Omien
tappaminen
Uusimmassa Tieteen Kuvalehti/Historia
-lehden numerossa ( 2026 vko 36) törmäsin kiinnostavaan tietoon. Ensimmäisessä
maailmansodassa ympärysvaltojen armeijat teloittivat melko paljon omia miehiään, kun
taas saksalaiset tekivät sitä hyvin vähän.
Iso-Britannia teloitti 346, Ranska 660 ja
Bulgariakin peräti 600-800 omaa miestä. Kuolemaantuomittujen määrät nousivat
kussakin maassa yleensä tuhansiin, mutta niistä toimeenpantiin vain murto-osa.
Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta
mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten.
Tämä on varsin kiinnostavaa, koska Saksalla
oli jo tuolloin tietty raakalaisuuden maine, jota lietsottiin erityisesti Belgian
tapahtumien perusteella. Puolueettomaan Belgiaan oli hyökätty ja sen
sissitoiminnasta epäiltyjä ja kiinni saatuja asukkaita ei siekailtu rangaista
ankarimman mukaan.
Saksalaiset saivatkin ympärysvaltojen
propagandassa ”hunnien” nimityksen, mikä juonsi juurensa siihen puheeseen,
jonka Wilhelm II oli pitänyt lähettäessään kenraali Walderseen johtaman
rankaisuretkikunnan Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan: saksalaisten tuli
tehdä nimensä yhtä pelätyksi muin aikoinaan hunnit, niin, ettei kiinalainen
sataan vuoteen uskaltaisi katsoa saksalaista röyhkeästi.
Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös
sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas
pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. Jalmari Kara tuoreissa jääkärimuistelmissaan
vuonna 1918 ilmitoi myös inhonsa sikäläistä raakaa koulutustyyliä kohtaan (ks. Vihavainen:
Haun jalmari kara tulokset ).
Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti
varottiin tuhlaamasta. Erich Ludendorff moitiskelikin asiaa sodan jälkeen ja esitti
sen yhdeksi Saksan tappion syyksi. Natsit ottivat tosiaan asiaasta opikseen ja
toisessa maailmansodassa Saksan armeija teloitti jopa 20 000 omaa
miestään.
Mitä Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa
tulee, Historia-lehdellä ei ole asiasta numeroita, mutta herkästihän siellä sai
luodin omiltaan, minkä todistavat jo everstin, sittemmin rehtorina Helsingissä
toimineen Borfis Gyllenbögelin muistelmat. Hänhän kertoo varsin ylpeänä teloituttaneensa
omia miehiään omenavarkauden takia (ks. Vihavainen:
Haun gyllenbögel tulokset ).
Toisessa maailmansodassa puna-armeijan
Moolok ahmi omaa väkeä valtavia määriä ja teloitettujen määrä varmasti ylitti
suuresti Saksan luvut. Tuhansia oli teloitettu jo suuren terrorin aikana ja wikipedia
ilmoittaa toisen maailmansodan luvuksi 135 000. Heillä oli suuret määrät
erikoismiehiä tähän hommaan.
Kuitenkin teloitus on poikkeuksellisen
raaka toimenpide verrattuna paikalla ampumiseen, kuten opimme Fjodor Dostojevskin
muistelmista. Hänhän oli itse kokenut kuolematuomion odotuksen ja sen perumisen
viime hetkessä mestauspaikalla.
Herättää ainakin minun huomiotani, että
saksalaisten into teloittaa omiaan oli ensimmäisessä maailmansodassa yhtä
poikkeuksellisen vähäistä kuin se oli toisessa maailmansodassa oli poikkeuksellisen
suurta.
Sodan kulku ja luonne selittävät vain pieneltä
osalta tuota radikaalia muutosta. Saksalaiset saattoivat olla raakoja muille jo
ensimmäisessä maailmansodasas ja vielä raaempia toisessa, koska heille oli ”annettu
lupa” häpeälliseen käytökseen, kuten Maksim Gorki sanoi Leninistä ja vuoden
1917 hulinoista.
On kuitenkin vaikea uskoa, että kansan psykologia
olisi niin ratkaisevasti muuttunut parissa vuosikymmenessä, tai oikeastaan vain
yhden natsivallan vuosikymmen aikana.
Vai kävikö sittenkin niin? Erilaiset
tutkimukset niin SS-joukkojen kuin
Wehrmachtinkin keskuudessa ovat antaneet kuvan hyvin matalasta kynnyksestä
avuttomien uhrien tappamiseen. Itse asiassa isonvihan ajan kasakoiden ja
rakuunoiden psykologia saattoi olla lähellä tuota 1940-luvun ilmiötä.
Julmuutta ovat eri aikakaudet arvostaneet
hyvin eri tavoin. Saksalaisten hämmästyttävän nopea muuttuminen omia
sotilaitaan tappaviksi raakalaisiksi on kiinnostava ilmiö.
On luultavaa, että vastaavaa voi
tulevaisuudessakin tapahtua varsin nopealla aikataululla. Tuskinpa asia on
kansallisuudesta kiinni.
Tässä vanhempi
blogi aiheesta:
maanantai 7.
marraskuuta 2022
Julmuus
Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä
ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista,
joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän
kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.
Erityisen selvää tämä on parin
suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on
nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun
ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria)
taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään
ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys,
on ihmisen uusi normaali tila.
Kun Maksim Gorki pani
näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän
lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat
(ks. Vihavainen:
Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa
on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa
kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!
Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita
ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan
siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa.
Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja
himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit
olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
Huomaa myös järjestys.
Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa
luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi
yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?
Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen
mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja
kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi
rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden
muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen
tuomitsemaan tai edes hylkäämään.
Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan
tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo
absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti
erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme
ansiokkaimpiin.
Viha,
joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin,
julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä
ansiokkaampaa.
Kuitenkin julmuus on aika vaikea
käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä
viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores,
tuore eli siis kypsymätön.
Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla
empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja
kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten
niiden hullunkuriselle käytökselle.
Julmuutta pidettiin kyllä jo
entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa
julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi
sellainen olivat ruotsalaiset.
Dostojevskin Karamazovin veljesten
Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle
anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi
oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.
Kysymys Jumalan oikeudesta
julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen.
Se ei ole sellaisenaan paha asia.
Olemme vanhan käsityksen mukaan
kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä
tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä
hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala
tällaista salli?
Huomaan, että on olemassa
kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä
holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia
kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena,
kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä
inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.
Pidämme roomalaisia erittäin julmina
muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesitykset, ja ihmisten
syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä
ylpeilty. Titus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän
lempeytensä:
Entisaikojen roomalaiset saavat
Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista.
Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen
välissä kahtia.
Se oli kauhea tapaus, josta kaikki
käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja
viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin
inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt
lempeämpiä rangaistuksia.”
Toki ylpeileminen on aina kuulunut
kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo
historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen,
legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä
hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.
Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen
syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle
suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa
jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen
kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:
Koskaan
ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio
ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja
nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty
köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän
omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat
rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut
mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki
muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).
Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha
eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan
aina hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin
paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan
aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut
kysymys?
Kysymys oli epäilemättä siitä, että
kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon
väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia
olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.
Ajatelkaamme vaikkapa lasten
kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan
lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja
tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää,
vaan tuomittavan heikkouden merkki.
Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota
hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei
saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion.
Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä,
joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.
Tässä en nyt puhukaan siitä, miten
suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja
ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi
monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten
lukemattomissa holokausteissa.
Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin
jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan
paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen
piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden
päätöksen mukainen.
Kaikessa tässä oli kyse
jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat
olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe,
väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.
Teollinen ja jälkiteollinen
yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan
myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja,
joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä
taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se
niin vaikeaa ollutkaan.
Nykyään vain metsästäjät ja
harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen
julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen
kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman
saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein
kehittyneen absurdiuteen asti.
Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on
kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain
pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen
väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat
pintaan.
Ajatelkaamme vain
maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka
olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä
Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen
julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä
hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto
mortale oli jo tehty.
Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi
ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus)
käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa.
Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun
livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Ranskan ja Britannian armeijoissa oli laajoja kapinaliikkeitä sodan puolivälissä älyttömiä, kalliita ja turhia hyökkäyksiä vastaan. Tämä selittänee osin teloitettujen määrän eroa.
VastaaPoista"Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten...Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. ...Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti varottiin tuhlaamasta."
VastaaPoistaOlisiko selitys yksinkertaisesti voinut olla se, että oppi oli mennyt perille ja saksalaiset pitkään jatkuneen tottelevaisuutta korostavan kulttuurin vaikutuksesta olivat kurinalaisia ja uskoivat pitkään sodan oikeutukseen.
Syyksi on mainittu: sota- ja sotilasoikeudet olivat tuolloin jo vakiintunut lain tulkinnan ja soveltamisen sfääri sekä kiinteä osa oikeusjärjestystä. Nyt en muista, mistä olen tämän lukenut.
Poista"Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista."
VastaaPoistaKyse on ymmärrykseni mukaan myös julmuuden määrittelystä: metsästäjän, teurastajan - tai pyövelin - toimintaa sinänsä ei ennen mielletty julmuudeksi, jos tehtiin ilman liioittelevaa väkivaltaa tai kidutusta. Esimerkiksi Hannele Klemettilän kirjassa Keskiajan pyövelit kertoo, että mestauksissa odotettiin pyövelin kykynevän irroittamaan pään yhdellä iskulla. Jos siinä epäonnistuttiin pahasti, pyöveliä paheksuttiin ja tähän saatettiin jopa kohdistaa väkivaltaa. Ts (oikeutettua) väkivaltaa sinänsä ei edes mielletty julmuudeksi.
VastaaPoista"" Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys""
Luku "seitsemän" on jollain syväpsykologisella tavalla maginen. Esimerkiksi jumala -- luulisin että monikin jumala -- loi maailman seitsemässä päivässä. Monen tarinan sankareita oli seitsemän. Seitsemän koettelemusta voitettavana. Seitsemän kääpiötä. -- Ja totta on, että aivojemme kyvyssä käsitellä havaintoja on jokin raja tajunnan ja tiedon välillä -- keskimääräinen ihminen pystyy pitämään mielessään ja jäsentämään seitsemän kohteen joukkoja. Kirjoittajan on syytä pitäytyä korkeintaan seitsemän sanaa käsittävissä lauseissa, jos toivoo tavantallaajan käsittävän tekstiä. Tällaisista syistä kirjojen rivit ovat pysyneet sunnilleen samanmittaisina koko sidotun kirjan elinkaaren ajan. Aika harva pystyy ymmärtäen sisäistämään esimerkiksi Spenglerin satasanaisia virkkeitä.
Tuolla kaikella on siis tajunnallinen pohjansa siellä missä joukko-olennolle ominaiset sosiaalisen sitovuuden reaktiot hyvin pitkässä kehityshistoriallisessa perspektiivissä ovat ajatteluamme ja kielen rakenteita muodostaneet. Vielä Wittgensteinkin analysoi "elementaarilausetta" ja keskittyi siihen kuinka sen rakenteellinen -- kieliopillisesti jäsentyvä -- muoto toistuu todellisuuden "tosina" asiaintiloina, eikä edes hän noteerannut lähtökohtaista rajoitustaan -- sitä että hän tarkasteli kirjoitettua kieltä.
Kannattaa tosiaan miettiä myös tuota kristillisten kuolemansyntien järjestystä -- kehitys reaktiivisesta sugnaloivasta kielestä oloisuutta ilmaisen symtomaattisen asteen kautta kielen symbolitasolle näkyy tuossa syntilistan järjestyksessä niin, että kolme "pahinta" syntiä kuuluvat olemuksellisesti sosiaalisen sitovuuden maailmaan, neljä seuraavaa eriytyvät yksilön minuuden fokusoitumiseen. Eli syntien järjestyksessä ja jakautumisessa toteutuu syvyyspsykologinen kehityshistoria psykopatiasta narsistiseen häiriöön -- tuhoamisen ja itsetuhon keskinäinen työnjako, thanatoksen ja eroksen "leikkivä ihminen".
"Ylpeys, kateus, viha" eli, jos joukkopsykologisiin termeihin transponoidaan: " Valta, vertailutaipumus (kilpailu), tuhoamistarve " -- nämä mekanismit kuuluvat joukko-olennon valmiuksiin, kun taas " Laiskuus, ahneus, ylensyönti, himo " sjoittuvat eriytyvän yksilön sisäiseen taisteluun oman elämänhallintansa ja normistonsa kanssa.
Lajityypillinen aggresiomme on nimenomaan joukko-olennon ongelma. Se raja pitäisi pitää selvänä -- mutta juuri sitähän ei oma, ainutlaatuisen vomakkaalle individualismille ja hyvin erityisille kognitiivisille ajatteluehdoille perustunut eurooppalaisen uuden ajan yksilö pysty enää tekemään. Kirjoitamme sotahistorioitamme valtiosubjektiharhojen vallassa, ja lajityypilliset ominaisuutemme jäävät juuri väkivaltailmiöiden selittäjinä täysin käsittelemättä. Psykologisoimme väkivallan, ja jos joku toteaa, että "altruismi" on yhteisominaisuus -- sosiologiaa, ei psykologiaa" -- pidämme häntä harhaisena. Tosiasia kuitenkin on, että regressio -- taantuminen joukkovoimien valtaan -- ja aggressio liittyvät aina yhteen. Ei ole toista ilman toista. Tasapainoista tappajaa ei ole.
Voi olla että alhaiset teloitusmäärät rintamalta pakenevien osalta ensimmäisessä Maailmansodassa selittyvät valtavilla Kaatuneiden ja Haavoittuneiden määrillä joka on myös vaikuttanut Rintamien selustoja vartioivien sotilaiden tapaan toimia.
VastaaPoistaEhkä paikallaan vilkaista numerot omien tappamisen tiimoilta myös Suomen osalta. Niistä käytiin tulista debattia parikymmentä vuotta sitten, ja lopulliset kiveenkirjoitetut numerot avautuvat kai vasta sitten kun isot kirjat käätyineen avataan, josko silloinkaan?
VastaaPoistaNumerothan ovat varsin maltilliset, katsoi asiaa miltä kannalta tahansa, ja ottaen huomioon oikeasti eksistentiaalinen eloonjäämiskamppailu sinänsä ja kesä 1944:
Suomessa tuomittiin toisen maailmansodan ja sen välittömän jälkiselvittelyn aikana (vuosina 1939–1946) kuolemaan 157 Suomen kansalaista, joista 85 teloitettiin.
Oikeustieteen lisensiaatti Jukka Lindstedtin kattavan väitöskirjatutkimuksen mukaan luvut jakautuvat sotilaiden ja siviilien kesken seuraavasti:
Teloitettujen ja tuomittujen jakautuminen;
Sotilaat:
Kuolemaan tuomituista suomalaisista sotilaita oli 139, ja heistä teloitettiin 67. Heidät tuomittiin pääasiassa sotapetoksesta, maanpetoksesta tai rintamakarkuruudesta (erityisesti kesän 1944 vetäytymisvaiheen aikana).
Siviilit:
Kuolemaan tuomituista suomalaisista siviilejä oli 15, ja heistä teloitettiin 15. Heidän tuomionsa liittyivät yleensä maanpetokselliseen toimintaan tai vakoiluun.
Muut:
Tuomituissa oli lisäksi 3 suomalaista, jotka kuuluivat Neuvostoliiton armeijaan (esimerkiksi loikkareita tai desantteja), ja heidät kaikki teloitettiin.
(Huomautus: Kokonaisuudessaan Suomessa jaettiin sota-aikana 681 kuolemantuomiota, joista pantiin täytäntöön ainakin 528. Ylivoimainen valtaosa tuomituista ja teloitetuista oli kuitenkin Neuvostoliiton kansalaisia, jotka olivat jääneet kiinni vakoilusta tai tuhotöistä).
- Sodan jälkiselvittelyissä Suomi oli erittäin pidättyväinen, verrattuna vaikkapa sellaiseen maahan, kuin Norjaan nähden. Siellä tilanne oli tosin monin osin hyvin erilainen. Tästä aiheestahan on ollut pohjoismainen tutkimuskin ja sen tulokset läytyvät etsimällä, mutta todetaan nyt lyhyesti:
Norjassa syytteeseen pannut henkilöt: Valtionrikoksista ja yhteistoiminnasta natsien kanssa asetettiin virallisesti syytteeseen kaikkiaan 92 805 henkilöä.
Julistetut kuolemantuomiot: Norjan tuomioistuimet julistivat kaikkiaan 45 kuolemantuomiota. Näistä 30 annettiin maanpetoksesta syytetyille norjalaisille ja 15 saksalaisille sotarikollisille.
Täytäntöönpannut kuolemantuomiot: Kuolemantuomioista pantiin täytäntöön ampumalla 37 kappaletta. Teloitetuista 25 oli norjalaisia (mukaan lukien maanpetoksesta tuomittu natsijohtaja Vidkun Quisling) ja 12 saksalaisia. Loput kahdeksan kuolemantuomiota muutettiin armahduksilla vankeusrangaistuksiksi tai jäivät täytäntöönpanematta.
Arkistojen tiedot jatkosodan teloituksista ovat myös - tietenkin - puutteellisia. Suurhyökkäyksen tilanteet vaativat varmasti pakenevien pikateloituksia, kuten Tuntemattomassa kuvataan. Kun tilanne on niin paha, että everstikin kaatuu, niin jotain täytyy tehdä.
PoistaNämä ampumiset kirjataan jälkikäteen, ja eipä liene syytä muuta kirjoittaa, kuin että kuoli taistelussa.
Tähän on muistaakseni Ylikangaskin viitannut, ja seurauksia sai.
Sotilaspappien jatkosodan päiväkirjat lienevät edelleenkin lukkojen takana.
Joku vuosi sitten huhuiltiin Mikkelissä olleesta salaisesta sotaoikeudesta, joka oli antanut massapäin kuolemantuomioita, näyttöä, esim ruumiita, asiasta ei löytynyt.
Poista"Sodan jälkiselvittelyissä Suomi oli erittäin pidättyväinen, verrattuna vaikkapa sellaiseen maahan, kuin Norjaan nähden. "
PoistaTilanne oli täysin toinen: Norja oli miehitetty maa ja Quisling maanpetturi kaikin kriteerein. Suomen "sotasyylliset" olivat laillisesti valittuja johtajia, jotka tekijät poliittisia ratkaisuja, joiden lopputulosta voidaan enintään jälkiviisaudella arvostella, mutta eivät rikosta tekojen voimassaolevien lakien mukaan. Kannattaa lukea Lasse Lehtisen uusin kirja asiasta. Onneksi kuitenkin homma hoidettiin omassa maassa eikä Moskovassa "Moskovan mitalla".
(Varsinaisten sotarikosten osalta NL ei painanut päälle, sotakorvaukset riittivät...)
En muista lähdettä, mutta jatkosodan alussa suomalainen pataljoona kieltäytyi suurelata osin ylittämästä vanhaa, vuoden 1939, rajaa. Tilanne selvitettiin neuvotteluin?
VastaaPoistaSaksan ja Neuvostoliiton armeijoissa ei esiintynyt joukkokieltäytymisiä tai ainakin kieltäytymisellä oli ikäviä seurauksia. (Teloitus).
Niin ja olihan NL:ssa rangaistuspataljoonat, joihin sovellettiin periaatetta "vihollinen voi ampua ohi, varmistusosasto ei." Olivat Beevorin mukaan tehokkaita...
PoistaNiin ja olihan NL:ssa rangaistuspataljoonat, joihin sovellettiin periaatetta "vihollinen voi ampua ohi, varmistusosasto ei." Olivat Beevorin mukaan tehokkaita...
PoistaHieman omituinen käsitys teurastajan ja metsästäjän julmuudesta. Ajatellaanpa porkkanan nostajaa: repii elävän olennon maasta ja joko keittää sen kuoliaaksi tai syö elävältä. Marjanpoimija riistää mustikalta sen syntymättömät lapset ja iloisena laittaa raukoista mustikkamaitoa ynnä pistelee sen makeisiin suihinsa!
VastaaPoistaPorkkana ei ole tarvinnut armoniskua.
PoistaSateisena elokuun iltana olen huolestunein sienien asemasta: heitä eivät suojele ihmis- , eläinten, eikä edes kasvien oikeudet.
PoistaHyvä, jos saan tämän takia edes yöllä nukuttua, ja päivällä ettonet.
Kuten itämaisesa filosofiassa on jo ammoin ymmärretty, olemme yhtä ja samaa koko luomakunnan kanssa. Meillä ja porkkanalla on muistaakseni ainakin puolet geeneistä samoja.
PoistaPorkkanat ja sienet alistuvat ääneti kohtaloonsa, kun korkeampi olento tulee ja syö. Joku haavoittunut jänis sen sijaan saattaa päästää todella surkean tuskanparkaisun ja sama se on ihmisilläkin.
Kieroutuneet vegaanit keskittyvät syömään vain alempitasoisia sisaruksiaan, kun taas ylemmyytensä ymmärtänyt luomakunnan kruunu ymmärtää oman asemansa ja siihen kuuluvat oikeudet ja velvolllisuudet luomakunnassa, eikä yritä turhaan asettua hierarkiassa alimmaksi.
Kantarellit aiheuttavat minulle suurta tuskaa, se lähtee vain valmistamalla raukoista kastiketta voilla ja kermalla ja syömällä ne hyvän lihan (oheisvahinko) kanssa...
Poista"eikä yritä turhaan asettua hierarkiassa alimmaksi."
PoistaEikös sitä wokekielellä kutsuta "Itsensä pienentämiseksi", joka kuuluu naistenlehtien mukaan olevan hirveä synti - ainakin naisten tekemänä.
"Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat"
VastaaPoistaMiksi Maksim Gorki nosti korkeuksiin tavallisen ihmisen merkityksen? No ennen kaikkea siksi, että pikkupoikana han sai säännöllisesti isältään koulutusta tulevaisuuden parantamiseksi hakkaamalla pojan selkää kepillä vaikka ei ollut minkäänlaista selvää syytä. Se oli siis vain jonkinlainen venäläinen prinsiippi. Perheen naiset saivat sen jälkeen puhdistamaan ja hoitamaan selkäkipuja.
Se oli silloista venäläistä kulttuuria tottelevaisuutta varten.
Ja poikkesi saman ajan suomalaisesta kulttuurista miten?
Poista"Venäläiset prinsiipit"
PoistaKeisari-Venäjän armeijassa upseereiden ruumiillinen rangaistus lopetettiin vuonna 1910. (Joskus rangaistus johti jopa kuolemaan.) Ei ole mikään ihme, että vuonna 1917 Keisari-Venäjä lakkasi olemasta. Mutta tilalle tulikin Kommunistinen-Venäjä, jonka päämääränä oli tehdä koko maailma kommunistiseksi, koska rahaa ja kultaa piisasi. Lenin perustikin tuotapikaa Kommunistisen Internationaalen propagandaa varten.
"Proletariaatit" kyllä järjestivät jo ajoissa suunniteltuja vuonna 1848 "proletaarisia vallankumouksia" maailmansotien avulla, mutta sekään ei kestänyt kauan, koska Neuvostoliitonkin kommunismi hajosi mitättömyydeksi.
Nyky-Venäjän "keisarina" on Putin. Hyvin pitkän aikaa hän oli pohtinut, mitenkä pääsisi maailmanherraksi ja keksikin, että kolmenpäivän sota olisi hyvä. Nyt Putin ei tiedäkään miten hän pääsisi sodasta pois. Eikä kukaan vielä tiedä sitä, paljonko ihmisiä tuli tapetuksi.
Upseereita ei rangaistu ruumiillisesti.
PoistaRankaisutapahtuman olen nähnyt venäläisessä elokuvassa aikoja sitten, oliko se sitten keisarillisessa laivastossa. Rangaistuksen suorittivat saman ryhmän miehet ja upseeri sai surmansa, koska hänestä ei tykätty. Vai oliko se sitten vain elokuvan tarina?
PoistaJos se oli vallankumouksen aikaa? Teloittaa toki aina voitiin, muttei ruoskia.
PoistaHieman myöhästynyt jälkikommentti:
VastaaPoistaVaikka omien tappaminen on jollain tasolla väärin, miten pitäisi menetellä, jos asevelvollisuuteen perustuva armeijan käy puolustussotaa koko kansan olemassaolosta ja joku sen sotilaista katsoo, että hän ei halua uhrata kallisarvoista elämäänsä yhteisön puolesta vaan kuolkoon joku muu, vähempiarvoisempi. Elinkautinen vankeuskaan ei välttämättä ole ratkaisu.
Itselläni ei ole ratkaisua.
Rousseaun mielestä yhteiskuntasopimuksessa sovittiin, että ylimmällä vallalla on oikeus riistää kansalaisen henki, koska se myös teki mahdolliseksi sen säilyttämisen.
PoistaPieni mutta kiinnostava tarkennus: Saksan sotaoikeudet langettivat 1. maailmansodassa yhteensä noin 150 kuolemanrangaistusta, mutta muutoksenhaun jälkeen vain noin 50 heistä teloitettiin - aivan kuten blogisti mainitsi. Noiden sadan muun syytetyn tuomio muutettiin arvatenkin vapausrangaistukseksi.
VastaaPoista