Venäjän laivaston taistelu ja tuho
Г.К. Граф, На
«Новике». Балтийский флот в войну и в революции. Флот и война, Смерть флота.
2-е издание. «Гангут», Спб 1997, 488 с.
Venäjän
keisarillisessa armeijassa ja laivastossa palveli paljon miehiä, jotka eivät
olleet syntyjään isovenäläisiä tai edes ortodokseja. Siitä huolimatta he
saattoivat olla nuhteettomasti loppuun asti uskollisia keisarille, jolle he olivat
valansa vannoneet.
Tässä yhteydessä
mieleen tulee tietenkin ensimmäisenä Kustaa Mannerheim eli Gustav Karlovitš
Mannergejm, kuten nimi aktiivipalveluksessa virallisesti kuului. Hän piti
keisarin kuvaa aina yöpöydällään, mikä kuvastaa miehen suoraa ja rohkeaa
luonnetta.
Vähemmän
tunnettu on Harald Graf eli Garald Karlovitš Graf, joka syntyi Viipurissa
suomenmaalaiseen aatelisperheeseen, kävi koulunsa ja loi uransa Venäjän
laivastossa ja toimi vallankumouksen jälkeen Venäjän hallitsijaksi
julistautuneen Kirill Vladimirovitšin kanslian ”päällikkönä” ja
yksityissihteerinä.
Hovi sijaitsi
olosuhteiden pakosta Saksassa ja Graf joutui sittemmin joksikin aikaa jopa
keskitysleiriin, kun Gestapo nappasi hänet Ranskassa. Sen jälkeen Graf muutti
Amerikkaan, jossa kuoli vuonna 1966.
Häneltä jäiSuomen
Kansallisarkistoon kokoelma, jossa on käsikirjoituksia
sekä meriseikkailuista että roolista kruununtavoittelijan palveluksessa.
Graf palveli imperiumia
jo Japanin sodassa, jossa joutui vangiksi ja sen jälkeen muun muassa risteilijä
Auroralla, joka tunnetusti onnistui
pakenemaan Tsušimasta
amiraali Enqvistin johdolla. Maanmiehiä hänkin.
Hienoin
palveluspaikka oli kuitenkin hävittäjä (esminets)
Novik, joka kuului aikansa edistyneimpiin
sotalaivoihin. Se oli varustettu neljällä kaksoistorpedoputkella ja kevyellä tykistöllä
ja saattoi ottaa kannelleen muutamia kymmeniä miinoja.
Novikin suurin avu oli kuitenkin sen nopeus.
Öljyä polttavat höyryturbiinit antoivat suhteellisen kevyelle (noin 1300
tonnia) alukselle tarvittaessa käsittämättömän 36 solmun nopeuden, minkä
ansiosta se saattoi karistaa kannoiltaan minkä tahansa laivan ja oli sitä
paitsi vaarallinen vastustaja suurimmillekin teräskolosseille.
Novikilla Graf vietti kolme vuotta ja puhuu
laivastaan suurella tunteella. Se olikin koko ajan tiiviisti taistelu- ja
tiedustelukäytössä, eikä suinkaan makaillut Kruunuvuoren redillä, kuten
suuremmat laivat parhaasta päästä tekivät.
Taisteluissa Novik sai monesti käyttää kaikkia
aseitaan ja Graf kirjaa sen tilille kaksitoista upotettua ”tai vaurioitettua”
vihollisalusta. Monet menivät Novikin laskemaan miinaan. Hyökkäyksellisiä miinoitteita
käytiin usein tekemässä eteläisellä Itämerellä.
Itämeri saattaa
suuttuessaan olla varsin kolkko elementti. Tämän sai myös Novik yhä uudelleen kokea, kun se lähetettiin merelle, usein vielä
miinalastissa, vaikka myrskyn tai ainakin kovan kelin tulosta oli olemassa
selvät merkit. Kallistumat lähestyivät joskus neljääkymmentä astetta ja
kaatumisvaara oli todellinen. Muutama laiva kaatuikin.
Kaikesta
päätellen merisota joka tapauksessa oli Grafin todellinen kutsumus ja
elementti. Hän kertoo kirjassaan omien kokemustensa lisäksi myös koko Venäjän
laivaston sodanaikaisesta toiminnasta ja lisäksi vielä myös vihollisen ja
hieman liittolaistenkin puuhista.
Ymmärrettävästi
kaikki faktat eivät ole kohdallaan muistelmissa, joita kirjoitettaessa
tutkimuksia ei vielä ollut juuri käytettävissä. Teoksen toimittajat ovat
kuitenkin laatineet sangen hyödylliset kriittiset alaviitteet.
On kiinnostavaa
havaita, että menneen maailman tyyliin Graf kertoo välillä suorastaan
riemuissaan myös saksalaisten onnistuneista operaatioista. Sellaisia olivat
kevyen risteilijä Emdenin iskut
Intian valtamerellä ja kreivi Speen eskaaderin urhoolliset taistelut, jotka
ansaitsevat kaiken arvostuksen myös vihollisen puolelta.
Joka tapauksessa
kirjoittaja oli tinkimätön patriootti ja myös aina uskollinen keisarille, joka hänen
mielestään oli joutunut kurjien liberaalin valepuvussa toimivien roistojen
petoksen uhriksi.
Teoksen toisessa
osassa Laivaston kuolema (Smert flota)
Graf keskittyy kuvailemaan etenkin vuoden 1917 Helsinkiä. Kertomuksessa on
selkeät sankarinsa ja roistonsa. Ensin mainittuihin kuuluivat amiraali Nepenin,
joka murhattiin jo vallankumouksen alkupäivinä Viaporin telakan portilla. Telakka oli Katajanokalla ja portti oli
mahdollisesti se, joka siellä on tänäkin päivänä.
Muita sankareita
olivat horjumattoman uskollinen amiraali Bahirev ja amiraali Gadd, joka
sittemin ehdottomasti kieltäytyi liittymästä Suomen laivastoon, vaikka
taistelikin valkoisten puolella, kuten Graf mainitsee.
Kurjia
pettureita löytyi upseerienkin parista. Kenties ikävin hahmo on vara-amiraali
Maksimov, joka ryhtyi vallankumouksellisten palvelukseen omaa uraansa edistääkseen.
Graf ei mainitse, että Oulussa syntyneellä Maksimovilla oli suomalainen äiti ja
että tämä piti myös suomeksi puheita uraansa pönkittääkseen. Itämeren laivaston
komentaja hänestä vähäksi aikaa tulikin.
Vuoden 1917 ”svaboodasta”
ja upseeimurhista on säilynyt useitakin kuvauksia. Grafin kuvaus kuuluu
klassikoihin. Itse hän oli miehistön suosiossa, mikä myös osoitettiin, mutta
suuren vaaran muodostivat sellaiset ”lentävät osastot”, jotka kiertelivät
laivoissa ja kaupungilla tappamassa upseereita.
Joissakin
tapauksissa nuo murhaajat ajettiin pois aseella uhkaamalla, mutta usein he
pääsivät toteuttamaan kaamean missionsa. Dreadnought Imperator Pavel I:n tapaus oli erityisen dramaattinen, kun
kapinalliset tunnista toiseen piirittivät upseerimessiin suljettuja upseereita
yrittäen eri tavoin saada näitä hengiltä. Tilanne päättyi, kun väliaikaisen
hallituksen edustaja Roditšev saatiin paikalle palauttamaan järki ja järjestys.
Graf kuvaa tätäkin
verilöylyä koko laajuudessaan eikä rajoitu vain omiin kokemuksiinsa, mikä
tietenkin vähentää osittain kerrotun todistusvoimaa.
Joka tapauksessa
tarina kertoo koko irvokkuudessaan sen, mitä vallankumous merkitsi.
Laivastolle. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin laivaston kuolema.
Upseerien ja miehistön välit myrkytettiin lopullisesti ja perusteellisesti.
Kaksi ”vallankumouksen marttyyriä” haudattiin Helsingissä suurella tohinalla.
Toinen oli murhaaja, joka oli kuollut ampumansa luodin kimmokkeesta.
”Svaboodasoltuista”
ei ollut mihinkään todelliseen taistelutoimintaan ja kun saksalaiset sitten
saapuivat, oli laivaston pelastaminen heidän tieltään enin, mitä voitiin tehdä.
I luokan kapteeni A.M. Štšastni onnistui viemään suurimman osan laivastoa Helsingistä
Kronstadtiin. Bolševistiseen tapaan palkkana oli teloitus, koska Trotski
pelkäsi sankarin käyttävän arvovaltaansa bolševikkeja vastaan.
Uspenskin
katedraaliin 1990-luvulla kiinnitetty muistotaulu kertoo upseerimurhien
tarinasta, kuten myös haudat Hietaniemen hautausmaalla. Graf päättää teoksensa
muistellen bolševikkien ennenkuulumattomia rikoksia pyhän Andreaksen lipun alla
ja toteaa, että se on nyt korvattu punaisella, joka symbolisoi verta, kansalaissotaa,
kidutusta ja petosta.
Mutta Venäjän laivaston idea nukkuu vain
letargista unta, pohtii emigranttina kontra-amiraaliksi korotettu 2. luokan
kapteeni (vastaa Suomen laivaston arvoa komentaja).
Kerran Andreaksen lippu vielä liehuu…
Muistan
suhtautuneeni näihin kirjan loppusanoihin hieman säälivästi, kun ne
1980-luvulla ensi kerran luin. Mutta niinpä se maailma muuttuu.
Muuten,
Grafin kirja on yksi niistä monista venäläisistä teoksista, jotka olisi syytä
kääntää myös suomeksi. Paitsi että se on hyvin kirjoitettu ja antaa erinomaisen
kuvan yhden aikakauden ihmisen ajatus- ja kokemusmaailmasta, siinä on paljon
myös suomalaista paikallisväriä ensimmäisen maailmansodan ”Gelsingforsista”,
jonka nykyään tunnemme lähinnä suomalaisista kuvauksista.
Myöskään I
maailmansodan meririntamasta ei ole saatavissa vastaavaa materiaalia, vaikka
yleisesityksiä toki onkin. Tuolla rintamalla tapahtui kuitenkin paljon enemmän
kuin yleisesti kuvitellaan, vaikka se ei sotaa ratkaissutkaan.
Ehkä sekin
olisi voinut tapahtua? Heti sodan alettua Saksa olisi voinut hyökätä Pietariin
pitkin Suomenlahtea, joka oli vailla miinasulkuja ja panna pääkaupungin polvilleen.
Vai olisiko?
Suomenlahdelle ja Helsingin ympärille rakennettiin enen I maailmansotaa "Pietari Suuren merilinnoitusta", josta yksi osa oli Mäkiluodon linnakkeen mahtavine tykkeineen Porkkalan edustalla. Tosin sodan syttyessa tykistö oli vieläkevyempää. Tämä on nykyään poissa vakiokäytöstä. Ja ehkä rannikkotykeistä luovutaan kokonaan.
VastaaPoistaNäiden linnoituslaitteiden jäännöksiä näkyy Helsingin ympäristössä, mm. Mustavuorella ja Vuosaaren ympäristössä. - Melkoinen äär tekijöitähön oli. Kuulme 1917 100.000 nuorta meistä, jotka olivat yht'äkkiä työttömiä.
MafH
Kyllä voidaan sanoa että merisodalla oli huomattava merkitys sodan lopputulokseen. Se mursi Saksan kotirintaman ja provosoi mielenosoituksia (Saksan lisäksi toki myös Ranskassa ja Britanniassa). Se toi Amerikan sotaan taisteluihin 1918. Älistyttävintä oli se että sukellusveneiden osalta I maailmansota oli melkoista upotussotaa. Yli 4 000 laivaa joutui saksalaisten U-veneiden upottamaksi.
VastaaPoistaEivät bolsehevikit tehneet vallankumousta, Vallankumous teki bolshevikit.
VastaaPoistaMafH
”Novik”-luokan hävittäjiä rakennettiin vuodesta 1912 alkaen toistakymmentä – tosin kaikki eivät ehtineet valmistua ennen maailmansodan loppua. Itsenäisen Viron laivasto peri niistä kaksi (uudet nimet ”Lennuki” ja ”Wambola”).
PoistaVaikka sukellusveneiden toiminta jätettäisiin laskuista, käytiin sekä Itämerellä että Pohjanmerellä sangen vilkasta merisotaa. Tämä seikka on monesti jäänyt huomiotta sen vuoksi, että suuret ja uljaat taistelulaivat enimmäkseen makasivat joutilaina satamissaan. Niitä ei raaskittu panna vaaralle alttiiksi, joten sodan arkinen uurastus jäi keveitten laivatyyppien harteille. Hävittäjiä, torpedoveneitä ja erilaisia miinalaivoja käytettiin, rakennettiin ja menetettiin sadoittain.
Varsinainen torpedovene oli mahdollisimman nopeakulkuinen ja siksi kevyt, soukka ja heiveröinen. Se oli kuitenkin vaarallinen ase, ja vastalääkkeeksi kehittyi vuosisadan taitteessa saman tapainen mutta isompi ja vahvempi ”torpedoveneenhävittäjä” eli lyhyemmin hävittäjä (engl. destroyer).
Mainittakoon, että venäjän kielessä sama sana tarkoitti sekä miinaa että torpedoa. Niinpä ”minonosets” oli hävittäjä; suurempi hävittäjä eli ns. laivueenjohtaja oli ”eskadrennyj minonosets” (esminets).
Mainittakoon myös, että saksalaisille kaikki sen tapaiset alukset olivat torpedoveneitä (Torpedoboot). Sotalaivojen termistö jos mikä on aina ollut melkoisen sekavaa ja hienosävyistä tilkkutäkkiä!