Huumorinvastuu

Vastuulliseen huumoriin

Jossakin aviisissa, jonka nimeä en juuri nyt muista, oli haastateltu useita vakavasti otettavia julkisuuden henkilöä arasta aiheesta: huumorista.

Vastaukset eivät jääneet mieleeni lukuun ottamatta nimimerkki Saara Särmän kontribuutiota, jossa hän totesi, että huumori parhaimmillaan saa vallanpitäjien pallit heilumaan tai jotakin vastaavaa.

Kyllähän tuo jotenkin hauskalta kuulosti, vaikka en tiedä, saako Särmälle nauraa vai ei. Muistan, miten aikoinaan nauroin katketakseni Anja Kaurasen romaanille Pelon maantiede. Luulin jostakin avainkohdasta oivaltaneeni, että kyseessä on parodia ja nauru kuuluu siis asiaan. Kirjoittaja sai minulta monta pistettä.

Sellaisena sitä sitten kaikille suosittelin, kunnes sain havaita, että kyseessä oli täysin totinen tuotos. Mietin, miten minut sitten pitäisi suhtautua omaan nauramiseeni. Taiteilijan eli siis kirjailijan kannalta se oli väärä reaktio, ehkä jonkinlainen oheisvahinko. Olikohan kyseessä itse asiassa naurettava reaktio?

No, tämä tuskin lopultakaan on tärkeää, mutta kyllä ongelma ihan todellinen on. Muutama päivä sitten luin kaiketi hesarista (?) jonkin kolumnin, jossa miespuolinen kirjoittaja kertoili, miten häntä on pyytämättä lähennelty erilaisilla festareilla monet kerrat. Parran hypistely keljutti suuresti ja muu kiehnääminen vielä enemmän. Miksipä ei olisi?

Se oli ollut ärsyttävää ja myös loukannut hänen arvokkuuttaan. Heti hän ei asiaa tullut oikein noteeranneeksi (miksi? miksi?), mutta jälkeenpäin oli alkanut harmittaa yhä enemmän. Eikö kyseessä ollutkin itse asiassa ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen ja sellaisethan saattavat pahimmillaan johtaa hengen menoon? Tämänhän me kaikki tiedämme erään viitasaarelaisen väkivaltarikollisen tapauksesta.
Mutta oma vikahan se kai lopultakin oli tämä festarilähentely, ainakin se nyt oli omalla vastuulla, ettei uhri ottanut yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kukaties sitä kautta järjestyshenkilöihin. Tällainen vastuullinen käyttäytyminenhän sitä paitsi olisi saattanut muuttaa koko kulttuurimme. #metoo on ollut jo eräänlainen vallankumous, mikseivät miehet ole pystyneet samaan?

Kyllä minua nauratti tuota lukiessa, mutta hymy hyytyi, kun muistin tämä Kauras-tapauksen. Vitsiähän siinä poika väänsi, mutta eikös hän liikkunut kovin aralla alueella? Feministisessä uskossa oleva toimitus ei kai uskaltanut satiiria sensuroidakaan, mutta eikös sen jäseniä lainkaan naurattanut? Vai oliko koko juttu tehty täysin vakavissaan?

En todellakaan osaa enää olla näistä varma. Tiedän vain sen, että vitsi on liki virallisesti nyt julistettu vaaralliseksi asiaksi, jonka käyttäjän täytyy niin sanotusti tuntea vastuunsa. Muuten saattaa häkki heilahtaa.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun eräässä huomattavassa tutkimuksessa hiljattain kartoitettiin naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua, oli kaikkein yleisin muoto tätä rikollisuutta nimenomaan seksistiset vitsit. Mitä ne ovat olleet, riippuu tietenkin häiriintyjän omasta tulkinnasta ja mielikuvituksesta.

Voisi ajatella, että jos ongelmat ovat tätä tasoa, ei oloissa ole valittamista.

En kuitenkaan olisi ihan noin levollinen. Jos vitseistä tulee kiellettyjä, on yhteiskunnassa jotakin pahasti vialla. Se tosiaankin tarkoittaa sitä, etteivät vallanpitäjät tunne pallejaan turvatuiksi.

Nimimerkki Särmä kaiketi pallipuheillaan halusi viitata jonkinlaisiin kätkettyihin patriarkaalisiin valtarakenteisiin, jotka tätä yhteiskuntaa hallitsevat ja joiden pylväät pelkäävät naisten naurua.

No, kukin näyttää pelkäävän oman naurettavuutensa todellisia syitä. Joskus silmäilemissäni feministisissä lehdyköissä annettiin suurta painoa sille, että patriarkaatti pyrkii naurunalaistamaan tuota jaloa aatetta, feminismiä.

Eihän näin ylevä aate muuten, katsokaas, voisi naurua ansaita. Kovin helposti vain näyttää syntinen ihminen tuntevan halua nauraa nähdessään ja kuullessaan feminististä julistusta, joka esiintyy kovin korkeilla koturneilla ja hyvin usein täyttää koomisuuden klassiset tunnusmerkit.

Kaiken kaikkiaan kulttuurimme on nyt siinä tilassa, että parodian tekeminen siitä on mahdotonta. Tämä ei ole mikään puujalkavitsi, vaan raaka totuus.

Kun tilanne on tämä, on kulttuurin portinvartijoilla jäljellä vain yksi keino: kieltää nauraminen. Sehän on vanha tyrannien ultima ratio ja totalitaristisen ajattelun varma tunnusmerkki. Yhtä varmaa on, etteivät kieltäjät tule menestymään pyrkimyksissään.

Itse asiassa, kun alan muistella, huomaan, että viimeisten 5-10 vuoden aikana on ilmestynyt varsin suuri määrä journalistisia hengentuotteita, joissa sopimattomia naureskelun kohteita on pyritty etsimään ja rajaamaan yleisön kasvattamista ajatellen. Toivottavasti muistan väärin, mutta tällä harrastuksella taitaa olla aika paljon myös yliopistollista taustaa.

Pari vuotta sitten keksittiin uusi käsite sananvastuu, joka kyllä taisi olla sen verran nolo, että on jäänyt jo pois käytöstä. Joka tapauksessa sen takana oleva psykologia on yhä voimissaan. Sananvastuu ymmärtääkseni edellyttää esimerkiksi siirtolaisia ja muita vähemmistöryhmiä koskevista vitseistä pidättäytymistä. Enemmistöryhmistä sen suojelupiiriin kuuluu naissukupuoli.

On siis vitsailtava vastuullisesti. Mietin hyvän tovin, miten sellainen voisi olla mahdollista. Luulen, että ainakin kohteen pitäisi olla sallittu, esimerkiksi kokolihaa syövä heteromies. Kenenkään mieltä ei saa pahoittaa, mikä on aika vaikea pykälä, sillä kuka tahansa voi pahoittaa mielensä mistä haluaa. Vitsin kohteeksi on siis parasta valita vaikkapa eläinkunnan tai kasvikunnan jäsen sillä tavalla, ettei assosiaatiota ihmislajiin synny (banaanit!).

No, pitemmittä puheitta, miten olisi tämä ajankohtainen ja ehkä hieman mauton (mitä se on? luokkaennakkoluulo?) vitsi: mietipä seuraavan sanayhdistelmän todennäköistä käsittämistä juhannuksena ja tavallisena arkipäivänä: juhannussima teemukissa.

Olipa asian huumoriarvo mikä tahansa, kyseessä kai nyt ainakin on niin sanotusti vastuullinen huumori ja kukapa voisi siitä pahoittaa mielensä? Vai voiko?

Kun asiaa tarkemmin ajattelin, tuli mieleeni, että tässähän nauretaan pöyristyttävällä tavalla rääkätyn eläimen kustannuksella. Itse asiassa mielikuvitus kieltäytyy edes loppuun saakka käsittelemästä Teemu-kissan kohtaloa. Alan jo nähdä sieluni silmillä sen syyttävän katseen… Anteeksi… Ja hyvää juhannusta kaikesta huolimatta.