Viipuri meni ja saatiin

Viipurin viimeiset päivät

Teemu Keskisarja, Viipuri 1918. Siltala 2013, 406 s.

Tuli aikoinaan ostettua alennusmyynnistä Teemu Keskisarjan Viipuri-kirja, mutta koska arvelin jo tietäväni aika tarkkaan tuon tarinan, avasin sen vasta nyt.

Lukeminen kannatti, sillä kirjoittajalla on viihdyttävä ja filosofoiva tyyli, jossa konkreettisten ihmisten kokemus ja suuret linjat mukavasti yhtyvät muodostaen, sanoisinko, moniäänisen kuoron, joka veisaa riitasointuista, mutta vangitsevaa virttä, herättäen menneisyyden henkiin.

Tämä tyyli taisi tulla historiankirjoituksessa yleiseksi vasta joskus 1980-luvulla, erinomaisena esimerkkinä Orlando Figesin A People’s Tragedy. Myös Peter Englundin ja Barbara Tuchmanin teokset voi lukea samaan sarjaan.

Onnistuakseen, tämä lähestymistapa edellyttää ensinnäkin historistista näkemystä, jossa aikakauden hyväksytään olleen sellainen kuin se oli. Käytettävissä täytyy myös olla eri tasojen henkilöhistorian dokumentteja, mieluimmin päiväkirjoja. Oikeudenkäyntimateriaalit ja muut viralliset asiakirjat sitten lisäävät kuvaan objektiivisuutta.

Oikeista aineksista on mahdollista saada kokoon kiehtova yhdistelmä ja mikäli tekijällä on kaunokirjallista lahjakkuutta, kokonaisuudesta voi tulla lukijalle nautinnollinen ilman, että se kadottaa tieteellisyyttään. Tällainen kirja on mielestäni Viipuri 1918.

Sivumennen sanoen, tämä aika tuore genre taitaa olla syntyjään anglosaksinen. Englanniksi on jo iät ja ajat voitu sanoa kehuna jostakin tieteellisestä kirjasta, että se on eminently readable. Venäjäksi tai saksaksi oli tutkijan ainakin vielä hiljattain parempi kirjoittaa mahdollisimman kuivasti, ollakseen uskottava. Tilanne on kyllä jonkin verran muuttunut.

Joka tapauksessa tekijä ei, mielestäni oikein, keskity kohtuuttomasti Viipurin valloitukseen, vaan kuvaa koko sodan tarinan Viipurin näkökulmasta. Vuoden 1917 keväällä ei kukaan voinut aavistaa, mitä tapahtuisi vuotta myöhemmin. Itse asiassa ei voinut vielä tammikuussakaan. On sanottu, ettei täysin normaali ihminen edes tiedä, että kaikki on mahdollista. Eipä tiedetty silloinkaan.

Suomen suuressa tarinassa Viipurin valloitus punaisilta vuonna 1918 oli nuoren tasavallan suuria hetkiä. Kuten Mannerheim julisti: Teidän verellänne, urhoollinen Suomen armeija, on nyt Suomi tullut tasa-arvoiseksi muitten Euroopan kansojen kanssa. Otsa korkealla voi nyt suomalainen astella isäntänä omassa maassaan.

Tämä sota tosiaan vaati epäitsekästä innostusta ja uhrimieltä. Valkoisen Suomen kansannousu lähti vapaaehtoisuuden pohjalta ja vasta myöhemmin kehittyi armeijaksi, ainakin jonkinlaiseksi. Koulupoikien osuus taistelijoista oli huomattavan suuri.

Viipuria tosin olivat puolustaneet nimenomaan suomalaiset, hekin sentään omassa maassaan, joskin vieraan vallan agenttien stigma otsassaan, ainakin valkoisen vallan silmin katsottuna. Venäläisiä oli kyllä Ahvolassa ja etenkin Raudussa ollut paljonkin, mutta itse Viipuria puolustettaessa enää tuskin ketään.

Tarina siitä, miten kansanvaltuuskunta jätti Viipurin, kun Suomen viimeinen ja ainoa diktaattori Kullervo Manner onnistui lööperiään päästelemällä ylipuhumaan punakaartilaiset, on kaikille tuttu. Kuusisen klubin murhat vuonna 1920 voidaan palauttaa tähän lähtöpisteeseen. Revolverioppositiohan tajusi vihdoin, ettei herroista pääse eroon muuten kuin tappamalla.

Tappamiseen olikin kansalaissodan rintamilla saatu tottua. On ilmeistä, että käytännöllisesti katsoen jokainen pystyy ihmisen tappamaan, mikäli tilanne sitä edellyttää. Suorituksena asia on nykymaailmassa sitä paitsi kohtuuttoman helppo, tarvitaan vain pieni sormen liike.

Toinen asia on, että normaalin ihmisen on vaikea kuvitella voivansa tappaa täysin viattomia ja aseettomia ihmisiä. Yleensä sellainen näyttää parhaiten onnistuvan ns. verihumalassa (saks. Blutrausch). Riehuvan taistelun keskellä liipasinsormi on herkässä, eikä edes vangiksi antautuminen ole aina helppoa, kun tappajat riehuvat.

Mutta entä sen jälkeen? Suomen suurin teloitus tehtiin Viipurissa välittömästi kaupungin valloittamisen jälkeen. Siinä kuoli noin kaksisataa venäläistä, enimmäkseen paikallisia asukkaita. Joukossa oli, kuten tiedetään, myös puolalaisia ja ukrainalaisia, jopa virolaisia. Koululaisiakin tapettiin ja myös joku iäkäs nainen.

Asia oli tietenkin skandaali. Kansainvälinen skandaali siitä tuli heti, kun pietarilaiset lehdet saivat asiasta tietää. Kotimaassa asiaa hyssyteltiin, mutta tutkinta toki toimeenpantiin ja uhrien omaisille maksettiin korvauksia.

Tutkinta jäi niin löperöksi, ettei vastuullisia edes saatu selville. Rudolf Walden vieritti syyn kenraali Wilkmanille (Wilkama) tälle lähettämässään yksityiskirjeessä. Wilkman, joka oli uskovainen, entinen ryssänkenraali, tuskin kuitenkaan mitenkään saattoi olla asian takana, vaikka se tapahtuikin hänen vastuualueellaan. Samaa on tietenkin sanottava Mannerheimista.

On merkille pantavaa, että asia näytti aikalaisten silmissä ns. oheisvahingolta. Kaikenlaistahan sitä sattui, kun suuria asioita tapahtui… Sitä yritettiin tehdä epämääräisin tavoin ymmärrettäväksi, ellei peräti luonnolliseksi kostoksi. Teloitettu vanha akkakin oli muka ampunut valkoisia haavoittuneita. Valheeseenhan siinä turvauduttiin aivan häpeämättömästi.

Keskisarja ei puutu asian Venäjällä aiheuttamiin reaktioihin, mutta itse olen niitä aikoinaan hieman selvitellyt.

Tyrmistys siitä, että nimenomaan suomalaiset, joita esimerkiksi kadetit (KD) olivat aikoinaan sortoa vastaan puolustaneet ja joiden esikuvalliseen sivistyneisyyteen he olivat uskoneet, tekivät jotakin tuollaista, aiheutti epäuskoista inhoa.

Bolševikit puolestaan tietysti tunnistivat asialla olleen vain porvarillisen pedon, kansallisuudella ei ollut merkitystä. Punaisethan eivät moiseen syyllistyneet.

Kansallisesta operaatiosta oli kiistatta kysymys, mutta oliko se etukäteen suunniteltu ja luonteeltaan paikallinen? Muuan venäläinen lehti väitti, että murhattavat oli kerätty etukäteen laadittujen luetteloiden mukaan, mikä ei ilmeisestikään pitänyt paikkaansa.

Vaikka monikulttuuriset yhteisöt aina ovat potentiaalisesti räjähdysherkkiä, oli tässä varsin ilmeisesti kuitenkin kyse vieraiden joukkojen suorittamasta ilkityöstä. Venäläinen sana zverstvo eli eläimellisyys tai petomaisuus olisi varmaankin paras termi sitä kuvaamaan.

Keväällä 1918 ilmestyi Venäjällä vielä eri puolueiden lehtiä. Entiset Suomen ystävät Maksim Gorkin suosimassa - Novaja žizn lehdessä näyttävät hekin järkyttyneen, kysellen, eikö Svinhufvudien kannattaisi miettiä, että he vielä saattaisivat tarvita venäläisten apua Saksaa vastaan.

Yhden asian tapahtuma kuitenkin opetti. Venäläiset puolestaan eivät ainakaan olleet petoja. Viipurin tapahtumat eivät olleet aiheuttaneet kostotoimia suomalaisia kohtaan. Näin venäläinen ”barbaari” oli antanut oppitunnin Suomen ”sivistyneelle” porvaristolle.

Näin jälkeenpäin voimme toki todeta, että vielä sekin aika pian koitti, kun suomalaiset Venäjällä joutuivat maalitauluksi ja heitä teloitettiin kansallisuutensa takia jopa viisinumeroinen luku. Asioita voisi verrata toisiinsa ja ehkä siitäkin jotain oppia, mutta se on jo toinen juttu.