Aikakakausi ja tietoromaani
Christer
Pursiainen Emanuel ja Fredrik.
Hovicembalisti ja hänen kuninkaansa. Docendo 2017, 333 s.
Christer
Pursiainen on tämän aikakautemme mittapuilla hyvin monipuolinen tutkija ja
kirjoittaja. Hän on kirjoittanut niin Venäjän aatteesta kuin ulkopolitiikan
teoriasta ja käytännöstä, hänen töitään ovat niin vaikuttava Trotski-elämäkerta
kuin vanhan testamentin aikoihin sijoittuva romaani. Akateeminen työskentely on
häneltä sujunut yhtä hyvin Suomessa kuin vaikkapa Norjassa tai Italiassa.
Koska niin
sanottu fakki-idiotismi (1950-60-lukujen unohdettu haukkumasana) siis on
kirjoittajasta kaukana, ottaa lukija vaistomaisesti hänet vakavasti myös
historiallisen romaanin tekijänä, eikä suotta.
Toisin kuin
nykyaikainen lukija voisi heti ajatella, Emanuel
ja Fredrik ei ole kirja ns. pariskunnasta, ei siitä huolimatta, että
Fredrik Suuren homous on yleisesti tunnettu asia.
Pikemmin kyse on
ns. rinnakkaiselämäkerrasta, joista suomalaisena esimerkkinä tulee mieleen
Paavo Rintalan trilogia Mummoni ja Mannerheim,
joka herätti ns. oikein ajattelevien piirien suuren vihastuksen.
Kuitenkin
Rintalan idea oli nerokas, tai ainakin melkein. Kuvaamalla kahden, kokonaan
toisistaan erillään olevan henkilön maallista vaellusta alusta loppuun, hän
pystyi samalla kuvaamaan aikakautta ja sen yhteiskuntaa siinä muodossa, kuin se
eri kansankerroksille ilmeni.
Pursiaisen
kirjan keskushenkilöt ovat kyllä toistensa kanssa kosketuksissa, joskaan eivät
mitenkään läheisiä. Carl Philip Emmanuel Bach, Johann Sebastianin poika, on
Preussin Fredrik II:n hovicembalisti. Kuningas arvostaa hänen taitojaan, mutta
ilmeisesti myös kadehtii. Emanuelin uudentyyppistä musiikkia hän ei ymmärrä.
Kun kaksi
aikakauden suurmiestä –Emanuelia pidettiin tähän aikaan yleisesti Suurena Bachina- esitetään rinnakkain,
syntyy hyvä perspektiivi molempien asettamiseksi paikalleen.
Toki Fredrik ei
ollut pelkkä muusikko, vaikka kukaties sellaisena parhaimmillaan. Hänhän oli
myös Preussin ja milteipä itse preussilaisuutena sittemmin kaikkialla tunnetun
traditionkin todellinen luoja, armeijansa varaan perustava hallitsija, joka
kävi uhkarohkeita sotia ja onnistui.
Fredrikin
nuoruus on yhtä hyvin tunnettu lukukirjatarina kuin Pietari Suuren
Aleksei-pojan kohtalo. Oli kukaties vain sattuman kauppaa, etteivät molemmat
kuolleet raivohulluuden puuskia saaneen isänsä kädestä.
Moisesta
koulusta tietenkin valmistui ihminen, jota ei voi pitää normaalina. Fredrikin
tapauksessa kyseessä oli ilmeisesti narsistin, ellei peräti psykopaatin
malliesimerkki.
Fredrikin
minäkeskeisyys vaikuttaa ehdottomalta, vaikka hänellä nuoruudessaan oli ns.
suhteita, tosin vain miesten kanssa. Hänen ”filosofinen” toiveensa tulla
haudatuksi koiriensa viereen osoittanee sekin vain tätä perusasiaa, johon
liittyi suuri ihmishalveksunta.
”Kuolkaa
arvokkaasti!” huusi kuningas joskus sotilaalleen, joka valitti ja kieriskeli
maassa tuskissaan. Aitoa myötätuntoa hänellä taisi riittää vain koirilleen,
luulisin. Epäilemättä kyllä myös ne sadat tuhannet sotilaat ja siviilit, joiden
kärsimyksistä ja kuolemasta Fredrik oli tavalla tai toisella vastuussa,
vaivasivat vanhan Fritzin omaatuntoa, kuten Pursiainen kuvaa.
Vanha Fritz ei
ollut se joviaali herra, jonka päät oli kaiverrettu joka tuoppiin ja
piipunkoppaan, kuten Gothe runoilee, hän oli kärttyisä äijän käppyrä, joka ei
voinut sietää sitä, ettei vanhenemista voinut estää. Hampaattomalla suulla ei
huilua enää saanut soimaan.
Erittäin
suosittu tuo kuningas sentään oli myös sen kansan keskuudessa, jota hän
lopultakin oli niin pahasti rääkännyt toteuttaessaan ”geopoliittista” kutsumustaan.
Olihan se perunakin omaksuttu hänen johdollaan, pakon edessä. Ja tuo Preussens Gloria kävi sirkushuvista
leivän särpimeksi.
Musikaalisella
Bachin perheellä oli traaginen kohtalo. Vaikka perhettä muuten oli siunattu
täysipäisillä ja rakastavilla vanhemmilla, oli viikatemies aivan uskomattoman
ahkera korjatessaan pois pienokaisia ja hieman vanhempiakin. Eipä siinä muu
auttanut, kuin jättää asiat korkeampaan käteen.
Kirjoittaja on
mitä ilmeisimmin erinomainen musiikin tuntija ja melko laajasti kuvatut ajan
virtausten finessit jäävät maallikolta luultavasti ymmärtämättä. Sen sijaan on
valaisevaa nähdä, miten ajan suuruudet toisiinsa suhtautuivat.
Taisteluahan
siinä käytiin ja kateuttakin taisi olla pelissä mukana, kuinkas muuten. Suuren
kuninkaan suosio oli arvokas saalis, mutta siinäkin oli monia arvoasteita. Ei
pelkällä musiikilla huipulle päässyt.
Pursiainen kuvaa
myös sitä kuuluisaa kohtausta, jolloin Fredrik kohtasi isä-Bachin ja antoi
tälle tehtäväksi säveltää kuusisävelisen fuugan annettuun teemaan, jonka hän
soitti.
Johann Sebastian
suoritti tämän Musikaalisen uhrin
vaikeuksitta, mikä löi hämmästyksellä jokaisen, ilmeisesti myös kuninkaan,
jonka tarkoituksena oli itse asiassa nolata tuo saksilainen (Leipzig kuului
Saksille) mestari.
Tämä ainakin on
Pursiaisen uskottavalta kuulostava tulkinta. Fredrikin elämää kuvaavissa
kirjasissa tämä tapaus kuvataan vain yhtenä historian kohokohtana: kaksi Saksan
historian suurmiestä kohtaavat toisensa ja syntyy uskomaton taideteos…
Mikäli
Pursiaisen kirjaa vertaa vaikkapa Rudolf Augsteinin teokseen Kuningas ja perilliset, on kuva
Fredrikistä armeliaampi.
Augstein, joka
ilmeisesti on ottanut tehtäväkseen riisua tuo preussilaisuuden perikuva
kaikesta glooriasta, nostaa esille kaikki mahdolliset vastenmieliset asiat ja
on hyvin pidättyväinen saavutuksista puhuessaan. Pursiaisen näkökulmana on
pikemminkin peilata nousevan porvariston muuttuvaa asemaa itsevaltiuteen ja sen
oikkuihin.
Emanuel , joka
tuli porvaristosta, oli pitkälti riippuvainen itsevaltiaasta, mutta ei
loputtomasti. Saksassa ja muuallakin oli toki töitä hänen kaltaiselleen
mestarille ja jopa paremmalla palkalla kuin Fredrikin hovissa, mutta ilman
kuninkaan lupaa ei palveluksesta niin vain lähdetty. Sitä paitsi yhtä hyvää
orkesteria ei ollut joka oksalla, vaikka palkkakin olisi ollut parempi.
Kun Emanuel
sitten poistui Hampuriin, tuoksui siellä vapauden ilmapiiri. Berliini oli
linnoitus, jossa raaka sotilaskuri vallitsi itsevaltiaan filosofiasta
huolimatta, mutta kauppakaupunki Hampuri oli paljon avoimempi. Sen huomasi jo
kaupungin portilla, jossa ei tarvittu pitkiä seremonioita epäluuloisten vahtien
edessä.
Kirja on
tekijänsä mukaan kansanomainen tietokirja tai tietoromaani. Sellaisena se toimii hyvin. Tekijä on mielestäni
toiminut viisaasti jättäessään kehittelemättä historiallisiin kehyksiin omasta
päästään mitään keinotekoisia juonia. Aikakauden todellisuus oli aivan
riittävän kirjavaa ollakseen sellaisenaan kiinnostavaa meidän silmillemme.
Kuninkaan
nimittäminen Fredrikiksi on mielestäni oikea ratkaisu. Friedrich ei ole
traditiomme mukainen ja Rietrikki kuuluu menneeseen aikakauteen. Paikkojen
nimissä taas on asianmukaisesti huomioitu eri aikakausina tapahtuneet
rajanmuutokset. Nämähän ovat herkkiä asioita, kuten tiedämme.
Kaiken kaikkiaan,
taas erinomainen suoritus vai sanoisiko aluevaltaus Pursiaiselta. Mitähän
seuraavaksi? Tällaiset tietoromaanit ovat tarpeellisia!
"Fredrikin tapauksessa kyseessä oli ilmeisesti narsistin, ellei peräti psykopaatin malliesimerkki."
VastaaPoistaPoikkesiko Fredrik sittenkään tuossa suhteessa muista kollegoistaan itsevalaiseva hallitsijoista, paitsi ehkä jonkinasteisesta valistuneisuudessaan ja valtiollisessa tarmokkuudessaan? Jos nyt ajatellaan aikalaista Ludvig XV:ta, joka suuntasi tarmonsa naisiin.
Jos henkilö kasvatetaan lapsesta pitäen itsevaltiaaksi, mitä hänestä muuta voi tulla kuin jonkinasteinen narsisti.
Voi sitäkin kysyä. Melkoinen gubbe oli myös tämä meidän Kaarle XII.
PoistaJa vaikka pienenä potkittaisiin, kuten Stalinia, voi se asema sitten isona viedä tolokun.
Siitä kai on pelottavan yhdenmukaista aineistoa, että erilainen kaltoinkohtelu pienenä lapsena tekee aikuisena väkivaltaisen, tilaisuuksien mukaan suuremmassa tai pienemmässä määrin.
PoistaKaarle XII:sta riittävää on Bengt Liljegrenin toteamus siitä, että tämä ei kouluaikanaan saanut perusteellista opetusta sotahistoriasta strategian näkökulmasta tarkasteltuna.