Kriisin aikaa

Demokratian kriisi ja verkkokalastus

Onnettoman vuoden 1918 jälkeen oli maa kyllästetty kostonhimolla ja meiltäkin löytyi aika paljon ihmisiä, joiden mielestä kalavelat olivat maksamatta, verivelka huusi taivaisiin ja tartti tehdä jotakin.

Ilmeisesti kuitenkin enemmän oli niitä, joiden mielestä ruumiita oli tehty aivan tarpeeksi ja jopa liikaakin ja oli aika yrittää jotakin muuta, esimerkiksi jatkaa sitä demokraattista perinnettä, jonka onneton kapina oli niin traagisesti katkaissut.

Onneksemme jouduimme suorastaan ulkopoliittisista syistä järjestämään taas kohta yleisen ihmisteurastuksen jälkeen normaalit valtiolliset vaalit, jotka jopa olivat varsin rehelliset. Maahan lyöty sosialidemokratia nousi taas kuin taikaiskusta ja tunnusti jopa demokratian periaatteet yleviksi ja oikeiksi.

Sen liepeillä kuitenkin kasvoi äärivasemmistolaisuus, joka paljoa kursailematta vannoi vallankumouksen nimiin ja piti tiivistä yhteyttä Moskovaan, josta käsin olisi odotettavissa merkittävää voimanlisää tarvittaessa.

Ajankohdan huomioon ottaen ei ole erityisen vaikea ymmärtää, että tuo liike, jonka Etsivä keskuspoliisi tiesi suorastaan sekaantuneen sekä sotilasvakoiluun ja aseiden salakuljetukseen, että suoranaiseen vallankumouksellisen nousun valmisteluun, herätti tietyissä piireissä voimakasta ärtymystä ja vihaa.

Vasemmistososialistien lehdet saivat kuitenkin ilmestyä, mikä monista tuntui suorastaan sananvapauden rienaukselta. Kannattivathan ne aatetta, joka toteutuessaan tekisi lyhyen tilin porvarillisen sanavapauden kanssa. Niinpä tuohon propagandaan päätettiin jollakin tavalla tarttua.

Koska poliittinen sensuuri soveltuu äärimmäisen huonosti minkäänlaiseen demokratiaan ja niihin perusoikeuksiin, joiden nimiin vannottiin, oli vääriksi tunnettujen mielipiteiden esittämisen vainoaminen kuitenkin verhottava jonkinlaisella viikunanlehdellä.

Sellaiseksi keksittiin ottaa analogia kalastuslainsäädäntöön. Liian pienisilmäisillä verkoilla kalastaminen oli kiellettyä eikä sellaisilla verkoilla voinut tehdä mikään laillista, joten ne oli oikeus takavarikoida. Näin sitten tehtiin myös laitavasemmiston sanomalehdille.

Käytetty analogia oli tietenkin ontuva, sillä tokihan myös vasemmistososialistien sanomalehtiä olisi voinut käyttää myös hyviin ja vaikka oikeistoa miellyttäviin tarkoituksiin. Siitä huolimatta tulkinta meni läpi eikä sitä tietääkseni missään oikeusasteessa purettu.

Kyseessä oli siis lain venyttäminen, mistä sen henki lienee paljonkin kärsinyt, mutta tällä tavalla saavutettua etua epäilemättä pidettiin suurempana kuin sitä tahraa, joka tietenkin tuli sananvapauden osalle. Niinpä moni riemuitsi.

Kommunistit, joita asia käytännössä koski, eivät vähästä lannistuneet, vaan aloittivat pian toiminnan uudella innolla, kunnes 1930-luvun ns. kommunistilait viimein tekivät lopun propagandasta, ainakin melkein. Käytännössä kommunistit toimivat tämän jälkeen sosialidemokraattisen puolueen sisällä sen eri järjestöissä ja lehdissä. Hetken tullen puolue taas repesi, kuten saatiin nähdä.

Niitä sananvapauden rajoituksia, joita 1930-luvulla tuli sekä äärivasemmiston että oikeiston osaksi, oli myöhemmin tapana hyvin pateettisesti paheksua. Tokihan sananvapaus joko on tai sitä ei ole. Mikäli jonkin suuntauksen äänenkannattajat kiellettiin, merkitsi se sitä, että tuon puolueen osalta ei vapautta ollut. Demokratiassa oli tahra.

Tuon tahran olemassaolo on myöhemmin myös hyväksytty. Demokratian kriisi oli vakava yhteiskunnallinen sairaustila, jota repivän ja valhellisen propagandan salliminen olisi voinut pahentaa. Itse asiassa suomalainen demokratia oli milteipä ainoa lajissaan selvitessään läpi suurten pulavuosien pelkillä kauneusvirheillä.

Kun yhteiskunta palasi normaalitilaan, ei mainitunlaisia poikkeusajan säännöksiä tarvittu. Rauhallisen kehityksen oloissa ne olisivat olleet skandaali. Niinpä yhteiskunnassa totuttiin siihen, että kommunistit julistivat vallankumouksen autuutta ja ajoivat sitä myös meidän maahamme, käytännössä legaalisin keinoin, joskaan ei ilman naapurin erilaista tukea.

Porvarillinen puoli oli 1960- luvulta lähtien altavastaajana ja hätää kärsimässä, kun lehdistön valtasivat vasemmistoradikaalit. Kaikenlaisen valehtelun ohella vasemmistolehdet kertoivat myös ikäviä totuuksia. Vasemmistolaisesta hegemoniasta tuli todellisuutta, eivätkä pahat puheet sosialismista olleet sallittuja, jonka jokainen ymmärsi.

Samaan aikaan jokainen, tai ainakin jokainen aikuinen ja täysipäinen käytännön ihminen ymmärsi myös jotakin muuta. Se, ettei kommunismin käytäntöjä saanut julkisesti arvostella, tarkoitti sitä, etteivät ne kestäneet arvostelua. Viestimien ylistyslaulut eivät tehneet Suomesta sosialistista, vaikka toisin olisi voinut kuvitella.

Kekkosen Suomessa ei ollut sensuuria, mutta kyllä sen sijaan itsesensuuri. Kukaan ei ollut liian tyhmä luullakseen, että tietyistä asioista saisi kirjoittaa mitä tahansa. Ruoskaa ei tarvinnut käytellä, sillä pelkkä uhka riitti tilanteessa, jossa osapuolet ymmärsivät pelin hengen muutenkin.

Kekkosen jälkeen vallitsi maassamme ehkä suurin sanavapaus koko historiassamme. Muutos ei kuitenkaan ollut radikaali. Verrattuna Bobrikovin aikaan myös 1920-luku oli ollut suurta vapauden aikaa ja verrattuna 1930-lukuun oli sodanjälkeinen aika kaikkine itsesensuureineen sentään lakien soveltamisen kannalta vapauden aikaa.

Jos sananvapautta joko on tai ei ole, voidaan sanoa, että sitä ei ollut Bobrikovin kaudella, eikä 1930-luvulla, jolloin tiettyjä mielipiteitä vainottiin systemaattisesti. Kekkosen kaudella ja sen jälkeen sananvapaus sen sijaan oli olemassa. Sen rajat määräsi käytännössä vain kansalaisrohkeus, jota kyllä ei kovin valtavasti esiintynyt.

Miten sen sijaan ovat asiat nyt? Poliisi on nyt vaatinut tunnettua MV-sivustoa kiellettäväksi, koska sitä on käytetty myös tarkoituksiin, joita voidaan määritellä rikollisiksi. Analogiaa pienisilmäisiin verkkoihin ei tällä kertaa ole esitetty. Epälukuinen määrä erilaisia rikkeitä ja kanteluita on sen sijaan ollut perusteena. Maailmansotien välisenä aikanakin sellaiset olivat tavallisia ja niistä yleensä saivat rangaistuksia toimittajat. Lehtiä ei sen sijaan suljettu, mikä on se erittäin merkittävä ero.

Lehden, tai tässä tapauksessa elektronisen viestimen sulkeminen ei ole mikään pikkujuttu. Itse asiassa se on jymyuutinen, jollaiselle löytyy historiassamme vain harvoja vastineita ja nekin enimmäkseen hyvin kaukaa.

Bobrikovin aikana sulkemiset tehtiin vieraan väkivallan toimesta ja myöhemmin, demokratian kriisin oloissa, vedottiin yleiseen yhteiskuntarauhaan ja maan turvallisuuteen. Asialle taputtivat jopa Urho Kekkosen kaltaiset AKS-läisliberaalit ja perusteena oli maanpetoksellisen toiminnan kieltäminen.

Mutta kuinka sen sijaan on nyt? Miten on mahdollista, että olemme näköjään taas tilanteessa, jossa valmistellaan kokonaisen viestimen kieltämistä, eikä siis ainoastaan oikeusjuttuja ja rangaistuksia sen sisältämien juttujen takia? Olemmeko todella tilanteessa, jossa maamme turvallisuus ei kestäisi normaalia sananvapautta, johon kuuluu kaikenlaisen informaation salliminen kenenkään sitä ennakolta estämättä, kuten perustuslaki asian ilmaisee?

Jos näin on, niin onko yhteiskunnan itsesuojelun takia sittenkään viisasta loukata sananvapautta sen sijaan, että annettaisiin sen toteutua ja luotettaisiin siihen, että ihmiset kyllä ymmärtävät, miten asiat ovat, vaikka sen kertominen olisikin käytännössä kiellettyä?

Laki mahdollistaa viestimen sulkemisen tietyissä oloissa, vahvistaa ainakin joku netissä juristin titteliä käyttävä kirjoittelija. Uskon asian näin olevan.

Laki kuitenkin tekee myös mahdolliseksi myös julistaa maa sotatilaan, mikä tietyissä oloissa on varmaankin paras mahdollinen ratkaisu, vaikka se rajoittaa suuresti normaaleja kansalaisen perusoikeuksia.

Sota-aikana valtio ohjasi julkista sanaa, sotasensuuri esti maata vahingoittavien tietojen julkistamisen ja mielialojen hoitoa pyrittiin aktiivisesti harjoittamaan salaisten verkostojen kautta.

Silloin maassa toteutettiin tietty yhdensuuntaistaminen, saksalaisittain sanoen Gleichschaltung. Pyrittiin puhumaan yhdellä äänellä ja välttämään sodan oloissa vahingollisia soraääniä. ”Demokratuuri” oli muuan tilannetta kuvaamaan keksitty sana. Valtion tiedoituslaitoksen johtajan mukaan puhuttiin myös puntilismista.

Se ei ollut totalitarismia, mutta olihan siinä tiettyjä totalitarismin piirteitä. Olennaista oli, että toimijat omaksuivat rajoitukset ja ohjauksen vapaaehtoisesti ja jopa mielellään. Mutta silloin elettiin totaalisen sodan oloissa, ei enempää eikä vähempää.

Sellaisessa tilanteessa oli pakko torjua pluralismi ja ajatus ristiriitojen tunnustamisesta ja sääntelystä niiden käsittelemisen parhaana keinona, sen ymmärsi jokainen.  Yhteiskunta ja valtio eivät olisi kestäneet sananvapautta tai ainakin ne olisivat saattaneet siitä suuresti kärsiä vallitsevan informaatiosodan oloissa.

Mutta mitäs aikakautta me nyt oikein elämme? Onko tämä sitä kuuluisaa infosotaa ja jos on, onko toiveita siitä, että rauhakin vielä tulisi? Milloin meillä on taas varaa sananvapauteen?