Hulluuden voidaan todeta pääseen irti, mutta selittääkö se vielä mitään?

Hullun miehen pitäjässä

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, mikäli totean, että Huittinen tunnetaan parhaiten hullun miehen kotipitäjänä. Kyseessä on joka tapauksessa tosiasia, mutta niinhän se taitaa olla yleensä muissakin tapauksissa, lähes aina kun nykyään muodikkaasti loukkaannutaan ja vaaditaan hyvitystä tai vähintään sääliä.

Tuo gargantuamaisen nälkäiseksi mainittu hullu mies on tietenkin fiktio, mutta kukapa rohkenisi väittää, ettei silläkin ole jonkinmoista olemassaoloa, olkoonkin, että se kuuluu vitsien maailmaan, jossa myös kaikki poliittinen epäkorrektius kukoistaa? Eihän sellaista muuten vainottaisi.

Mutta tämä on nyt sivuseikka. Historia todistaa, että yhtä hullua väkeä on löytynyt kautta Suomen niemen. Paikallisesti Huittinen oli itse asiassa omalla alueellaan varsin tyypillinen vauras maalaispitäjä sen puolen vuosisadan aikana, jolloin tapahtui Risto Alapuroa siteeratakseni Suomen synty.

Alapuron teos Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890-1933, Tammi 1994, 386 s. kiehtoi minua jo nimellään heti kun sen ensimmäinen painos vuonna 1994 ilmestyi. En kuitenkaan onnistunut saamaan sitä käsiini ja niinpä luin sen vasta nyt.

Suomen synty on tässä tietenkin sosiologin käsitteistämisen tulos ja kuuluu tietyssä mielessä samaan sarjaan kuin Osmo Jussilan letkautus, jonka mukaan Leo Mechelin keksi Suomen.

Vastaväitteisiin tuskin kuitenkaan kannattaa tuhlata energiaa. Kyse on molemmissa tapauksissa kiinnostavista näkökulmista, joita epäsovinnainen käsitteistö terävöittää.

Alapuron tapauksessa näkökulma on mikrohistoriallinen. Paikallinen ulottuvuus sisältää ja paljastaa asioita, jotka jäävät koko maan suureen tarinaan tuijottavalta näkemättä. Paikkakunnat eivät ole mitään monadeja, joissa sosiaaliset suhteet kaikkialla samaan aikaan synnyttäisivät samanlaisia tuloksia.

Sosiaalinen ja poliittinen kehitys tapahtuvat kullakin seudulla erikseen ja paljolta omaleimaisesti, mutta suuret kriisit vaikuttavat niihin ulkoapäin ja ne joutuvat reagoimaan niihin omalla tavallaan.

Huittinen oli enimmäkseen maatalousvaltainen, mutta myös teollisuutta omannut pitäjä, jonka väkiluku oli jonkin verran yli 7000.

Sitä voi siis näissä suhteissa verrata vaikkapa Sulkavaan. Eroja toki oli. Silmään pistävät suuret rusthollit, jonka veroisia idässä oli hyvin harvoja. Normaali itsenäisen talon viljelypinta-ala oli 25-100 hehtaaria ja lypsylehmiä kymmenkunta. Sitä paitsi taloilla oli yleensä pari torppaa ja tilattoman väen ruokakuntia talollisen mailla asui viisi-kuusi.

Torpatkin olivat kooltaan melkoisia ja lähes puolella niistä oli viljelypinta-alaa yli kymmenen hehtaaria ja ainakin kaksi hevosta sekä puolisen kymmentä lypsävää. Savossahan tämä oli keskikokoisen tilan koko. Metsistä ja niiden käyttöoikeudesta ei tosin tässä yhteydessä puhuta.

Torpparit eivät siis ainakaan täällä yleensä kuuluneet maalaisköyhälistöön. Torpparilaitoksen vanhanaikaisuus ja uudistustarve kyllä tunnettiin, mutta ei se merkinnyt yleistä sosialidemokratian kannattamista. Omaa asiaansa he toki ajoivat, 40 peltohehtaarin suurtorppari kärjessä.

No, mikrohistoriallinen tarkastelu osoittaa paljonkin kiinnostavia ilmiöitä, vaikkapa sen, että tehtaan työläiset saattoivat olla aika nuivia työväenliikkeeseen nähden.

Joka tapauksessa Suomen synnyn tarkastelu modernin poliittisen mobilisaation mielessä aloitetaan tässä vuodesta 1890, jolloin postimanifesti jo säpsähdytti Suomen tulevaisuutta ajattelevia.

Helmikuun manifesti ja siihen liittynyt Suuri adressi kuitenkin olivat niitä asioita, jotka vasta todella herättivät poliittisen Suomen. Herätys oli aika ankea, sillä vaikka kansanluokkien välistä yhteistyötä yhteisen isänmaallisuuden merkeissä oli jo rakennettu esimerkiksi palokunta-aatteen voimin, osoittautui kansa paljon nuivemmaksi, kuin oli odotettu.

Suuren adressin allekirjoittajien määrää -yli puoli miljoonaa 11 päivässä- on yleensä kuvattu hyvin vaikuttavaksi suoritukseksi. Sitä paitsi se osoitti keisarille havainnollisesti myös se, mikä oli Suomen kansan sivistystaso. Siellä osattiin kuin osattiinkin kirjoittaa oma nimi.

Kuitenkin allekirjoittajia alemmista kansanluokista tuli suhteellisen vähän. Kuten tunnettua, sieltä sen sijaan löytyi vastaanottavuutta maanjakohuhuille, joita Bobrikovin agentit levittelivät. Työmies-lehdessähän Matti Kurikka hyökkäsi koko asiaa vastaan, ei keisaria puolustaakseen, vaan sosialidemokraattien syrjäyttämistä paheksuakseen. Sivistyneistön näkökulmasta voitiin kuitenkin puhua ”kansan petoksesta”.

Suurlakon ja ensimmäisten eduskuntavaalien aika 1905-1907 oli sitten ”hulluuden hetki”, jolloin kaikki näytti mahdolliselta. Siihen liittyi herrasväen lyhytaikaiseksi jäänyt lähentyminen rahvaaseen ja sitten ”järjestäytymisen hyökyaalto”.

Maailman kansanvaltaisin vaalijärjestelmä sekoitti poliittisen pakan perusteellisesti ja suurten voittajien taholla se ymmärrettävästi myös viritti epärealistisia odotuksia.

Mutta eihän se nyt niinkään vähän ollut, että rahvaan miehet ja jopa naisetkin pääsivät sanomaan sanansa yhteisissä, jopa koko maan asioissa. Jos tilannetta noin vuonna 1910 verrataan siihen, mikä oli vallinnut vain kymmenen tai parikymmentä vuotta aiemmin, oltiin jo ihan eri maailmassa. Eron varmaankin tiesi ja jopa ymmärsi itse kukin.

Tosin tässä kirjassa ei kiinnitetä huomiota kansanopetuksen laajenemisen ja sanomalehtien leviämisen merkitykseen uusien yhteiskuntaelämään osallistuvien sukupolvien keskuudessa, mutta tietenkin myös nämä asiat kertoivat voimakkaasti siitä, että oli siirrytty uuteen aikaan.

Modernisaatiota rytmittivät voimakkaasti sokit, jotka tulivat pitäjään ulkoa käsin. Helmikuun manifesti 1899, Suurlakko 1905 ja viimein vuodenn1917 vallankumous ja vuoden 1918 kapina olivat asioita, joihin oli reagoitava ja se tapahtui paikalliselta pohjalta.

Kansalaissodan vaatima vero oli hirmuinen. Muutama mies Huittisista joutui punaisen terrorin uhriksi, mutta valkoinen terrori veikin sitten jo yli kaksisataa, kun kadonneet ja leirillä kuolleet lasketaan mukaan. Sukupuolten tasa-arvo ei taaskaan toteutunut, mutta myös naisia oli ammuttujen joukossa ainakin yksi.

Myös paikallisella tasolla Alapuro palaa usein toteamaansa asiaan: kapinan käsittämättömyyteen. Eihän kukaan olisi vielä vuotta aikaisemmin voinut uskoa sitä, mitä keväällä 1918 nähtiin. ”Kapina oli uskomaton, käsittämätön, loukkaava asia. Miten oli ymmärrettävissä, että osa kansaa oli noussut ikään kuin itseään vastaan?”

Minusta tässä on erinomaisesti tavoitettu se henki, jonka myös aikakauden dokumenteista tapaa. Alempien kansanluokkien puoleen oli käännytty heiltä ystävyyttä ja tukea hakien, pyrkien kasvattamaan ja kuluttamaan heistä sivistynyttä Suomen kansaa.

Sitten he osoittautuvatkin punaryssiksi, jotka nostivat aseen omaa kansaansa, tavallaan itseään vastaan! Ainoa mahdollinen tulkinta oli, etteivät nämä oliot oikeastaan kuuluneetkaan Suomen kansaan.

Vuoden 1918 kevään perspektiivistä kaikki näytti selvältä, vaikka vielä edellisenä syksynä asiaa ei ollut nähty näin, mutta sellaistahan historiankirjoitus ja ihmisen muisti usein on.

Niin paljon kuin tuotakin tarinaa on lukenut, karmaisevan tunteen antavat kuvaukset, joissa miehiä viedään teloitettavaksi kuin teuraita ikään. Muuan teloittaja kuuluu todenneen, ettei se nyt sen kummallisempaa ole kuin porsaan teurastuskaan.

Uskon häntä. Olin joskus lapsena katselemassa jälkimmäistä ja kyllähän se aika etovalta tuntui noin aluksi, mutta monissa aikuisten asioissa oli vähän samanlaisia piirteitä: asioihin oli opeteltava ja kypsyttävä ja sen luulin kai ymmärtäväni.

Normaalioloissa ihmisten tappaminen on nykyään ehdoton tabu muualla, paitsi jännitysviihteessä, jossa se on välttämätön ja keskeinen sisältö. Olisi todennäköisesti virhe kuvitella, etteikö se voisikin äkkiä ja yllättäen alkaa kuulua normaaliin päiväjärjestykseen. Näinhän meillä tapahtui.

Suomen kansalaissodan raaka todellisuus oli ennalta arvaamatonta ja liittyi koko vanhan, turvallisen maailman romahtamiseen. Sosialistisella vihapuheella lienee ollut tietty osuus siihen, että vallankumoukseen lähdettiin niinkin helposti. Askel siihen oli kuitenkin lyhyt ja ilmeisesti se tuntui puolustukselliselta, kuten kirjoittaja niin usein on painottanut.

Samaahan toki lienee sanottava myös valkoisen osapuolen toimista. Ne, jos mitkä olivat reagoimista uhkaan. Sellainen oli myös tuo kuuluisa meijerivälikohtaus, jossa lakkolaiset yrittivät pakottaa muitakin omalle kannalleen. Siitähän koko kirja alkaa.

Vaikka kapina Suomessa 1918 lopulta onkin paras nähdä hyvin nopeasti ja odottamatta kehittyneiden tapahtumakulkujen seurauksena pikemmin kuin pitkän kehityksen huipentumana ja purkauksena, antaa tässä kirjassa esitetty pitkä perspektiivi asialle tarpeellista, paikallista taustaa.

Joka tapauksessa tuo verileikki pyrittiin sitten kauan painamaan pois mielestä ja tulkitsemaan ikäväksi episodiksi. Kansakunnan tarinaan se sopi hyvin huonosti. Siinä kävi vähän kuin Neuvostoliiton historiassa: historiankirjoitus lakaisi ikävät asiat pois tietoisuudesta ja aluksi vain kaunokirjallisuus saattoi palauttaa ne kansakunnan muistiin.