtuu nyt  Euroopalle etelän kansojen ollessa suuren kasvun vaiheessaan. On meidän vuoromme joutua kolonisoiduiksi.

     Aikoinaan ei tiedetty, että nykyaikainen demografinen kehitys johtaa lainomaisesti ensin suureen kasvuun, sitten pysähdykseen ja lopulta väestön vähenemiseen, kun tietty yhteiskunnallisen ja aineellisen kehityksen taso on saavutettu.

     Aikoinaan uskottiin, että tietyt kansat, kuten esimerkiksi venäläiset ovat vain luonnostaan hyvin ”sikiäviä” ja niiden tolkuton kasvu tulee jatkumaan hamaan maailman tappiin, tunkien toiset kansat tieltään.

     Nykyinen väestökehitys niin Venäjällä kuin muualla Euroopassa antaa kansojen demografisesta dynamiikasta tyystin toisenlaisen kuvan. Kasvu keskittyy nyt Afrikkaan, jossa holtiton ja Euroopan tukema väestöpolitiikka tulee tuottamaan vielä muutaman lisämiljardin maapalloamme rasittamaan, ennen kuin trendi kääntyy alaspäin.

     Kolonisaatio eli siirtokuntien/siirtomaiden perustaminen on normaali ja jopa väistämätön seuraus ylisuuresta väestönkasvusta eli sellaisesta, joka tuottaa uutta väestöä enemmän kuin sille ehditään valmistaa elinedellytyksiä.

     Liikaväestöä vastaanottavia maita oli ennen tapana nimittää siirtomaiksi ja eurooppalaiset perustivat sellaisia merten taa. Venäjästä sanoi tunnettu historioitsija Kljutševski, että se oli ”itseään kolonisoiva maa”. Viljelykselle vallattavia alueita riitti loputtomasti. Vastaavat olosuhteet vallitsivat Amerikoissa, joissa kantakansallisuudet myös väistyivät tulokkaiden tieltä.

     Väestönvaihdot ovat olleet siis normaali, joskaan ei sen takia kaunis tai idyllinen prosessi, mutta se ei suinkaan ole aina ollut vapaaehtoinen. Roomalaisten muistetaan tuhonneen esimerkiksi kimbrien ja teutonien maahanryntäyksen, joka päättyi lopulta hyökkääjien kollektiiviseen itsemurhaan.

     Vastaavia tarinoita oli paljon, mutta jotkut kansan onnistuivatkin uusien kotimaiden valloituksessa. Juutalaiset saivat Jahvelta käskyn tuhota esimerkiksi amalekilaiset viimeistä myöten (ks. Vihavainen: Haun amalekilaiset tulokset ) ja muita Israelin (Herra sotii) hävittämiä kansaoja muistelen kertyneen kolmisenkymmentä. Korjatkoon joku luvun tarpeen vaatiessa.

     Joskus valloitukseen ei liittynyt kolonisaation tarvetta ja kantaväestöstä ainakin pääosa jätettiin henkiin, koska se saattoi vain sillä tavalla hyödyntää hyökkääjiä.

      Siitä voitiin tehdä veronalaisia ja rituaalisesti halveksittuja ja sorrettuja dhimmejä, kuten Pohjois-Afrikan kristityistä ja juutalaisista ja esimerkiksi syntinen koronkiskonta voitiin kätevästi  antaa sellaisten ihmisten hoidettavaksi, jotka eivät muutenkaan olleet paratiisiin pääsemässä.

     On merkille pantavaa ja suotta unohdettua, että venäläisten valloittaessa Suomen, ei asiaan liittynyt maahanmuuttoa muuten kuin aivan mikroskooppisessa määrin. Hedelmällistä maata ei venäläisten tarvinnut eikä kannattanut Suomesta etsiä eivätkä venäläiset talonpojatkaan olleet vapaita muuttamaan.

     Heitä siirrettiin parin kyläkunnan verran Kannakselle (Kyyrölä, Raivola) ja sen lisäksi tuli pariin kaupunkiin muutamia kauppiaita. Sotilaat palvelivat aikansa ja lähtivät sitten. Vuoden 1897 väestönlaskennassa oli Suomessa noin 6000 vakituisesti asuvaa venäläistä.

      Kun suuriruhtinaskunnan kansalaisia oli yhteensä 2,7 miljoonaa, oli tuo määrä vain noin puoli prosenttia kaikista. Tämä siis sen jälkeen, kun uuteen emämaahan olli kuukuttu lähes vuosisadan ajan. Voitte verrata tätä mihin tahansa.

     Muualla maailmassa valloittajalla oli toki usein mielessään uuden alueen ryöstäminen ja jopa sen asukkaiden tunkeminen pois tieltä tavalla tai toisella ja vähintäänkin oman hallitsevan kolonian perustaminen.

     Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Takaisinvalloitus eli reconquista kuuluu Espanjan historian suuriin tapahtumiin. Maurit ajettiin pois Iberian niemimaalta ja espanjalaiset tunkeutuivat myös Gibraltarin eteläpuolelle. Ceuta ja Melilla ovat Espanjan eksklaaveja ja näyttävät olleen jo vuosikymmeniä jonkinlaisen piirityksen kohteena.

     Nyt sitten ovat ihmismassat hyökänneet raja-aitojen yli ja näköjään odottavat, että rieska ja hunaja alkaisivat nyt virrata heille, kuten se on näyttänyt jostakin tulevan espanjalaisille.

     Uuden pääministerin ilmeinen hyväuskoisuus ja vähälahjaisuus (korjatkaa perustellen, jos tarvitaan) lienee nostanut rajan takaisten odotukset huippuunsa ja kun jo vanhastaan tiedetään, että esivalta kantaa miekkaansa turhaan Euroopassa, ei lakien rikkojille ole tullut turhia pelkoja. Riskejä ei yksinkertaisesti ole, toisin kuin kumiveneväellä.

     Armeija on kuulemma hälytetty nyt avuksi. Luulenpa, ettei se saa aseitaan käyttää, joten vaihtoehdoksi jäänee muuttajien avustaminen matkatavaroiden kantamisessa. Sellaisestahan Suomsesakin on jo kokemusta.

      Nykyaikainen väestönvaihto on yleensä ollut aika vähän dramatiikkaa sisältävä prosessi. Se on edistynyt rauhallisesti ja vastaanottajamaan veronmaksajien voimallisesti tukemana. Ceutan tapahtumat tuskin ovat mikään käännekohta.

     Pikemmin ne näyttävät lähinnä pittoreskilta tragikomedialta, jossa enemmän tai vähemmän toteutuvat kirjailijoiden fantasiat (vrt. Vihavainen: Haun pyhien leiri tulokset ).

     On mahdollista, että Ceuta jää vain episodiksi, jossa Espanja joutuu ainakin jollakin tasolla luopumaan tuosta eksklaavistaan ja jättämään sen maahantunkeutujille, jotka sitten saavat havainto-opetusta siitä, mitä hyvinvointiyhteiskunnan perustaminen vaatii.