Usko vastaan skepsis

Sisäinen reaalipolitiikka ja skepsis

Saksan sisäministeri Horst Seehofer kohautti taannoin poliittisesti korrektia kansaansa sanomalla, ettei islam kuulu Saksaan.

Se olikin aika kovasti sanottu ottaen huomioon, että maa on haalinut itselleen jo miljoonia islamia tunnustavia kansalaisia.

Itse asiassa se kuulosti aika pahalta. Parikymmentä vuotta sitten se olisi merkinnyt järkevää ja realistista ohjelmanjulistusta, mutta ach, miten karkeaa ja epäkohteliasta. Nyt se merkitsee suuren kansanosan haastamista.

Hitlerin jälkeisellä aikakaudella saksalainen on ollut kaikkien kaveri ja itse kukin siellä haluaa nykyään kunnostautua suvaitsevuudella ja muilla sosiaalisilla hyveillä. On tultu siihen tilanteeseen, että ulkomaista alkuperää oleviin ihmisryhmiin suhtaudutaan kuten kuolleisiin. Niistä ei saa sanoa mitään, ellei ole hyvää sanottavana, nihil, nisi bene.

Nyt kuitenkin huomattiin, että peräti 65 prosenttia saksalaisista hyväksyi Seehoferin mielenilmauksen eli ainakin katsoi, että hänellä oli oikeus sanoa mitä sanoi. Näin kertoo Der Spiegel 14/2018 pääkirjoituksessaan Innere Realpolitik.

Pääkirjoitus katsoo, että myös sisäpolitiikassa ja erityisesti maahanmuuttoasioissa voidaan noudattaa joko radikaalia- tai reaalipolitiikkaa. Edellinen tarkoittaa, ettei islamia (sanotaan nyt suoraan) tai sen kannattajia saa arvostella ja että sitä ryhmää edustavien rötöksistä täytyy vaieta.

Tämä suuntaus vainuaa rasisimia niiden väitteiden takana, jotka pitävät tuota uskontoa problemaattisena tai suorastaan vaarallisena. Ehkäpä jo tällaisen mielipiteen esittäminenkin on jo rasisimia (kauhea sanoa). Siinäpä sitä on selkeä ja simppeli ohjelma.

Reaalipolitiikka taas on vaikeampaa eikä samalla tavalla loista kauniilla periaatteillaan, mutta saattaa pyrkiä samoihin päämääriin tehokkaammin. Se tekee myös tarvittaessa kompromisseja.

Ulkopolitiikassa ylimpiä päämääriä ovat rauha ja hyvinvointi, sisäpolitiikassa taas liberaalin demokratian säilyttäminen vapauden takeena. Mikäli suuri osa kansaa erkanee liberaalin demokratian kannattamisesta, on se hukassa.

Der Spiegel tunnustaa itse tehneensä virheitä. Kun lehti kysyi hiljattain lukijoiltaan, mitä mieltä ne siitä olivat, oli eräs suurimmista valituksen aiheista se, että sitä pidettiin sokeana siirtolaispolitiikan huonoille seurauksille.

Lukijat siis halusivat koko totuuden ja sen he tulevat saamaan, lupasi pääkirjoitus. Se katsoi myös, että Seehoferilla ja poliittisilla puolueilla on oikeus käsitellä myös siirtolaisuuden negatiivisia puolia. Vaikka sisäministeri nyt ei edustanutkaan liberaalis-humanitäärisen ajattelun korkeimpia huippuja, on hän sentään vakaumuksellinen demokraatti.

Vakaumuksellisia demokraatteja vastaan voi taistella normaalein poliittisin asein ja heidän kanssaan on sallittua olla eri mieltä, kertoo pääkirjoitus ja jättää ilmeisesti tarpeettomana mainitsematta, keiden kanssa ei saa olla eri mieltä.

Reaalipoliitttiselta kannalta on jopa tärkeää, että on Seehofereita. Muussa tapauksessa islamskeptikot (mikä mainio sana!) voisivat kääntyä AfD:n puoleen. Reaalipoliittisesti on myös tärkeää taistella islamismia ja turkkilaisia valtiollistaustaisia organisaatioita vastaan.

Mitäpä tuohon lisäämään. Saksassa on nyt tultu siihen tilanteeseen, että reaktioita maan islamisoitumista vastaan on mahdoton estää. Niin sanottu poliittinen korrektius ja mielipidevaino eivät pysty asiaa muuttamaan, sillä kansan enemmistö on saanut niistä kyllikseen. Mikäli halutaan liberaalia demokratiaa, on hyväksyttävä, että se tarkoittaa kuin tarkoittaakin erilaisten mielipiteiden sallimista.

Julkisen sanan yksisilmäisyys ja siihen liittyen sen arvovallan ja suosion menettäminen eivät ole ongelmia vain Suomessa. Saksassa asia tilanne tuskin on edes ollut yhtä paha, mutta siellä, monesta merkistä päätelleen aletaan jo ymmärtää, missä mennään. Muutokset ovat juuri tuon liberaalin demokratian kannalta mitä tarpeellisimpia niin siellä kuin täällä.

Mutta muuten tuo pääkirjoitus teki murheellisen vaikutelman. Kirjoittajan ja siis myös lehden huolena ei suinkaan ollut maansa islamisoituminen, vaan taktiset seikat: miten parhaiten taistella islamskeptisyyttä vastaan.

Ikävä kyllä, Seehofer oli väärässä. Islam kuuluu kuin kuuluukin Saksaan eikä sitä voi sieltä enää poistaa millään ilveellä.

Vielä silloin, kun siirtotyöläisten laumat kaikista Euroopan maista ja Turkista saapuivat vierastyöläisiksi Saksaan, ne yleensä olivat sitä, mitä sanoivatkin olevansa eli maahan saapuneita vieraita, jotka eivät sinne kuuluneet kotipaikkaoikeudella. Nyt on toisin.

Entä miten on tulevaisuudessa, mikäli saksalainen reaalipolitiikka sallii rajattoman maahanmuuton? Millä oikeudella kuvitellaan, ettei tulevaisuuden Saksasta tulisi jossakin vaiheessa islamenemmistöinen ja hyvin todennäköisesti sitten aikanaan myös islamilainen valtio?

Vai onko valtiolla jokin (salainen?) maahanmuuttopoliittinen ohjelma, joka jossakin vaiheessa kieltää tiettyjen ainesten maahanmuuton? Missä vaiheessa ja miksi juuri silloin? Onko jollakin puolueella sellainen ohjelma? Millä puolueella?

Reaalipolitiikan tarkoituksena on aina ollut palvella jotakin suurta asiaa sellaisin keinoin, jotka myös todellisuudessa vaikuttavat, huolimatta siitä, etteivät ne aina kuulosta oikein salonkikelpoisilta. Kysykää vaikka Bismarckilta.

Mutta mikä nyt on se suuri asia, jota islamskeptikkoja pelkäävät Hampurin vapaan- ja hansakaupungin suuren lehden toimittajat haluavat edistää?

Liberaali demokratia on tosiaankin arvokas päämäärä ja sitä on nykyään syytä varjella aivan erityisesti valtiovallan orwellilaista poliittisen korrektiuden politiikkaa vastaan. Aplodit siitä. Huomiota kuitenkin herättää, ettei toimitus näytä hyväksyvän edes skeptisyyttä islamiin nähden, vaan näyttää yhäkin tunnustavan sokeaa uskoaan multikulturalismiin.

Tämä ei kuulosta hyvältä. Näköjään valtamedia on nyt Saksassa(kin) ajanut itsensä nurkkaan ja joutuu pikkuhiljaa palaamaan kohti normaalin länsimaisen ajattelun perinteitä. Viimeinen askel eli irrationaalisesta uskosta luopuminen ja skepsiksen hyväksyminen normaaliksi ajattelun lähtökohdaksi on vielä ottamatta.

Toivottavasti se tapahtuu pian.