Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys kuuluu klassisiin synteihin, mutta myös hyveisiin. Helleenisessä maailmassa nemesis eli jumalten kosto kohtasi sitä, joka joutui liiallisen ylpeyden, hybriksen valtaan.

Myös juutalaisten toora kertoo, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Molemmissa tapauksissa kyse selvästikin on siitä, että ihminen kurkottaa kohti jotakin hänelle kuulumatonta. Ei ihmiselle ole mahdollista nousta suuremmaksi kuin sallittu on. Kaikki Baabelin tornit on tuomittu sortumaan ja se, joka yrittää vaikkapa kasvattaa lihallisen asumuksensa oman mielensä mukaisiksi, saa ennen pitkää havaita rajojen tulevan vastaan.

Lihasmassaansa määrättömästi kasvattanut bodaaja on pelkästään säälittävä tapaus, jonka elinikäkin on tuomittu jäämään lyhyeksi. Mikään huippu-urheilija ei voi suorittaa enempää, kuin mitä ihmisen kudokset kestävät eikä se ole kovin paljon. Ja ne sukupuolenvaihdoksetkin jäävät vain matkimisen asteelle.

Viisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta ja se asettaa rajat myös kohtuulliselle ylpeydelle. Mutta eikö ylpeys omissa, kohtuullisissa rajoissaan olekin yksi hyveistä? Joinakin aikakausina on saatettu ihailla pyhimysten äärimmäisyyksiin menevää nöyryyttä, mutta koskaan ei sellainen ole soveltunut vapaalle kansalaiselle, joka toimii vertaistensa keskuudessa.

Kohtuuton ylpeys, joka perustuu siihen, ettei omaa tilaa kyetä arvioimaan, on ennen muuta kypsymättömien eli siis nuorukaisten ja neitosten synti. Yleensä se paranee ajan mittaan luonnollista tietä, kun maailma opettaa löytämään kohtuuden tavalla tai toisella.

Paheena ja puutteena voidaan myös pitää ylpeyden liiallista puutetta. Antiikin aikoina se, mikä sopi orjille ei sopinut vapaille miehille ja myöhemmin sääty-yhteiskunnan aikana se, mikä sopi säätyläisille, ei sopinut rahvaalle. Ellei asiaa muuten ymmärtänyt, se enemmin tai myöhemmin opetettiin tuntuvalla tavalla.

Kohtuullinen ylpeys voidaan samaistaa asiaankuuluvan omanarvontunnon kanssa ja silloin on kysymys siitä, miten rinnastutaan niin muihin ihmisiin kuin luonnon ihmiselle panemiin rajoihin. Kohtuullinen ylpeys on ansaittua, eikä yritä ottaa itselleen osaa, joka ei sille kuulu.

Se, mitä sanomme ylpeilyksi, näyttää kuitenkin kuuluvan kohtuullisen ylpeyden ulkopuolelle. Siinähän on kyseessä poseeraus, sen väittäminen, että ansaitsee arvostusta jollakin, jota varta vasten tuodaan esille ja jota toiset ilmeisesti eivät ole kyllin noteeranneet. Todennäköistä kuitenkin on, etteivät he tunne asiaan tarvetta.

Nykyään muodissa olevat ylpeys (pride) juhlat ovat nimensä puolesta kovin omituisia. Se, mistä kerrotaan ylpeiltävän, on juhlivilla LBGT ihmisillä kaiketi peritty tai ainakin synnynnäinen ominaisuus, jolle ei mitään voi.

Tällaisten ominaisuuksien vainoaminen olisi tietenkin primitiivistä käytöstä ja moraalisesti väärin. Mutta pitäisikö niistä suorastaan ylpeillä ja miksi?

Miltäpä siis kuulostaisi, jos valkoihoiset, suomea, ruotsia tai ranskaa puhuvat, heteromiehet tai muut vastaavat ryhmät pitäisivät vastaavia ylpeilyjuhlia synnynnäisten ominaisuuksiensa kunniaksi?

Itse asiassa olen jopa kuullut sellaisista ja ymmärtänyt, että niitä pidetään vastuunalaisilla tahoilla erittäin pahana tai ainakin epäilyttävänä asiana.

Kaikki nämä ryhmien itsepalvontajuhlat näyttävät olevan peräisin Amerikasta, jonka historia on tehnyt ryhmäkuntien maaksi. Siellä myös politiikka perustuu tällaisten ryhmien suosion tavoitteluun ja niiden asian edistämiseen muiden kustannuksella. Meillähän tällaista perinnettä ei ole ollut samassa mielessä, vaan useimmat ovat vannoneet yleisen edun nimiin.

Ehkäpä globalisoituvan kulttuurimme eturiveissä on nyt sitten ymmärretty, että yhteiskunnallinen edistys tarkoittaa kaikkialla amerikkalaisten instituutioiden ja arvojen maksimaalista omaksumista? Eurooppalaisten arvojen koodeksihan näyttää koostuvan lähinnä negaatioista ja tarkoittavan irtisanoutumista kansallisista ja uskonnollisista eli siis käytännössä perityistä tunnuksista ja niitä koskevista ”ennakkoluuloista”.

Ehkä niiden tilalle halutaan nyt tuoda uudet, erilaiset ryhmät, jotka eroavat toisistaan esimerkiksi ihonvärin, ei-perinnäisen uskonnon, sukupuolen ja sukupuolisen suuntautumisen mukaan? Tätä päätelmää on vaikea välttää, vaikka toisaalta valmiudet siihen tämän päivän kansallisesti, uskonnollisesti ja rodullisesti varsin homogeenisessa Suomessa näyttävät vielä kovin vähäisiltä.

Tosin tiedämme jo, että tässä suhteessa maailma tulee suuresti muuttumaan jo parissa sukupolvessa. Siihen on siis syytä henkisesti valmistautua jo nyt.

Mutta jokin tuossa ylpistelyhuumassa nyt joka tapauksessa näyttää omituiselta. Paitsi että omituisuus  eli poikkeavuus sinänsä nostetaan kunniaan, se näyttää haastavan vanhan tavallisuuden ja asettuvan sen yläpuolelle. Niinpä vain pride-kulkueissa näyttää olevan sallittua esitellä julkisesti asioita, joiden muuten katsotaan kuuluvan julkisuuden ulkopuolelle.

Ainakin ulkomailla näyttää olevan tapana näissä yhteyksissä esitellä eri tavoin sukupuolielimiä ja yhdyntään viittaavia asioita ja esineitä, jotka tässä tapauksessa siis kai saavat sellaisen erityisen gloorian, joka niiltä normaalisti puuttuu.

Myös porno, jota erityisesti feministit muualla kavahtavat, näyttää tällaisessa yhteydessä olevan mitä kannatettavinta.

Aivan erikseen kannattaa mainita kansallinen kuuluisuutemme Tom of Finland eli Touko Laaksos-vainaa, josta kuuluu tulleen maailmalla ns. homoikoni.

Hänen maalauksensa ovat ilmeisesti juuri tämän ansiosta saaneet erityistä hohdetta taiteena ja niinpä hänen töitään on näytteillä Taidehallissa. Sitä paitsi niitä on painettu lakanoihin ja jopa postimerkkeihin.

Kyseessä on siis asia, josta maamme haluaa saada asiaankuuluvan hyödyn. Olemme aikakauden suuren taiteilijan synnyinmaa ja siis sen eturintamassa.

Suuri taide on tässä tapauksessa yhtä kaikki selvää pornoa, jonka tavoitteena aivan ilmeisesti on vain hengen nostatus erilaista seksuaalista tyydytystä silmällä pitäen. Niinpä hahmotkaan eivät ole varsinaisesti realistisia, vaan aivan tietyllä tavalla liioittelevia ja esille panevia.

Nuorten miesten ilmeet ja koko fysionomia vaikuttavat sinänsä hupaisan irstailta eikä intelligenteiltä ja miehiset sukupuolitunnusmerkit ovat asianmukaisesti korostuneita. Muuan merkillinen poikkeus tästä säännöstä joka tapauksessa on.

Laaksosen kuvaamilla miehillä nimittäin on rinnat. Ne kukaties kuvitelmissa koostuvat enimmäkseen rintalihaksesta, mutta joka tapauksessa niiden suuret nännit ja nänninpihat ovat selviä naisellisia imukkeita, jollaisia normaalisti ei luonnosta löydy.

Realismin sijasta on siis kuviteltu sellaisia, lähinnä mutanteilta näyttäviä hahmoja, joita taiteilija olisi pitänyt ideaalisina seksipartnereina.

Tottahan toki on, että myös heteroseksuaalisessa masturbaatioteollisuudessa esiintyy taipumusta korostaa luonnottomasti tiettyjä asioita ja luoda hahmoja, joiden löytäminen luonnosta olisi varsin kovan työn takana. Mutta toki tällainen taiteilijalle sallitaan, vaikka se ei yleensä tuota suurta mainetta.

Toinen asia sitten on, miksi pornokuvastoa on juuri nyt ja juuri tässä tapauksessa ryhdytty pitämään suurena taiteena, kun sitä aiemmin taidettiin lähinnä väheksyä ja jopa halveksua.

On selvää, että näemme tässä erään aikakautemme trendin eikä ole luultavaa, että alan kehitys pysähtyy Laaksosen tauluihin.

Todennäköisempää on, että tulevaisuudessa saamme taidenäyttelyissä nähdä myös kolmiulotteisuutta: seksinukkeja, seksikoneita ja varmaan myös yhä heterogeenisemmäksi muodostuvan yhteiskuntammekin tarpeet huomioiden myös seksilampaita ja aaseja, ehkä lapsinukkejakin.

Seksilampaan olen itsekin nähnyt lontoolaisen alan liikkeen ikkunassa, mutta toistaiseksi en vielä taidenäyttelyssä. Se aika on vielä edessäpäin, mutta tuskin kovin kaukana.

Lasten seksuaalinen potentiaali on varsin kiinnostava kysymys sinänsä. Kuten tiedämme, pedofilia on meillä sangen ankara tabu, yksi viimeisistä. Näin ei kuitenkaan ole asia kaikissa niissä kulttuureissa, joista saamme yhä enemmän vaikutteita, joten paine siihen suuntaan on ilmeinen.

Muinaisen Kreikan tapaus on kiinnostava. Toisin kuin usein kuvitellaan, varsinainen homoseksualismi ei yleensä ollut kreikkalaisten suosiossa. Platon teoksessaan Lait puhuu homouden luonnonvastaisuudesta ja katsoo sen uhkaavan valtiota tuholla, onhan se ikään kuin siemenen kylvämistä kalliolle.

Sen sijaan pederastiaa, poikarakkautta vastaan hänellä ei näytä olevan mitään huomauttamista. Siinähän osapuolet eroavat pojan vartuttua tiettyyn ikään. Pitojen perusteella Platon näyttäisi ristiriitaisesti ihannoivan homoutta, mutta kannattaa huomata, että hän vaatii siltä ideaalista puhtautta.

On sitäkin silmiinpistävämpää, ettei pride-kulkueissa kukaan näytä ylpeilevän pederastialla tai edes sitä suvaitsevan. Asiaan kukaties ajatellaan liian läheisesti liittyvän erittäin suureksi rikokseksi ajateltu pedofilia, jossa oletetaan aina olevan uhreja ja hyväksikäyttäjiä hamaan siihen hetkeen saakka, kunnes tietty ikä yhtäkkiä saavutetaan.

Rajatapaukset ovat toki vaikeita ja rikollinen saattaa yllättäen saada armon, mikäli kyseessä ei ole heteroseksuaalinen suhde. Tämänhän saatoimme todeta maamme presidentinvaaleissa, joissa kaikki ilman poikkeusta kilpailivat suvaitsevaisuudessaan sikäli kuin asia koski erään ehdokkaan puolisoa.

Tässä kaiketi suvaitsevaisuuden osoittaminen oli niin suuri hyvä ja sen mahdollinen puuttuminen taas olisi ollut niin suuri paha, ettei kukaan halunnut vaarantaa mainettaan paheksumalla asiaa, jonka rikollisesta luonteesta ei edes ollut varmuutta.

Tämäkin on merkillepantava asia, kun ottaa huomioon, millaista peliä presidentinvaaleissa yleensä on pelattu.

Pride-kulkueiden opetuksena voimme pitää sitä, että maamme älymystö ja sen mukana myös ne massat, jotka haluavat siihen samaistua, ovat valmiita hylkäämään mahdolliset ennakkoluulonsa, mikäli asia koskee poikkeavaa seksuaalisuutta.

Mikäli kyseessä sen sijaan ovat normaalit heteroseksuaaliset henkilöt, katsotaan tabujen olevan heikentymättöminä voimassa ja lain halutaan tulevan toimeen pantavaksi kaikessa ankaruudessaan.

Tämä ei ole paluuta antiikin Kreikkaan, vaan siirtymistä johonkin muuhun ja hyvin erilaiseen kulttuuriin, jossa se, mitä ennen kaihdettiin ja pidettiin perversiona, nousee ylpeyden ja myönteisten ennakkoluulojen aiheeksi.

Kalliolle kylväminen on jo kauan ollut tämän aikakauden normi eikä poikkeama ja osaltaan se varmaankin liittyy myös valtion roolin hiipumiseen.  Sehän aikoinaan korosti elämää suurempia päämääriä ja yksilön velvollisuuksia. Se ei myöskään kaihtanut esittää varsin kovia vaatimuksia.

Ensisijaisen lojaalisuuden osoittaminen omalle valtiolle tai peräti ylpeily siitä olisi nykyään jo huonoa ja jopa vaarallisena pidettyä käytöstä. Valtion paisuttua käsittämättömäksi elefantiksi, se on lakannut herättämästä kunnioituksen ja lojaalisuuden tunteita.

Ei ole sattuma, että pinnalle on nyt noussut ryhmäylpeily, joka korostaa yksilön ja hänen halujensa primäärisyyttä. Vaatijan roolissa ovat nyt kaikki halujensa mukaan. Mitä voimakkaampia ne ovat, sitä suurempaa kunnioitusta ne ansaitsevat.