Arvot ja tavallisuus

Arvojen taistelu ja tavallinen ihminen

Kylmää sotaa ei voitettu vain aseilla, vaan myös arvoilla, sanoi presidentti Obama Varsovan huippukokouksessa taannoin.

Presidentti paheksui myös populismin nousua. Monet johtajatkin ovat sellaista tarjonneet kansoilleen ja menestyneet erinomaisesti. Presidentin viestinä oli, että on tärkeää osoittaa kansalaisille tällaisten johtajien olevan väärässä, kertoo Helsingin Sanomat. Muuten, myös meidän Sauli Niinistömme oli nyt hyväksytty osallistumaan presidentin illalliselle.

Onhan tässä mistä olla huolissaan. Populistit nimittäin istuvat myös jo Naton pöydässä, siellä, minne me emme oikeasti ole vieläkään päässeet, siellä ytimien ytimissä.

On merkille pantavaa, etteivät kokouksen soraääniä olleet Niinistö tai hänen kaltaisensa, vaan natomaiden Kreikan ja Puolan päämiehet. Kokouksen isäntä, Puola, sai presidentiltä jopa varoituksen. Naton arvoyhteisössä on muitakin ongelmia, kuten Turkki ja myös Ranskan presidentin Hollanden viestit Venäjästä saattavat olla ristiriitaisia. Sit venia verbis.

Aika ongelmallinen arvoyhteisöhän Nato siis tuntuu olevan. Sen on joka tapauksessa ilmeisesti syytä puolustaa arvojaan, mitä ne sitten lienevätkään, sillä ainakin ne ovat erilaiset kuin ne, joita Venäjä edustaa.

Naton huippukokous on vain yksi ilmentymä aikamme ahdistavuudesta. On tietenkin lähdettävä siitä, että länsimaiset arvot ovat oikeita siinä muodossa, kuin ne kulloinkin ilmenevät Yhdysvalloissa. Voimmehan vain kuvitella, millaisen reaktion herättäisi kaikkeinkorkeimmissa pöydissä se, joka olisi jämähtänyt niihin arvoihin, jotka USA:ssa vallitsivat vaikkapa 1950-luvulla tai esimerkiksi vielä 1970-luvulla! Siinäpä se olisi varsinainen häirikkö!

Populistit, jotka mielistelevät kansaa ja pyrkivät noudattamaan sen mielipiteitä, ovat nähtävästi todella aikamme todellinen vaara ja destabilisoiva tekijä. Ongelmasta tekee erityisen pirullisen se etteivät sen takana kuitenkaan viime kädessä ole vain johtajat, vaan heidät valtaan äänestänyt kansa itse.

HS:n kolumnisti Terho Pursiainen nousee kolumnissaan tavallisuuden tyranniaa vastaan. Hän ottaa sinänsä klassisen esimerkkinsä hieman kaukaa eli Aksel Sandemosen 1930-luvun romaanista.

Sivumennen sanoen, Sandemosen Jante ei ole norjalainen pikkukylä, vaan tanskalainen pikkukaupunki Nyköping, joka sijaitsee Jyllannissa Limfjordin rannalla ja on tunnettu äyriäisherkuistaan.

Turistin mielestä paikka on aivan hurmaava, mutta epäilemättä kirjailija tunsi asian paremmin kuvatessaan siellä kerran vallinnutta ahdistavaa ja samanlaistavaa henkeä.

Jante oli yhdenmukaisuuden painetta olennoiva yhteisö ja kuului siis siihen aikaan, jolloin sosiaalinen vaihto oli vähäistä ja yhteiskunta toimi sen mukaisesti.

Noista päivistä lähtien maailma on muuttunut rajusti, kuten jo Erik Allardt oikein ennusti. Yhteiskuntamme on nykyään pluralistinen ja lienee hyvin vaikeaa löytää enää paikkaa, jossa tuon menneen maailman henki vallitsee. Ainakaan sinne ei ole pakko jäädä.

Syystä tai toisesta kolumnisti joka tapauksessa on ottanut tällaisen muinaisjäänteen tähtäimeensä ja hyökkää tavallisuuden kimppuun. Sellaista on toki muuallakin kuin Suomessa, mutta eipä se siitä parane.

Tavallisuus ilmenee näköjään ainakin naisvihana, jota ilmaistaan tarkemmin selostamattomilla kuvottavilla tavoilla sosiaalisen median viemäreissä. Myös maahanmuuttaien sekä toisten seksuaalisen suuntautumisen erilaisuus ovat tavallisuuden hyökkäysten kohteena. Epätavallisuushan se on, joka näissä junteissa aiheuttaa tämän reaktion.

Sivumennen sanoen, juntti on termi, joka muistini mukaan tuli käyttöön 1970-luvulla ja jota nimenomaan käytettiin Helsingin ympäristökuntien, erityisesti Vantaan asukkaista. He näet eivät täyttäneet kaikkia oikeiden stadilaisten pikkukaupunkiegon omalle piirilleen kehittämiä kriteereitä.

Mutta tavallisuudesta puhuen, se ei kolumnistin todistuksen mukaan enää ole hillittyä eikä hurmaavaa, kuten aikoinaan oli porvarillisuus. Syynä on se, että aikamme teknologia on tehnyt jokaisesta oman elämänsä päätoimittajan. Jätkät ovat pilanneet jo tavallisuudenkin!

Ennen muinoin epätavallista tyydyttiin paheksumaan työpaikan kahvihuoneissa, mutta nyt tavallinen rahvas menee ja kirjoittaa oksennuksensa nettiin, jota koko maailma pääsee lukemaan.

Uustavallisuus ei ole hillittyä. Koko hiljainen enemmistö ei kyllä ole noussut rähjäämään. Tolkun  ihmisten vastuu on kuitenkin siinä, että he antavat militantin tavallisuduen rähjätä nimissään. Tämä hiljaisuus on kuitenkin äärimmäisyyksien kutupaikka.

Ilmeisesti siis tolkun tavallisten pitäisi nousta yhtenä henkilönä pois hiljaisuudestaan ja vastustaa noita tavallisia rähjääjiä.

Muuan ongelma on kuitenkin jäljellä: ehkäpä se tuntematon enemmistö ei olekaan noita tavallisia äänensä käyttäjiä vastaan vaan niiden puolesta? Mistä tiedämme, mitä mieltä enemmistön pitäisi demokratiassa olla? Pitäisikö meidän kysyä asiaa presidentiltä?

Kolumnin lopussa todetaan, että Brexit on todellisten, tavallisten, kunnollisten ihmisten juhla. Tätä mieltähän kaikkien demokratiaa kunnioittavien kai on oltava, pitipä äänestystuloksesta tai ei.

Ehkä kolumnistikin siis oikeasti tunnustaa, että demokratiassa tavallisille ihmisille on annettava mahdollisuus ilmaista nimenomaan oma mielipiteensä asioista, olipa se sitten tavallinen tai vähemmän tavallinen. Jälkimmäisten kohtalona on saada puolelleen vähemmän kannatusta.