Yksipuolisuuden viehätys

Tasapuolisuuteen pyrkimättä

Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria lienee yhä tässäkin maassa yksi eniten vaikuttaneita historian yleisesityksiä ja nimenomaan kulttuurihistorian esityksiä.

Se oli joskus yliopistollisena kurssikirjanakin, mutta tuskin siinä roolissa ihan onnistunut ja se korvattiin sitten kuivemmalla, mutta asiallisemmalla Hartvig Frischillä, jonka itsekin tentin.

Legendaarinen Friedell oli tietenkin lisäksi pakko lukea ja kyllähän siitä kieltämättä myös suuresti nautti, mitä ei voinut sanoa ihan kaikista kurssikirjoista. Epäilyttämään tosin jäivät tekijän siekailemattomat julistukset siitä, että mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen on pyritty ja että anekdootti kertoo aikakaudesta paljon enemmän kuin näennäistarkka muka-objektiivisuus.

Vakavasti Friedell joka tapauksessa oli tehtävänsä ottanut, paljon vakavammin kuin hänen kevytmielisistä lausahduksistaan olisi voinut päätellä. Hän nyt vain ilmeisesti tiesi tietojensa ja kaikkien ihmisten tiedon ja ymmärryksen rajallisuuden.

Friedellin metodi perustuu juuri ihmisen vajavaisen käsityskyvyn tunnustamiseen ja hän esittää sen vuoksi väitteitä, jotka tuntuvat useimmiten paradoksaalisilta ja joskus typeriltä. Yleensä ne kuitenkin  onnistuneesti vetoavat ihmisen tarpeeseen löytää historialle tolkkua. Lukija voi ymmärtää niiden luonteen ja sen, että myös kirjoittaja sen ymmärtää, vaikka ei haluakaan tuhota taideteoksensa vaikuttavuutta saivartelulla.

Tokihan historia yhäkin voi olla runouden laji, kuten sen antiikin aikana ajateltiin olevan tai sitten  se on jotakin muuta. Joka tapauksessa se on keino orientoitua tähän maailmaan ja siis aikaansa ja paikkaansa sidottu näkemys.

Yritykset kirjoittaa kaikille pätevää universaalihistoriaa ja kumarrella siinä tasapuolisesti kaikille kulttuureille, tuottavat lähinnä säälittäviä tuloksia ja näyttävät edustavan kulttuurin rappiovaihetta.

Sitä kaiketi edustaa myös Friedell, mutta hän tekee sen kunniakkaasti omalla tavallaan. Yksi Friedellin viehättävistä ja tämän ajan mittapuillla suorastaan hätkähdyttävistä ominaisuuksista on täydellinen poliittisen korrektiuden puute.

Mitäpä olisi ajateltava siitä, miten Friedell luonnehtii Ranskan kansaa: se on kiihkomielinen ja hieno käyttäytymisessään, sankarillinen ja rivo, raitis ja kiihtynyt, romanttinen aina mielettömyyteen asti ja materialistinen turhuuteen asti. Kansa, josta voi sanoa kaikkea mahdollista pahaa: että se on typerä, raaka, rajoittunut, turhamainen, häijy, ahne, jopa usein pirullinenkin, vain yhtä ei: että se koskaan olisi ollut ikävystyttävä.

Meidän aikanamme, kuten tunnettua, on ikävien asioiden sanominen mistä tahansa ihmisjoukosta kiellettyä. Myönteisiä ominaisuuksia sen sijaan on mahdollista olettaa olevan kaikilla ja löytyyhän niitä.

Epäilemättä tuossa esimerkissä myös myönteiset piirteet pehmensivät kielteisiä, mutta aikamme orwellilaiset kielen vartijat lienevät joka tapauksessa kauhuissaan: jos jotakin sanotaan kokonaisesta kansasta, se ei voi pitää paikkaansa sen jokaisesta jäsenestä ja tuskin on perusteita edes sanoa sitä kansasta keskimäärin.

Entäs sitten, sanoisi tähän varmaan Friedell. Sanottu on eräässä mielessä totta juuri siksi että se eräässä mielessä on valhetta. Oseanian totuusministeriö puolestaan pystyy pelkkään tylsyyteen, jonka totuusarvo olisi kaikille yhdentekevä ellei se olisi nihilismin palveluksessa.

Entäpä Friedellin kiteytys, jonka mukaan Ranskan kansa on äärimmäisyyksien kansaa, jota viskellään pedanterian ja narrimaisuuden välillä. Kun pedanteria törmää todellisuuteen, siitä ei luovuta, vaan aletaan tehdä väkivaltaa todellisuudelle.

Niinpä siitä yksivaltiudesta, joka Friedellin vakuutuksen mukaan oli lukemattomien pidäkkeiden pehmentämä komento, siittyrään vallankumouksen täysin pidäkkeettömään tolkuttomuuteen, siitä tulee himon ja mielipuolisuuden raivoava kaaos, joka jostakin syystä kuitenkin juuri Ranskassa saa esteettisen hahmon.

Se henki, joka meillä aikoinaan kerääntyi palvomaan ns. loogista empirismiä, ei löydä tuollaisesta sanahelinästä mitään kiinnostavaa ja heittää kirjan pois, mikä lieneekin molemmille osapuolille paras ratkaisu.

Mutta Friedellin into saa joskus muotoja, jotka tuntuvat hänen ihailijoistaankin suorastaan rienaavilta. Voiko esimerkiksi kansan palvoma yksittäinen henkilö ansaita tällaisia solvauksia: hulluksi tullut kellarirotta, jolla julkisen viemärijärjestelmän epäkuntoon joutuminen antaa tilaisuuden nousta liastaan ja käydä raivoavin hampain kiinni kaikkeen, likaisena, maanillisena, muotopuolena, lueettisena ja sammumattoman vihan täyttämänä kakkia vastaan, jotka ovat pestyjä, täysijärkisiä, eivät muotopuolia eivätkä lueettisia, tyypillinen vallankumouksen roskajoukon edustaja, noiden maanalaisten olioiden…

Tässä tapauksessa kyseessä on Jean Paul Marat, Kansan ystävän toimittaja ja huomattu ja jopa palvottu kansankiihottaja.

Epäilemättä Ranskan suurta vallankumousta on aivan aiheetta romantisoitu ja sen banaaleimmillekin raakuuksille on historiassa pyritty antamaan jonkinlainen pyhä hohde, merkitsihän tuo aikakausi monen mielestä suurta askelta kohti koko ihmiskunnan vapautumista.

Nykyään on näkökulma muuttunut ja luultavasti yhä useampi ymmärtää paremmin myös Friedellin näkökulmaa. Ranskan vallankumous oli hyvin pitkälle juuri hullua riehuntaa, yhteiskunnan kouristelua, mikä merkitsi sen vakavaa sairautta eikä paranemista.

Silti en, itsekin Marat’n kadulla asuneena ole ilman muuta valmis ajattelemaan, että edes tässä tapauksessa kyseessä olisi ollut vain rotta ihmishahmossa.

Mutta Marat’n mahdollisten ansioiden luetteleminen ei kuulukaan Friedellin itselleen ottamiin tehtäviin. Sen voi tehdä lukija, mikäli tuntee asiaan tarvetta. Tarpeelliset välineet hänen kyllä tulee hankkia itse.