Kulttuuri kehittyy

Luhistumisesta hajoamiseen

Arnold Toynbeen suurisuuntainen Study of History kuuluu niihin urhoollisiin yrityksiin, joiden  tarkoituksena on löytää jonkinlaista tolkkua ja teoriaa kaikkeen siihen, mitä ihmiset eri aikoina ovat maan päällä touhunneet.

Ei tietenkään ole sanottu, että kulttuurien kehityksellä olisi jotakin merkittävää yhteistä morfologiaa, mutta sellaisen suuntaan kuitenkin Toynbee, kuten monet muutkin alan yrittäjät ovat kallistuneet.

Vaikka Toynbee on melko skeptinen kehityksen skeemojen suhteen, hän joka tapauksessa antaa selviä vihjeitä siitä, missä länsimainen kulttuuri tällä hetkellä on ja mihin se on menossa.

Silläkin uhalla, että tulkitsen häntä väärin, arvelen hänen tahtovan sanoa, että kulttuurimme on luhistunut. Tämä dramaattiselta kuulostava termi tarkoittaa tosin vain sitä, että sen kasvu on lakannut. Itse asiassa kulttuurin vaikuttavimmat tuotteet voivat kenties syntyä vasta nyt, mutta joka tapauksessa edessä ei ole kukoistus, vaan hajoaminen.

Hajoamisen merkkejä taas ovat yhteiskunnan kudosten repeytyminen hallitsevaksi vähemmistöksi ja sisäiseksi ja ulkoiseksi proletariaatiksi. Proletariaatti taas on sellainen ryhmä, joka tosin on kulttuurin sisällä, mutta ei kuulu siihen.

Kyse on barbaareista, jotka aluksi matkivat innokkaasti korkeampaa kulttuuria, mutta jossakin vaiheessa muuttuvat sille vihamielisiksi. Samaan aikaan jälkimmäisen hallitseva vähemmistö vaipuu barbariaan ja syntyy eräänlainen konvergenssi, osapuolet alkavat muistuttaa toisiaan kuin kaksi raatolintua. Barbaarien matkimista aletaan pitää ansiokkaana ja mitäpä muuta matkiminen on kuin imartelun vilpittömin muoto.

Tapojen raaistuminen ilmenee hillittömyyden ohella myös askeettisuutena. Toynbee, jonka aikana vegaaniutta ja vihreää masokismia ei vielä ollut, tuntuu hämmästelleen sitä, ettei kulttuurissamme ollut tällaista juonnetta. Nyt se on.

Joka tapauksessa ajatusta kulttuurin rappiosta ja tuhosta ei kannata ottaa liian simppelinä kysymyksenä. Kulttuuri on niin monitahoinen asia, että sen piirissä on aina lukematon määrä toisilleen vastakkaisia trendejä ja ilmiöitä.

On kuitenkin toinen asia päätellä, millaisia megatrendejä jotkin ilmiöt edustavat ja mikä merkitys niille pitäisi antaa. Pelkään pahoin, ettei asiasta ole mahdollista tehdä teorioita, jotka olisivat juuri muuta kuin triviaaleja.

Siitä huolimatta on kiinnostavaa havaita, millaista tietä kulttuurit ovat aikoinaan kulkeneet kohti perikatoaan tai päinvastoin säilyneet, jopa hamaan nykypäivään saakka.

Toynbeen ajattelussa enemmän tai vähemmän lainomainen levottomuuksien aika näyttää länsimaiden tapauksessa kestäneen 1500-luvun uskonsodista aina maailmansotiin saakka.

Sen jälkeen seuraavaa yleisvaltiota ei äkkiseltään näyttäisi ilmaantuvan, mutta mikseipä euroatlanttista yhteisöä voisi pitää sellaisena. Rooman valtakunnan tapaan myös se on ylläpitänyt rauhaa ainakin omassa piirissään, vaikka sotia on käydä nahisteltu periferioissa. Venäjä taas on myös Toynbeella oma kulttuuripiirinsä.

Hajoavalla kulttuurilla näyttää joka tapauksessa olevan tie auki vain yhteen suuntaan. Koska se laskeutuu barbarian kanssa samalle tasolle, on yhtälö selvä. Asiaan kuuluu, että kulttuurin ja barbarian välillä ennen sijainnut puskurivyöhyke häviää ja raja muuttuu viivaksi.

Niinpä ”tyrmistynyt hallitseva vähemmistö ja kukistumaton ulkoinen proletariaatti nyt tuijottavat aseistettuina toisiaan silmästä silmään”. Jossakin vaiheessa barbaarit ottavat kulttuurin alueen haltuunsa myös fyysisesti, joko sotaisella valloituksella tai siirtolaisuudella.

Kyse ei ole välttämättä vihamielisestä valloituksesta, sillä barbaarit saattavat ainakin jossakin vaiheessa suhtautua kulttuuriin mitä arvostavimmin. Kyse ei kuitenkaan ole heidän kulttuuristaan. ennen pitkää kyse ei myöskään ole enää siitä kulttuurista, joka kerran elähdytti sekä sen kantajia että vastustajia. Se muuttuu muuksi, sillä se on menettänyt luomiskykynsä ja uskon itseensä.

Toynbee havaitsee, ettei länsimainen kulttuuri enää arvosta eikä hallitse klassista taidetta eikä hyviä tapoja. Sen sijaan se ottaa esikuvansa Afrikan neekeriheimoilta ja jopa pukeutumisessa hallitseva luokka alkaa jäljitellä proletariaattia.

Itse asiassa kaikki tämä oli Toynbeen kirjoittaessa vasta nupulla, hänhän päätti teoksensa vuonna 1961. Joka tapauksessa ne trendit, jotka tuottivat hullun vuoden 1968 olivat havaittavissa jo kauan ennen sitä. Pitirim Sorokin näki ne jo vuonna 1941 ja Oswald Spengler parikymmentä vuotta aiemmin.

Rooman valtakuntaan tulleet barbaarit ottivat aluksi itselleen roomalaisia nimiä, mutta 300-luvun puolivälin tienoilla näin lakattiin tekemästä. Samoihin aikoihin alkoivat roomalaiset omaksua barbaarisia pukumuoteja ja urheilulajeja ja myöhemmin jopa germaanisia nimiä.

Meillä ei tämä muoti vielä ole kovin suosittu, mutta tässähän käsitellään ajanjaksoja, jotka saattavat olla satojen vuosien pituisia.