Darkies are gay

Darkies are gay ja  muita sopimattomuuksia

Lapsena minusta oli hauskaa ja hyödyllistä opetella eri kielillä runoja. Ne jäivät helposti mieleen ja olivat yleensä hyvää kieltä.

Nyt vanhemmiten joskus miltei hätkähdyttää, kun niitä tunkee mieleen: onko tämä enää korrektia lainkaan? Ajatelkaamme nyt vaikka klassista laulua My Old Kentucky Home:

’tis summer, the darkies are gay

The corn-tops ripe and the

meadows in the bloom,

while the birds make music all the day

Tai vaikkapa nyt tätä kehtolaulua, jota Hardi Tiidus aina lauleli TV:ssä, vetäessään tietomiesohjelmaa Esko Kivikosken kanssa:

Oh my babby,

my little nigger-babby

your daddy’s in the cotton-field

a-working for the coon

No, ehkä olen vain turhan peloteltu tuolla poliittisella korrektiudella. Tiedän kyllä, että joillakin sanoilla on maaginen merkitys arkikäytössä, mutta ei kai nyt esimerkiksi negro spiritualien sanoja ole vielä ruvettu muuttelemaan?

Mitä taas tulee sanaan gay, tunnustanee jokainen kunnon ihminen, että se viittaa ominaisuuteen, joka on keskinkertaista parempi ja kiinnostavampi, tavallaan esikuvallinenkin.

Ehkä sanan merkitys on kuitenkin muuttunut vuosikymmenien kuluessa? Mene ja tiedä. Ajatellaan nyt vaikka muuatta lehmipoikalaulua, jossa kerrotaan:

I made up my mind to mend my way

and quit the group, which was too gay,

to leave my darling girl behind,

for she promised me, she was only mine!

Voisiko olla mahdollista, että liberaalissa yhteiskunnassamme tulisi ongelmaksi, mikäli joku lukee, laulaa tai kirjoittaa klassisia tekstejä. Eihän moista paheksuttu viime vuosisadan ankarimmissa diktatuureissakaan.

Sanojen merkityksen muuttuminen on tietenkin asia, jota on tapahtunut maailman sivu. Hyvin tärkeänä näyttävät jotkut pitävän suorastaan niiden aktiivista muuttamista arvellen kai yksin tein muuttavansa maailmankin.

Ongelma on kuitenkin sama kuin Nummisuutarin Eskolla. Ellei saappaita olisi, eipä taitaisi olla jalkojakaan, järkeili Esko, mutta lieneekö itsekään ollut asiasta vakuuttunut.

Voidaan havaita, että sanojen merkityksen muuttuminen ja pyrkimys niiden tahalliseen muuttamiseen on osittain kansainvälinen ilmiö. Hullunkurista on, että jossakin bandwagon-maassa ja sen kielessä tapahtunut muutos halutaan muitta mutkitta siirtää myös muihin kieliin.

Tämä jos mikä on imperialismia ja ilmentäisi täydellistä halveksuntaa vieraita kulttuureja kohtaan, mikäli kyseisten ihmisten älyllinen taso olisi vähintään keskinkertainen. Nykyisellään se kai ilmentää ennen muuta lapsellista matkimisrefleksiä yhdistyneenä kyvyttömyyteen ymmärtää kielen ja kulttuurin ilmiöitä tai sitten nöyrään konformismiin.

 Viittaisin nyt vaikkapa tuohon ns. n-sanaan, jos viitsisin, mutta sitä on jo sen verran kaluttu, että kaikki normaalijärkiset ymmärtävät jo muutenkin, mistä on kysymys eivätkä loput tule koskaan ymmärtämään. Jääköön siis se teema.

Kun puhutaan kielen muuttumisesta, täytynee ainakin suomen kielessä ottaa huomioon myös tietty, viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut kulttuurin infantilisoituminen, jota voisi kutsua myös fingerporilaistumiseksi.

Kuten kaikki aikuiset tietävät, murrosikäisillä on aivan oma mielikuvamaailmansa. Pienetkin seksuaaliset vihjeet kaikuvat komeasti tuossa ympäristössä ja naurattavat kasvuikäisiä aivan hillittömästi.

Tässä toki heijastuu vitsin ja alitajunnan suhde, josta Freud puhui aikanaan jo tarpeeksi, joten voin sen jättää tässä selostamatta.

Asiassa on vain se kiintoisa puoli, ettei kielen tämä ulottuvuus ole lankaan käännettävissä. Niinpä nyt vaikkapa panemisesta ei käännettynä saa kaivettua mitään hauskoja tai sopimattomia merkityksiä. Ajatellaan nyt vaikkapa ravintolaa nimeltä Panema. Se taitaa olla Turussa?

Myös ns. sananmuunnokset ovat vain saman kielen piirissä mahdollista ja siis kääntymätöntä huumoria. Asiantuntijat väittävät, että koko tämä huumorin laji on erityisen tyypillinen suomen kielelle ja että sitä löytyy lisäksi mm. ranskasta, jossa termi on contrepéterie. Englannissa kuulemma tunnetaan spoonerism, mutta en muista koskaan kuulleeni esimerkkejä. Cockney-väännöksissä jotakin sellaista on tunnistavinaan.

Takavuosina meillä ilmestyi parikin LP-levyä täynnä sananmuunnoslauluja. Toisen nimi oli Isojen poikain lauluja vai oliko se Ollin kurjuus ja toinen oli Lokki kivellä. Mestaruutta hipovasti oli molemmissa kehitelty kokonaisia tarinoita, joilla oli suorastaan kirjallisia ansioita.

Olen huomannut, että monet synkästi halveksivat tätä huumorin lajia, kun taas toiset, joukossa merkittäviä kielen tutkijoita ja tuntijoita, sitä arvostavat.

Merkille pantavaa on, että en ole tähän mennessä huomannut mitään sensuurivaatimuksia kohdistettavan tähän ilmiöön.

Asia on suorastaan kummallinen, kun ottaa huomioon, miten muodikkaita kaikki kielenkäyttöön kieltoja esittävät vaatimukset nykyään ovat.

Mahtaisiko asia selittyä sille, että sensuurin vaatijat yleensä ovat kykenemättömiä ymmärtämään tuota huumoria eivätkä pysty tuomitsemaan sellaista, jota eivät havaitse.

Mahtaisiko itse asiassa koko tämä meidän kielialueellamme havaittava fingerporilaistuminen ollakin myönteinen ilmiö: jonkinlaista pakoa pois sellaisesta puheavaruudesta, joka pyrkii läpikotaiseen simppeliin oikeaoppisuuteen, kuten Orwellin newspeak aikoinaan?