Hulluja?

Olivatko suomalaiset hulluja?

Pari päivää sitten minulla oli kunnia keskustella Vladimir Poznerin kanssa Mikkelin klubilla.

Pozner on hyvin tunnettu ja arvostettu venäläinen intellektuelli, TV-juontaja, joka on haastatellut maailman mahtavia. Suuren osan elämästään hän on asunut New Yorkissa ja omaa siis niin sanoakseni globaalista perspektiiviä.

Minun vähäpätöisyyteni joutui haastateltavaksi enemmän tai vähemmän sattumalta. Tuossa tilanteessa hän joka tapauksessa halusi kuulla jonkun suomalaisen näkemyksen muutamasta asiasta.

Pozner ei selvästikään ollut lainkaan perillä Suomen historiasta tai sitten vain halusi antaa sen vaikutelman, jotta keskustelusta tulisi kiinnostava myös sen kansan valta osan kannalta, joka myöskään ei noita asioita tunne eikä aio niihin tutustuakaan.

Niinpä hän teki muutamia kysymyksiä, joita voisi luonnehtia lapsellisiksi, ottaen huomioon, että lapset yleensä tekevät kaikkein olennaisimpia kysymyksiä.

Talvisodan suhteen hän kysyi, mitä virheitä Suomi oli tehnyt. Arvelin sellaiseksi sitä, että Moskovan neuvottelut päästettiin katkeamaan. Vaadittuja alueita olisi toki jossakin mitassa voinut luovuttaa, niin väärin kuin se olikin ja niin vastenmielistä hallintoa kuin naapuri edustikin.

Toki suurimmat virheet oli tehnyt Neuvostoliitto eli Stalin, joka oli, päinvastoin kuin sitten sodan kritiikkiseminaarissa väitti, oli lähtenyt soitellen sotahan ja arvellut, että Suomen armeijan voi maailman mahtavin sotakone pyyhkäistä vaikka hatuilla edestään.

Venäjässä on tällaiselle asenteelle oma sanakin šapkozakidatelstvo, jota taitaa olla vaikea kääntää, ylimielisyyttähän se hatullapyyhkintämieli tarkoittaa.

Mutta miksi ihmeessä suomalaiset taistelivat? Mitä he oikein odottivat? Luulivatko he, että heillä oli joitakin mahdollisuuksia?

Lyhyesti sanoen, kysymys tarkoittaa, olivatko suomalaiset hulluja?

Kysymys on oikeutettu ja monen mielestä siihen on syytä vastata myöntävästi. Toki sitten osoittautui, että suomalaisilla oli sittenkin mahdollisuus, jollaista ei kukaan kylmällä järjellä ajatteleva olisi voinut ottaa huomioon. Ihmehän siinä tapahtui, vaikka asiaa kuinka käännellään.

Miksi taisteltiin, kuuluu psykologian alaan. Sillanpään marssilaulussa asia ilmaistaan komeasti: ”tääll’ on suorana seistä tai kaatua, joka miehellä oikeus”.

Valintahan oli kahden vaihtoehdon välillä: Kuusisen hallitus ja sen komento tai sitten taistelu.

Kuusisen myötäjäisinä  muuten saatiin maallemme Itä-Karjala eli ns. Suur-Suomi, jonka kuulumista Suomelle samalla kauniisti perusteltiin. Suomen itsenäisyys luvattiin säilyttää ja jopa pitää demokraattiset vaalit. Siis yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Vaihtoehtona oli kuolema ylivoiman edessä rintamalla.

Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut, sillä Neuvostoliitto ei tunnustanut Suomen hallitusta. Mitkään rauhanneuvottelut eivät siis tulleet kysymykseen. Kädet ylös, tai sitten torrakko käteen ja panssareita vastaan.

Se, että Moskovassa sitten myöhemmin nöyrryttiin neuvotteluihin Suomen kanssa, oli Stalinin ja koko Neuvostoliiton suurin nolaus kautta aikojen. Mutta loppuvuodesta 1939 ei kukaan olisi voinut panna toivoaan tällaiseen asiaan. Suurvallan prestiisihän siinä oli kyseessä.

Hulluushan siis voitiin todeta, eto tut nalitso, kuten venäläinen asian sanoo. On kuitenkin vielä kysyttävä, mistä se johtui.

Voidaan ainakin todeta, että kyseessä oli erittäin pahasti ja erittäin törkeästi loukattu oikeudentunto. Meillä jokainen tiesi ja ymmärsi varmasti, ettei Suomi ollut sotaa aloittanut eikä mihinkään syyllistynyt. Sitä paitsi tiedettiin myös, että sotahan siinä oli kyseessä, ei mikään Kuusisen kansanarmeijan auttaminen.

Toinen asia oli koko jutun valheellisuus. Vihollisen propaganda oli niin jyrkässä ristiriidassa tavallisen tallaajan arkihavainnon kanssa, että siltä puuttui kaikki uskottavuus. Jäisikö Suomi muka itsenäiseksi? Saisiko Suomi muka Itä-Karjalan? Kuka sitä oikein tarvitsi ja mitenkäs valtavia alueita noin vain lahjoiteltiin asukkailta kyselemättä? Kysymyksiä riitti ja koko asia tuntui epätodelliselta.

Mihin sitten luotettiin? Mikäli yksi suomalainen vastasi kymmentä ryssää, kuten joku oli jossakin sanonut ja joka nyt ei tainnut olla ihan uskottavaa, niin kyllähän sieltä vielä löytyisi vielä se yhdestoista ja sen jälkeen monia muita.

Ajan kaunokirjallisuudesta kuvastuu varsin vanha uskonnollisuus ja vakaumus, jonka mukaan oikeuden täytyy maailmassa voittaa, tavalla tai toisella.

Talvisodan mielialaa kuvataan oudon hurmioituneeksi. Massapsykoosi voisi olla asian arvovapaa luonnehdinta. Se lienee ollut varsin monen tuohon aikaan vaikuttaneen tekijän yhteissumma.

Yhtä kaikki, ulkomaalaiselle, asiaa tuntemattomalle henkilölle on vaikea uskottavasti selittää, mitä oli kysymys. Emmehän me jälkipolvet taida itsekään asiaa ymmärtää.

Toinen juttu, johon Marskin tupakkapöydässä sujuvasti ja ilman aasinsiltoja siirryttiin, oli jatkosota. Siitä Pozner ilmeisesti ei tiennyt tuon taivaallista kuten ei keskivertomoskovalainen yleensäkään.

Miten ihmeessä marsalkka (joka ei toki asioita yksin päättänyt) oikein otti niin suuren riskin, että liittoutui Hitlerin kanssa? Ideana kai oli saada menetetyt alueet takaisin? Eikö riski ollut valtava, kohtuuton?

Selostus Suomen geopoliittisesta asemasta lienee tyydyttänyt haastattelijan uteliaisuutta ainakin jossakin määrin.

Eihän silloin oltu missään valintamyymälässä, jossa oli tarjolla edullisia rauhoja ja vaarallisia sotia. Molotovin puheet Berliinissä marraskuussa 1940 kertovat asiasta olennaisen: joko – tai. Mikäli olisikin valittu Neuvostoliitto, olisi ollut aika vaikeaa saada kansaa hyväksymään valinta ja sotilaita vaarantamaan henkensä Stalinin puolesta.

No, sota itse nyt ei ollut kovin kummoinen, mutta sota sentään, kuittasi haastattelija jatkosodan luonteen. Olin niin tyrmistynyt, etten edes ehtinyt välittömästi puuttua tuohon vähättelyyn. Asiastahan kannattaa kysyä venäläisiltä veteraaneilta.

Joka tapauksessa haastattelija kiiruhti jo seuraavaan pääkysymykseen: miksei puna-armeija miehittänyt Suomea? Sehän olisi sen voinut tehdä.

Kerroin tämän tavanomaisen tarinan siitä, että eteneminen keskeytyi eikä vahvennuksia annettu. Haastattelijan mukaan tämä siis tarkoitti, että eteneminen pysäytettiin vapaaehtoisesti, mihin oli kyllä pakko huomauttaa, että sen pysäytti Suomen armeija.

Mutta silti, intti Pozner: olisihan puna-armeijalta sentään löytynyt voimia myös Suomen miehittämiseen. Viitaten kintaalla tutkimustuloksille, joiden mukaan Suomen armeija oli itse asiassa ennen pitkää omalla suunnallaan ylivoimainen, jouduin toteamaan, että laajasti ottaen, olisihan niitä toki löytynyt, dada.

Mutta kun Suomi nyt jäi miehittämättä, niin se jäi. Asiaan olisi toki voitu palata myöhemmin. Mutta Stalin ei tuntenut intoa eikä kai tarvettakaan moiseen, sillä miehittämättä jättäminen saattoi olla parempi vaihtoehto. Suomessa oli miehiä, jotka älykkäillä manöövereillä tempaisivat aloitteen itselleen. Sitä paitsi nuo tsuhnat olivat hirvittävän itsepäisiä, kuten Molotov paheksuen totesi.

Tämä erotti Suomen kaikista muista sellaisista maista, joihin sitä on kohtuudella verrattava. Mehän emme voittaneet sotaa, mikä monelta näyttää yhä uudelleen unohtuvan. Stalin oli Suomessa polttanut sormensa ja oppinut, että siellä pitää toimia varovammin kuin luulisi. Hullujahan ne ovat.

En kehdannut ruveta pohtimaan sitä, että sekä Hitlerillä että Stalinilla oli omalla, omituisella tavallaan myönteinen panoksensa Suomen historiassa, mikäli se halutaan nähdä. Yleensä ei haluta.

Parempi toki olisi ollut, mikäli noita kahta hirviötä ei olisi koskaan syntynytkään, mutta kun he nyt kerran tulivat kaikkien meidän kiusaksemme, niin kyllä he Suomessa ainakin saivat paljon vähemmän pahaa aikaan kuin olisivat kaiketi tahtoneet ja mitä olisi voinut odottaa. En toki halua sitäkään vähätellä.