Esivallan kunnia Uralilla
Slavofiilien ensimmäinen
sukupolvi Venäjällä sai joskus 1840-luvulla valaistuksen tai peräti
ilmestyksen: koko pyhä valtakunta oli lähtenyt väärälle tielle.
Venäjän
historian suuri konna olikin Pietari Suuri, joka oli hylännyt kansan sielusta
syvältä kumpuavan alkuvoiman ja alkanut sen sijaan väkivalloin eurooppalaistaa
pyhää Venäjää.
Tässä hän oli ylimystön osalta onnistunut,
mutta onneksi kansan syvien rivien sielu oli vielä koskematon. Oikean Venäjän
tuoksun tavoitti vielä talonpoikaisessa kyläyhteisössä ja sen
perinnäistavoissa.
Nuo slavofiilit,
Aksakovit ja Kirejevskit kuuluttivat Venäjän kansan kunniaa ja viisautta ja
olivat siis moitteettomia patriootteja eivätkä taatusti ulkomaiden agentteja.
Eikö valtiojohdon olisi pitänytkin heitä tukea ja ylistää?
Asiassa oli vain
yksi ”mutta”: olemassa oleva Venäjä perustui tosiaankin Pietarin
jättiläistyölle ja sen asettaminen kyseenalaiseksi oli tuskin vähempää kuin
majesteettirikos. Pietarin kunnian laulajia riitti pilvin pimein ja siihen
joukkoon olisi menestystä kaipaavien kannattanut liittyä.
Sitä paitsi
Nikolain Venäjällä oli oma ideologiansa, niin sanottu virallinen patriotismi,
jonka kolmiosaisen tunnuksen kaikki varmaan vieläkin tuntevat. Ortodoksia, itsevaltius ja kansanomaisuus
olivat kunniassa ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Pelkällä kansanomaisuudella
ei kannattanut lähteä sooloilemaan.
Slavofiilien ensimmäisellä
sukupolvella oli tosiaan hieman vaikeuksia ideologiansa takia ja sitä paitsi
ihmiset naureskelivat heidän ”aitovenäläiselle” vaateparrelleen ja
puhetavalleen. Vastaavaahan tapahtui myös esimerkiksi Saksassa eikä tämä asetelma
Suomessakaan aivan vieraalta kuulostanut.
Virallinen
patriotismi, jota edustivat nuhteettoman uskolliset, Faddei Bulgarinin
kaltaiset hahmot, jotka eivät kaihtaneet yhteyksiä salaiseen palveluun, olivat hekin
myös tinkimättömän venäläismielisiä ja Eurooppaa halveksuvia.
Tämä koski myös
suurta Suomen ystävää, mainittua Bulgarinia, joka itse asiassa oli syntyjään
puolalainen ja katolinen ja oli vuonna 1812 käsittänyt isänmaallisten velvollisuutensa
olevan taistelu Puolan vapauden puolesta Venäjää vastaan.
Mutta sitten
kävi kuin kävi. Kun älymystö jakaantui Venäjä-mielisiin ja lännettäjiin eli zapadnikeihin,
asettui Bulgarin tinkimättömästi esivallan puolelle ja nimenomaan sen
suvaitsemalla tavalla. Kaikki esivalta on Jumalalta, нет власти,
не от Бога,
sanoi jo raamattukin, jota intelligentsija ei tosin erityisesti kunnioittanut.
Bulgarinin
tapaan asennoituviin kuului tunnetusti myös Nikolai Gogol, jonka julkaisemiin
hurskaisiin kirjeisiin Vissarion Belinski, syntyjään viaporilain poikia, niin
kiivaasti reagoi sekulaarilla anateemallaan.
Kovaa peliä se
oli siihenkin aikaan tuo taiteilu esivallan armon ja intelligentsijan
hyväksynnän välillä. Kompromissit olivat vaikeita ja epäonnistujat saivat
osakseen joko intelligentsijan syvän ylenkatseen kuten Bulgarin tai sitten
katsoivat paremmaksi siirtyä ulkomaille suoria sanojaan kirjoittelemaan kuten
Herzen tai Turgenev.
Tämä esivallan
kunnioittamisen tärkeys vain tuli mieleeni, kun katselin Jekaterinburgin
mahtavaa uutta Jeltsin-keskusta (http://yeltsin.ru/).
Joen toisella puolella,
tätä keskusta vastapäätä sijaitsee Verikirkko
(Hram na krovi), tsaariperheen murhapaikalle
rakennettu pyhättö ja sen vieressä on asialle omistettu museo. Sieltä löydämme
nykyajan slavofiilien hengen ja Venäjän mystiikan. Там Русью пахнет sanottaisiin paikallisittain.
Siellä tuoksuu Venäjä, suitsukkeineen ja tuohuksineen.
Jeltsin-keskus sen sijaan on
länsimaistamisen ja liberalismin korkea veisu. Sen suojissa on Piotrovskin kirjakauppa, josta löytää
kaiken tarvitsemansa liberaalin ja antistalinistisen kirjallisuuden. Siellä on
tuo tunnettu 130-osainen stalinismin historia -sarja, sieltä näkyvät Novoje literaturnoje obozrenijen (NLO)
kirjasarjojen selkämykset ja paljon, paljon muuta.
Kuten arvata saattaa,
museo, joka muuten on tekniikaltaan huippumoderni ja kansainvälisiä palkintoja
niittänyt, esittää sankarin pelottomana ja nuhteettomana, mitä hän olikin ja
kertoo hyvää sanomaa vapauden totalitarismista saavuttamasta riemuvoitosta.
Onhan siinä aihetta kerrakseen.
Koska me niin
hyvin tiedämme ja ymmärrämme, että Venäjällä ei ole sananvapautta eikä muita
vastaavia, suuresti arvostamiamme instituutioita, saattaa tapahtua, että tämän
keskuksen koko olemassaolo panee ymmärryksemme koetukselle tai sitten unohdamme
koko asian, mikä helpottanee.
Mistä ensinnäkin
ovat peräisin rahat tähän jättiläishankkeeseen ja miksi valtio voi moista
suvaita, vieläpä täällä Uralilla, Venäjän sydämessä, jossa ulkomaiden
turmelevaa vaikutusta voitaisiin parhaiten pitää aisoissa?
Rakentamisen ja
ylläpidon budjeteista en tiedä. Ainakin kunniataulu on täynnä nimiä, jotka heti
tunnistamme oligarkkien kermaksi. Myös kaupungin pormestari, suuri Suomen
ystävä muuten, on liberaalin Jablokon riveistä lähtöisin ja hyvin sivistynyt
kulttuurin tuntija.
Mutta en halua spekuloida
enempää asialla, jota en sen paremmin tunne. Syystä tai toisesta ensimmäisen
presidentin kunniaa julistava ja hänen edustamaansa ideologiaa edustava keskus
nyt vain on olemassa ja jopa hyvin suosittu paikallisen väestön keskuudessa.
Tämä tuo mieleen
Nikolai I:n ajan, jolloin hallitsijoiden kunnioittaminen oli jokaisen
ensimmäinen velvollisuus. Pietari Suuren perintö saattoi olla jossakin
suhteessa puutteellinen, mutta eipä ollut alamaisen asia mennä sitä
arvostelemaan, saati sitä vastaan hyökkäämään. Ylistäminen toki sallittiin.
Historialliseksi
paralleeliksi voisi myös löytää sen Aleksanteri II:n patsaan, joka on keskellä
pääkaupunkimme tärkeintä aukiota.
Se pystytettiin
nimenomaan maamme oikeuksien symboliseksi takuumieheksi. Ei ollut sattuma, että
meillä oli valmiina pyhä paikka, jonne mennä laskemaan seppeleitä silloin, kun
se aika koitti. Suomi-syöjät yrittivät haukuskella Aleksanteri I:n ja
Aleksanteri II:n politiikkaa, mutta silloin oli syytä pitää kieli keskellä
suuta.
Suomalaiset
patriootit vastasivat tarvittaessa, että moinen rienaus se vasta osoittaakin
yleisvaltakunnallista epäisänmaallisuutta. Aleksanterit, joita Suomi
vilpittömästi rakasti, olivat kuin olivatkin Herran voideltuja ja myös aidosti
Suomen vapauksien myöntäjiä ja ystäviä.
Tällainenhan se
tilanne taitaa olla myös Jeltsinin kohdalla. Mielipidemittauksissa hän saa hyvin
vähän ääniä, kun jälkikäteistä suosiota mitataan, olihan hän imperiumin
hajottaja.
Mutta
sellainenhan se oli aikoinaan myös Lenin. Siitä huolimatta juuri häntä sitten
palvottiin suurvallan isänä. Ainahan historiaa sen verran voi tulkita.
Jeltsiniä ei
kannata aliarvioida ja Venäjän historian hahmona hän alkaa kohota yhä
korkeammalle kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hän se joka tapauksessa myös
nimitti seuraajakseen Putinin (eikä Stepašinia). Se oli lähtölaukaus
sille kehitykselle, joka on tuottanut nykyisen Venäjän.
Ehkä Jeltsin
teki suuren ja kohtalokkaan virheen, mistäpä tiedämme. Se on joka tapauksessa
selvää, ettei hallitsijan perintöä siinä maassa sovi noin vain mennä repostelemaan.
Ylistäminen sen sijaan on aina sallittua ja jotakin siitä koituu myös istuvan
presidentin kunniaksi.
Tuo slafoviilien innostuneisuus venäläisen kyläyhteisöön,saataa lopultakin osoittautua myös nykyisen venäjän voimavaraksi,koska tässä epävakaassa ja itsekyyden ja ahneuden maailmassa,juuri ne saattavatkin olla heikomman aineksen toimiva säilytyspaikka,kun tegnologisen kumouksen kautta entistä useampi meistä käy tarpettomaksi teknosysteemin osasena.
VastaaPoistaKuten kristinuskon ytimessä on todettu kerran viimeiset tulevat ensimäiseksi,eli jos tämä epävakaa maailma muutuu entistä epävkaamaksi, myös venäjän edistyksellisten liberaalien kansoittamat keskukset ovat vaarassa joutua tilaan ,missä niissä elämästä hedonistinen nauttiminen käy mahdottomaksi.
Polittisesti myös laaja venäläinen konservatiivinen maaseutu,sen yhteisöt ovat konservatiivien tukiranka,jonka varaan nykyinen vastuullinen politikka voi nojautua.
Minulle on jäänyt vähän epäselväksi mitä nämä slavofiilit oikein ajattelivat sitten suomalaisista? Kun eiväthän suomalaiset mitään slaaveja ole, enkä tiedä ovatko suomalaiset sen paremmin venäläisiäkään.
VastaaPoistaSuomalaiset kansat ovat kyvyttömiä itse luomaan valtiota tai kulttuuria, mutta hyvää etnografista materiaalia venäläisyyden rakentamiseen.
VastaaPoista"Suomalaiset kansat ovat kyvyttömiä itse luomaan valtiota tai kulttuuria"
PoistaSuomalaiset kansat ovat kyvyttömiä itse luomaan valtiota tai kulttuuria, koska heitä on autettu tässä kyvyttömyydessä oikein olantakaa ja vuosisatojen aikana:
"Under Ivan III the Russians began their extensive expansion to the North-East, to the Northern Kama area and to the Urals. From the sixties to the nineties of the fifteenth century, Ivan III succeeded in annexing all the Perm lands inhabited by the Zyryans (Komi) and Permyaks in the crossing the Urals along the upper waters of the Pechora as far as the lower reaches of the Ob where, in the campaign of 1499, Russian troops siezed many encampments and made 58 petty local princes their prisoners. Other areas that came under the rule of the Moscow Grand Duke were the northern seaboard inhabited by the Nenets (Samoyeds) tribes and the Yugor Peninsula inhabited by the Khanty (Ostyaks) and Mansi (Voguls) who from that time on paid tribute to Moscow."
History of the USSR in three parts. Part I. From the earliest times to the Great October Socialist Revolution. Progress Publishers, Moscow, 1977, ss. 89-90.
Jos suomalaiset ovat hyvää etnografista materiaalia, miksi sitten Stalinin puhdistuksissa haluttiin hävittää niin paljon Neuvostoliittoon muuttaneita suomalaisia? Ja jos suomalaiset ovat hyvää etnografista materiaalia niin mikä sitten on huonoa sellaista Venäjälle?
VastaaPoistaVenäläisiä kuitenkin pitää kunnioittaa siitä että he haluavat haalia hyvää etnografista materiaalia. Jossain muissa piireissä kun haluttaisiin huonompaa materiaalia.