Uusmoraalittomuuden hedelmiä

 

Uudenlainen murha?

 

Vanhoina hyvinä aikoina kirjeet kirjoitettiin paperille ja minun lapsuudessani se tehtiin jopa mustekynällä. On väitetty, että tällä oli muun muassa järkevään ajatteluun kasvattava merkitys, mutta siitä en mene sanomaan mitään. Joka tapauksessa siitä on luovuttu.

Tuona aikakautena syntyi myös se runonpätkä, joka varoitti pahoista kielistä, jotka olivat aina vaanimassa. Ne saattoi kuitenkin välttää:

Say it in diamonds and

say it in mink.

But for heaven’s sake,

don’t say it in ink!

 

Kun kyse oli puheista ja ajatuksista, jotka eivät kenellekään muille kuuluneet, oli viisainta jättää ne kahdenvälisiksi, puhutulle tasolle. Suotta ei vanha sananlasku sanonut: locuta volant, scripta manent. Puhutut sanat häviävät, mutta kirjoitetut pysyvät.

Muistan miten uskonnonopettajamme, rovasti Ahva kertoi joskus paatoksella, että viides käsky meidän dekalogissamme (se muuten on ainakin venäläisillä kuudes), se, joka kielsi ja yhä kieltää tappamasta, ei koskenut ainoastaan fyysistä väkivaltaa. Itse asiassa ihminen voitiin tappaa myös pahantahtoisesti vääristelemällä hänen puheitaan, vaikkapa ompeluseurassa: Ja siellä tehdään murhia -kahvikuppien ääressä!

Tämä vetosi minun, ymmärtämättömän nauruhermoihini, kun ajattelin akkoja ryystämässä kahvia ja mäiskimässä samaan aikaan sanallisilla kirveillä jotakuta vertaisryhmänsä jäsentä. Ei se enää naurata. Luther, joka katekismuksessaan vaati, ettei lähimmäisen mieltä saa tahallisesti pahoittaa, oli tavoittanut tärkeän asian.

Juoruämmät pelasivat yleensä kuulemillaan toisen ja kolmannen käden tiedoilla ja versioilla, joten heidän vehkeilynsä oli yleensä varsin hataralla pohjalla. Toki vastaavaa on nyttemmin harjoitettu myös esimerkiksi Helsingin Sanomien toimesta tunnetun Rydmanin jutun yhteydessä. Sitä on siellä nimitetty tutkivaksi journalismiksi. Kuuluisa lumilapio kangastelee kai sen harjoittajien palkintona. Sehän jaetaan vuosittain, kun kollegat toisiaan kiittelevät.

Sanottua sanaa ja ammuttua nuolta on myös jo muinoin verrattu toisiinsa. Kun ne lähtevät liikkeelle, ei niitä mikään pysäytä: quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum. Myös puhuttua sanaa voidaan väärinkäyttää, irrottaa yhteyksistään ja tarjoilla tarkoituksenmukaisesti kehystettynä.

Yleensä ihmiset osaavatkin huomioida sen, kenelle puhuvat mitä ja milloin. Mikäli vaikkapa joku poliitikko puhuu jossakin uskonnollisessa tilaisuudessa tai kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa, hän ottaa varmasti huomioon sen liturgian, jota tällainen ympäristö edellyttää. Yksikin väärä sana saattaisi merkitä skandaalia. Yleisö tulkitsee kaiken sen mukaan, missä se on sanottu ja sehän on tietenkin jopa välttämätöntä.

Aikoinaan paitsi normaali säädyllisyys, myös laki kielsi ehdottomasti lukemasta toisen kirjeitä ilman hänen lupaansa. Yksityiskirjeen sieppaaminen ja sen sisällön julkinen levittäminen oli ja on rangaistava rikos ja hyvästä syystä. Mahdollisuus sellaisen väärinkäyttöön on niin ilmeinen asia, ettei se kaipaa enempää selitystä.

Nyt sitten on tullut moraalittomassa roskalehdistössä oikein tavaksi siteerata ihmisten toisilleen tai aivan tietylle pienelle piirille tarkoitettuja kirjoituksia. Niitä levitetään peräti kansainväliseen käyttöön ja tietenkin aivan ilman sitä kontekstia, jossa ne on ymmärrettävä ja jossa ne saavat merkityksensä. Nehän ovat normaalisti aina erottamaton osa jotakin keskustelua, diskurssia.

Niinpä nykyinen ministeri on saattanut joskus aamutuimaan tervehtiä keskustelukumppaneitaan sanomalla: hei netsit (nettinatsit), onko jo joku heräillyt taas potkimana pikkulapsia?

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että tämä on sisäpiirin huumoria, joka on tarkoitettu ainoastaan ja vain tuolle sisäpiirille, joka juuri tuolla kielenkäytöllä naureskelee sille natsittelulle ja kauhistelulle, jota siihen on kohdistettu.

Mutta kun tuollaisista asioista ei saa tehdä pilaa, ei yhtään. Ei siinä ole mitään hauskaa, kun lapsia potkitaan, kenties kuoliaiksi tai ehkä he ainakin vammautuvat. Eikö kaikki nyt joka tapauksessa todista raakalaisuutta tai ainakin huonoa makua, mikä on kauhea asia ja kuuluu ihmishirviöille ja en minä nyt ainakaan koskaan tuollaiseen alentuisi ja niin edelleen…

No, antaa olla. Tunnemme jo tarpeeksi hyvin, miten asiat on otettu vastaan. Mitä hienompi ihminen mielestään on, sitä arempi imagostaan ja sitä enemmän hänen kuuluu kauhistua. Niinpä hän myös kauhistuu, julkisesti ja tehokkaasti. Tuollaisten hirviöiden kanssa toimimisestakin kun tarttuu aina jotakin myös omaan imagoon. Onhan se nyt ihan realiteetti…

Lehdistön taholta kyseessä on niin sanottu luonnemurha, character murder, jota voidaan verrata siihen, mitä neuvostolehdistö teki Väinö Tannerin kohdalla. Hieno ja vastuuntuntoinen poliitikko demonisoitiin niin perusteellisesti, että hyvin moni suomalainenkin meni tuohon valehteluun mukaan.

Senkin ilmiön historia olisi kiinnostavaa tutkia: miten Tannerista ”irtisanouduttiin”? Miten moni uskoi kaiken ihan oikeasti? Miten moni uskalsi sanoa, miten asiat oikeasti olivat? Mitä vaikutusta julkisuuden kielenkäyttöön oli monilla Tanneria koskevilla pätevillä tutkimuksilla?

Mutta nyt eletään uutta aikaa. Aittoja penkoessa sattui silmiin Anthony Brownen kirja The Retreat of Reason vuodelta 2006. Kyseessä oli ns. poliittisen korrektiuden analyysi. Sen vaatima ajattelun lopettaminen oli Britanniassa jo pitkällä ja tunnettiinhan se silloin jo meilläkin. Järjen uni se on, joka synnyttää hirviöitä.

Juuri tuo poliittinen korrektius, PC, on myös koko nykyisen journalismikulttuurimme tärkeä taustatekijä. Kun järjen valo sammutetaan, on aivan luontevaa ja jopa välttämätöntä rakennella hirviöitä ja uskoa niihin. Kun suhteellisuudentaju menetetään ja ehdoin tahdoin uhrataan, saadaan helposti kehrättyä kokoon kauhistuksia, joita sitten voidaan kyynisesti käyttää murha-aseina julkisuudessa, mikäli kehdataan.

Ja kyllähän ne kehtaavat.