Tabut ja hairahdukset

Tabut ja hairahdukset

Muistan, miten rippikouluaikoina, joskus pian 50-luvun jälkeen merkittävimpiä intellektuaalisia ongelmia ikäryhmässäni ja muuallakin oli synti. Tarkemmin sanoen pohdiskeltiin sitä, mikä mahtoi olla syntiä ja mikä ei. Silloin se tuntui ajankohtaiselta.

Tämä saattaa kuulostaa primitiiviseltä ja sitä se varmaan olikin, mutta asia saa toisenlaisen kaiun, mikäli puhutaan synnin vastakohdasta, oikeamielisyydestä, kreikaksi dikaiosyne.

Risto Volasen kirjasta, Ihmisyyden paluu. Kohti modernin reformaatiota, opin, että sanahan on vanhastaan käännetty suomeksi vanhurskaudeksi, jossa sana ”hurskaus” viittaa tietoon (vrt. tulla hullua hurskaammaksi). Vanhurskaus ei ole pelkästään hurskautta eli uskonnollista mielenlaatua, vaan Jumalalle otollisuutta, opetti pappi joskus.

Maallisilla termeillä ilmaisten kyse siis oli itse asiassa onnellisuudesta sanan aristotelisessa mielessä, mikäli haluttiin jättää huomiotta erinäiset ilmestyksiin viittaavat opukset, joiden antaja ei ollut jättänyt valtakirjaansa, kuten Voltaire huomautti. Mitä sitten oli tässä mielessä synti? Ennen muuta hairahdus, ehkä väärinkäsityksestä tai intohimosta johtuva.

Sünd um den Zucker, opetti Jakobsonin saksankielen alkeiskirja. Sääli sokeria. Sääli eli harmi oli samaan tapaan myös syntistä ihmistä, joka oli eksynyt oikeasta onnestaan eli kutsumuksestaan. Pöljä.Vahinko koituu jo tekijälle itselleen, eikä siis olemukseltaan ole mikään tabua rikkova haram tai epäkorrektius.

Mutta siis dikaiosynekin velvoitti. Joka tapauksessa se tarkoitti jotakin, mihin ihmisen oli ideaalisesti pyrittävä eikä se riippunut siitä, mitä hänen milloinkin sattui mielensä tekemään. Sikäli idealla oli ja on merkittävää filosofista kantavuutta.

Tällaisen asian (oikeamielisyyttä vai ei?)selvittäminen kuuluu ilman muuta ihmisen velvollisuuksiin, sikäli kuin hänellä on älyllisiä ja muita valmiuksia näin tehdä ja lisäksi vielä ajattelun vapaus.

Sanaa vanhurskaus kuuli aina ennen silloin tällöin käytettävän, lähes aina kirkollisissa yhteyksissä.  Nythän se on jo käytöstä hävinnyt.

Lempilauseitani oli joskus ”Kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot”. Minusta se on vieläkin aika hauska.

Tosin jotkut uskonnon ja politiikan toisiinsa pahoin sotkeneet yksilöt saattoivat käyttää vanhurskautta myös mielivaltaisesti omiin tarkoituksiinsa. Dikaiosynestä harvemmin puhuttiin ja miksipäs olisi.

Epäilyttävistä profeetoista mieleeni tulee heti ainakin Elias Simojoki, joka julisti Venäjän osaksi kerran tulevan suuren tragedian vapauttavan viimein myös heimokansamme ja selitti, ettei tämä merkitsisi kostoa vuosisatojen vääryyksistä, vaan –ei enempää eikä vähempää kuin -vanhurskautta…

No, Elias-parka tuskin ihan täytti niitä kriteereitä, joita ihmisyyden ylimpien mahdollisuuksien toteuttaminen eli dikaiosyne ihan noin täyspäisestä näkökulmasta edellytti. Kyllä hän taisi olla äärimmäisyysmies, fanaatikko, jollaisilla ei ymmärtääkseni ole pääsyä Aristoteleen maanpäälliseen paratiisiin.

Mutta eipä heitellä niitä kiviä. Kuten aikoinaan sos.dem. poliitikko Martta Salmela-Järvinen otsikoi muistelmansa: Kaikissa meissä vikaa on. Se muuten oli taistolaisaikana hätkähdyttävä ja radikaali otsikko ja saattaa olla sitä vieläkin.

Nuo 1960-luvun alkupuolen rippikoululaisten kysymyksenasettelut palasivat vuosien varrella usein mieleeni lähinnä lapsellisina typeryyksinä, jos kohta myös vilpittömänä totuuden etsintänä: mitä on synti? Jos tanssii tytön kanssa ja on liian lähellä? Entä jos on lähellä, mutta ei ajattele tuhmia? Entä, jos tanssii pimeässä huoneessa…

Vähänkö on ihmisellä kysymyksiä, kuten jo Heinrich Heine totesi:

O löst mir das Rätsel,
Das qualvoll uralte Rätsel,
Worüber schon manche Häupter gegrübelt,
Häupter in Hieroglyphenmützen,
Häupter in Turban und schwarzem Barett,
Perückenhäupter und tausend andere
Arme schwitzende Menschenhäupter -
Sagt mir, was bedeutet der Mensch?
Woher ist er gekommen? Wo geht er hin?
Wer wohnt dort oben auf goldenen Sternen?«
Es murmeln die Wogen ihr ewges Gemurmel,
Es wehet der Wind, es fliehen die Wolken,
Es blinken die Sterne, gleichgültig und kalt,
Und ein Narr wartet auf Antwort.

---

 Ursäkta tyska språket.

Mutta mitä siis ihminen on ja mitä hänelle tässä maailmassa kuuluu ja mitä hänen siis sopii? Näin tulkitsen myös Heinen halunneen kysyä, vaikka hän näyttää ilmaisseen itseään hieman epäselvästi.

Näistä suurista asioista oli viime kädessä kerran kyse myös noilla rippikoululaisilla, siinä kuin myös niillä, jotka jo olivat lukeneet Platonin teokset ja kirjoittelivat niihin alaviitteitään.

Papin sinänsä viisas, mutta kovin epämääräinen vastaus syntiongelmaan oli, ettei meillä ole syntiluetteloa. Sellaisen kai moni luulee raamatusta löytävänsä, mutta kukapas se viimeinkin ihmisen sielun syöverit ja munaskuut tutkii ja kuurnitsee? Ihminen on sitä paitsi vapauteen tuomittu.

Mutta jääköön tämä lapsellinen teema. Se kuitenkin tuli mieleeni juuri siitä, kun lueskelin nykyisen intelligentsijan pohdintoja siitä, mikä tässä maailmanajassa on korrektia? Onko korrektia esimerkiksi sanoa neekeri, jos kerran ei tarkoita sillä mitään muuta kuin että jokin henkilö vastaa niitä tunnusmerkkejä, joita neekerille on totuttu antamaan?

Onko yleensäkään korrektia käyttää tiettyjä sanoja vai ei? Mitä saa sanoa, mitä saa ajatella ja mitä ei? Onko R ™, mikäli sanoo tai ajattelee tätä tai tuota? Vai onko sitä koko luetteloa vai ei?

 Vastaus on yksinkertainen. Tuollainen luettelo on, jokaisen tulee sitä noudattaa ja se siitä. Luettelo täydentyy vuosittain euroatlanttisessa kulttuurissa eikä päivityksiä tarvitse erikseen tilata.

Kun näitä mietin, niin yhtäkkiä oivalsin, että tuo kerran mielestäni niin takapajuinen rippikoululaisten maailma 1960-luvun alussa oli intellektuaalisesti yllättävän paljon korkeammalla tasolla kuin tämä meidän aikamme.

Asia taitaa juontaa juurensa jo hamasta Lutherista. Myöhemmin tuo periaate oli saanut akateemisen vapauden komealta kalskahtavan tittelin.

Vielä sukupolvi sitten, siis ennen suurta ja vapauttavaa kulttuurivallankumousta se civis academicus, joka säikkyi punnitsemasta kaikkia mahdollisia asioita yhä uudelleen oli väärässä paikassa. Henkilö, joka sovitti ajattelunsa siten, ettei se koskaan loukannut PC:n (ennen meidän aikaamme tuntematon käsite) vaatimuksia, ei ipso facto edes kuulunut oppineeseen tasavaltaan, vaan johonkin anti-intellektuaaliseen lahkoon.

Ajatelkaamme politiikan tutkijaa, joka ei edes olisi uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei demokratia ole paras mahdollinen valtiomuoto. Ajatelkaamme filosofia, joka olisi asettanut itselleen aksioomia, jotka sulkevat jo ennalta pois jonkin ideologian kannalta hankalat johtopäätökset. Ja ajatelkaamme vaikkapa psykologia, joka kieltäytyisi tutkimasta sellaisia kysymyksiä, joihin tieteen pelisääntöjen mukaan saatava vastaus voisi lisätä vettä rasistien ® myllyyn.

Eihän sellaista olisi vielä muutama vuosikymmen sitten olisi voitu sietää akateemisessa maailmassa. Eipä moinen ajattelu olisi kelvannut edes luterilaisessa rippikoulussa.

Mutta me elämme nyt uutta (tai uusimman ajan jälkeistä) aikaa. Vaikka viimeisimpien tietojen mukaan historia ei olekaan loppunut, elävät monet yhä sellaisessa henkisessä maailmassa, joka kuuluisi oikeastaan Lutheria edeltävään aikaan. Se näyttää tulleen jopa valtavirraksi.

Nyt ei enää tarvitse eikä saakaan vapaasti pohdiskella kaiken maailman asioita, joista voisi seurata vääriä johtopäätöksiä. Miksipä sitä tehdä, kun oikeat kerran jo ovat tiedossamme? Kummallista kyllä, tämä uusi katolinen kirkko ei ole luonteeltaan uskonnollinen, vaan maallinen.

Kun kerran näin on, kannattaa tuskin mennä akateemiseen maailmaan esiintymään vapaa-ajattelijana, siellä ei enää sellaisia tarvita eikä suvaita.

Voisiko sen sijaan olla mahdollista, että vanha luterilainen perinne auttaisi taas kerran hengen vapautumista? Vai olemmeko jo lopullisesti siirtyneet PC-indeksien ja sanamagian maailmaan, josta ei ole oikeutta valittaa?

Entäpä, jos vaikkapa arkkipiispa nyt julistaisi, ettei mikään sana sinänsä voi olla paha, eikä mikään mielipide siis sellaisenaan ole syntiä, olettaen ettei itse ukko Jumala sitä sellaiseksi ymmärrä (uskonnollisella kielellä vanhurskaus määritellään Jumallale otollisuudeksi).

Siitä meillä taas ei voi olla varmaa tietoa ja siksi jokainen joutuu ratkaisemaan asiansa itse. Jospa siis sanottaisiin ettei oikeamielisyys ole yhtä kuin poliittinen korrektius ja ettei se lopultakaan ole edes meidän manipuloitavissamme?

Entäpä, jos totuus onkin loukkaava asia ja voisi pahoittaa niin hölmöjen kuin viisaidenkin mielen? Olisiko se pätevä syy siitä luopua?

Pidän mahdollisena, että kristinuskon nykyiset rakenteet hiipuvat tarpeettomina pois jo lähitulevaisuudessa. Se tuntuu tavallaan hieman haikealta, vaikka en koskaan ole ollut uskovainen. Kysymys on siitä, että niiden tilalle tulevan barbarian laatu on jo nähtävissä.

Arvostan kuitenkin sitä roolia, joka luterilaisella kirkolla ja uskonnolla on parhaimmillaan ollut kansan älyllisen ja moraalisen kasvun moottorina. Onhan sillä omat kyttyränsä ollut, selvä se, mutta niistä en nyt halua puhua.

Voltaire ja koko valistus epäilemättä arvelivat, että kirkon ja klerikalismin hävittäminen puhdistaisi yhteiskunnan ja kulttuurin niistä esteistä, joita nuo valheellisen auktoriteetin kantajat levittivät totuuden tielle.

Nyt, kun kirkon ja uskonnon vaikutus ovat käyneet mitättömiksi, huomaammekin niiden tilalle hiipivän älyllisesti ja moraalisesti vielä primitiivisempien instituutioiden.

Poliittinen korrektius (PC) on tämän uuden aikakauden monumentti.   Kun siihen liittää vielä laumapsykologian, alkaa kuva postmodernista yhteiskunnasta ja sen kulttuurista hahmottua. Eipä se enempiä kommentteja kaivanne.