Poliittisen korrektiuden lähteillä

 

Kohti pluralismin loppua eli sallitun rajojen kiristyminen

 

Jokainen yhteisö on perinteisesti asettanut tiettyjä rajoja jäsentensä toiminnalle. Ennen muinoin, kun yhteisöjen legitimiteetti vielä perustui jonkin tietyn ylivallan tunnustamiseen, oli sen esittämän tarinan loukkaaminen tabu. Uskonnon, hallitsijan tai ideologian uhmaajaa odotti usein kaikkein suurin rangaistus.

Sosiologisessa syntymyytissä kerrotaan, että sitten kehityttiin: lisääntyneen yhteiskunnallisen vaihdon ja kohonneen elintason myötä siirryttiin uudenlaiseen tilanteeseen, jossa kaikki yhteisön jäsenet joka tapauksessa halusivat pysyä sen jäseninä ilman pakkoakin.

 Silloin he tekivät sen oman rationaalisesti ymmärretyn etunsa takia, ja niin syntyi pluralistinen yhteiskunta, joka oli niin sanotusti orgaanisesti solidaarinen. Se saattoi kaikin mokomin sallia kaikki mahdolliset mielipiteet, nehän nyt olivat pelkkää rikkautta. Näin saattoi itse kukin sanoa kaikkein hullunkurisimmistakin oppisuunnista. Jokin puolue saattoi ihan vapaasti vaatia ja puuhata vaikka väkivaltaista vallankumousta, jokainen tiesi, ettei kukaan tosissaan sellaiseen ryhtyisi.

1960-luvun sosiologiassa oppi niin sanotusta orgaanisesti solidaarisesta yhteiskunnasta eli vahvana ja uskottiin, että ennen pitkää ei kukaan enää kiinnittäisi huomiota siihen, minkä värinen tai tapainen oli se henkilö, jonka kanssa he yhdessä loivat ja vaihtoivat aineellisia ja aineettomia sosiaalisia hyödykkeitä.

Sanan ja ajatuksenvapaus oli orgaanisesti solidaarisessa yhteiskunnassa rajoittamaton ja jokainen sai tulla autuaaksi omalla uskollaan. Sitä nyt ei vain ollut lupa pakottaa toisille. Ajatusta ei kenelläkään ollut tietysti oikeutta yrittääkään kahlita. Ihmisellä oli oikeus ja velvollisuuskin käyttää järkeään, uskaltaa tehdä se. Kantin lausuma sapere aude! oli tämän asian ylpeä tunnus.

Jokainen antoi tässä uudessa uljaassa yhteiskunnassa muille kykyjensä mukaan ja sai itselleen, ellei nyt tarpeidensa mukaan, niin joka tapauksessa niin paljon, kuin hänelle voitiin kohtuudella yhteisestä hyvästä luovuttaa. Tämä ei nyt ihan ollut sitä Marxin ja Engelsin ajattelemaa kommunismia, mutta ei se siitä mahdottoman kaukanakaan ollut.

Ammoisesta kasarmiyhteiskunnasta, joka vaati kaikilta yhdenmukaisuutta, oltiin joka tapauksessa yhtä kaukana kuin tuon ajan kommunismin nimeen vannovista yhteiskunnista. Juuri nehän ne käytännössä elivät menneiden vuosisatojen tapaan ja pyrkivät valvomaan kansalaistensa elämää kaikkialla, myös ajatusten ja sanojen tasolla.

Tällaista se ajattelu oli vielä jokunen vuosikymmen sitten. Jos vapaassa yhteiskunnassa oli tabuja, täytin sallimattomia asioita, niin ne koskivat sensuuria ja mielipidevainoa.

Mutta nyt tilanne on radikaalisti muuttunut, kuten jokainen voi päivittäin todeta. Tuolla muutoksella takaisin yhä laajemmalle ulottuvaan sensuuriin ja puhumisen ja ajattelun tabuihin on enemmän tai vähemmän selvä korrelaatio tietokoneistumiseen ja internetin ja somen yleistymiseen, mutta eiväthän ne sitä selitä. Muutos oli alkanut jo ennen netin tuloa ja sen juuret ovat luultavasti hyvinkin kaukana.

Poliittinen korrektius, PC on yhtä amerikkalainen kuin omenapiirakka. Se on syntynyt sen maan olosuhteista ja tarpeista, se alkoi rajoittamattoman sanan- ja ajatuksenvapauden oloissa ja on nopeasti edennyt yhä kauemmas kohti orwellilaista totalitarismia.

Asiasta alettiin puhua 1980-luvulla ja silloin se näytti merkitsevän lähinnä hienotunteisuutta, jota kohteliaasti käyttäytyvän oli syytä osoittaa tiettyjä ryhmiä kohtaan. Ennen pitkää se kuitenkin muuttui ortodoksiaksi, jolla oli selkeät käskynsä ja kieltonsa ja joka häpeilemättä pyrki kahlehtimaan sanan- ja jopa ajattelun vapautta. Julkinen puhe vaadittiin sopeutettavaksi kaikkein tyhmimpien tasolle.

Ajatuksen sisäistäneet -ja sehän on jo kauan kuulunut ns. älymystön nykyisiin pääsyvaatimuksiin- ovat oppineet tarkoin rajoittamaan ajattelunsakin noiden sääntöjen mukaan.

On liioittelua sanoa, että ilmiö olisi Amerikassakaan laadullisesti aivan uusi ja ennen tuntematon. Jo Tocqueville havaitsi USA:ssa vallitsevan sellaisen mielipidediktatuurin, jollaista eivät vanhan mantereen tyrannit voineet toivoakaan pysyvänsä perustamaan (ks. Vihavainen: Haun tocqueville tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)  ).

Kuitenkin myös Amerikassa vallitsi sangen merkittävä henkinen vapaus vielä pari vuosikymmentä sitten. Miksi nyt on painuttu yhä syvemmälle epä-älylliseen sensuurimentaliteettiin ja jopa sen karikatyyrimuotoon, woketukseen, on kiinnostava kysymys. Ainakin ilmiön kehitys näyttää liittyvän amerikkalaisen yhteiskunnan yleiseen rappioon myös sosioekonomisella tasolla.

Nykyisellä roskajournalismin tuottamalla kansallisella kriisillä on joka tapauksessa myös meillä vahvat juurensa nimenomaan poliittisessa korrektiudessa, jonka olemme saaneet tuontitavarana. Kun asia tuli taas päivänpolttavaksi, päätin vilkaista mitä olen siitä aiemmin tullut sanoneeksi.

Tässä pari näytettä siitä, jos kiinnostaa:

 

 

torstai 8. tammikuuta 2015

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Poliittinen korrektius ja tulevaisuuden haasteet

 

Amerikassa keksittiin takavuosina uusi käsite täyttämään ajankohtaista tarvetta. Kyseessä oli poliittinen korrektius.

Kun USA tunnetusti koostuu erilaisista etnisistä ryhmistä, joilla on merkittävä sisäinen koheesio ja joiden suosiota kaikki poliitikot joutuvat kalastelemaan, tuli siellä välttämättömäksi karttaa julkisessa puheessa sanomasta mitään sellaista, joka olisi antanut jollekin ryhmälle aihetta älähtää.

Tässä ei tietenkään asian totuusarvolla ollut mitään tekemistä ainakaan siinä mielessä, että toden puhuminen olisi ilman muuta ollut sallittua. Vanha kasku kertoo miehestä, jolle hänen kaverinsa tuli sanomaan: ”Tiedätkö, että tuo Kankkunen kiertelee kylillä kertomassa sinusta kaikenlaisia valheita”? Tähän puhuteltu vastasi, että valheita sai hänen mielestään kertoa mielin määrin, mutta jos Kankkunen rupeaisi tosia kertomaan, niin saisi kyllä turpaansa…

Näinhän asia juuri on myös poliittisen korrektiuden kanssa. Ei kysymys ole mistään kohteliaisuudesta ja käytöstavoista, vaan siitä, että jotkut asiat ovat kiusallisen tosia ja siksi niistä ei saa sanoa mitään. Korkeintaan sopii valehdella, etteivät ne pidä paikkaansa.

Muuan klassinen esimerkki on roturyhmien väliset älykkyyserot. Tieteellinen ajattelu edellyttää, että kaikki hyväksyttävästi suoritettujen tutkimusten tulokset on hyväksyttävä. On toinen asia, miten ne selitetään ja esimerkiksi älykkyystutkimusten kohdalla voidaan ilman muuta lähteä siitä, etteivät ne sellaisenaan kuvaa esimerkiksi perinnöllisiä ominaisuuksia. Siitä huolimatta ne kuvaavat kyllä tilannetta mittaushetkellä.

Koska yleinen normaali säädyllisyys, jolla ei ole poliittisen korrektiuden kanssa mitään tekemistä, edellyttää, ettei ihmisen arvo mitenkään voi riippua hänen älykkyydestään, voisi kuvitella, että tässäkin asiassa voitaisiin dataan suhtautua yhtä kylmästi kuin kaikkiin muihinkin tutkimustuloksiin.

Tämä olisi kuitenkin paha virhe Amerikassa ja koska se on virhe siellä, on se sitä myös kaikkien Amerikkaa apinoivien keskuudessa. Siksi se on sitä myös meillä täällä Suomessa.

Yhteiskunnassa on tietenkin paljon erilaisia ryhmiä ja aineksia ja meilläkin on jostakin syytä viime aikoina syntynyt yhä suurempia ja tiiviimpiä ryhmäkuntia, joilla on omat uskomuksensa ja tabunsa. Toisin kuin vielä jokunen vuosikymmen sitten, nämä ryhmät eivät suinkaan keskity vaalimaan omia arvojaan omassa keskuudessaan, vaan vaativat, että koko muun yhteiskunnan on niitä kunnioitettava.

Tämä on aika kummallinen vaatimus sellaiselta ainekselta, joka on vapaaehtoisesti ja tyhjin käsin saapunut toiseen maahan ja nauttii täysin määrin niistä antimista, jotka siellä on rakennettu sukupolvien työllä. Yleisen säädyllisyyden katsottiin vielä takavuosina estävän moisten vaatimusten esittämisen. Eihän vieraaseen taloon sovi mennä elämään omilla säännöillään. Poliittinen korrektius kuitenkin näkee asiat aivan toisin. Sen ilmaantuminen Eurooppaan onkin erittäin kummallinen ilmiö, joka vaatii selitystä ja uskon, että jäljet on helppo löytää.

Itse ideahan on peräisin Amerikasta, jossa koko yhteiskunta on alusta saakka perustunut erilaisten ryhmien ja ryhmäetujen huomioimiseen eikä mikään ryhmä ole voinut perustellusti vaatia itselleen isännän asemaa lukuun ottamatta intiaaneja, joiden kohtalon tunnemme. Sitä paitsi neekeriorjuuden perintö painaa amerikkalaisten omaatuntoa syystä tai syyttä ja sen pohjalta on ollut helppo konstruoida näkemyksiä rakenteellisesta sorrosta, jonka alaisia mustat yhäkin ovat. Koska yksi sosiaalinen konstruktio ei ole tolista huonompi ja kaikki ne ovat viime kädessä imaginäärisiä, olisi asian totuusarvon penääminen yhtä tyhjän kanssa, ellei pahempaa.

 Vähemmistöistä on siis tehty uhreja ja uhriuteen liitetään nykyään aina erioikeuksia, hyveellisyyttä ja muuta vastaavaa. Se näyttää edellyttävän, että itse asiassa mustien pitäisi Amerikassa olla johtavassa asemassa ja kun näin on vain poikkeustapauksissa, syyllistetään siitä kaikkia muita paitsi mustia itseään.

Meillä tällä ajattelulla ei pitäisi olla minkäänlaista pohjaa, mutta irrationaalisia latujaan kulkeva radical chic on toki aina löytänyt tiensä myös tänne ja saanut täällä karikatyyrisiä muotoja. Mitenkäs se Eino Leino siitä kyltyyristä sanoikaan…

Mutta näin on käynyt ja kun älymystön valittu aines on nähnyt paljon vaivaa välittääkseen näkemyksensä myös maahanmuuttajille, ei ole ihme, että nämä ovat ottaneet viestin vastaan. Muutamien vuosien takaisessa pilakuvajupakassa aktivoituivat myös meidän muslimimme, jotka osoittivat mieltään Suomessa suomalaisille sen johdosta, että tanskalaisessa, tanskalaisille suunnatussa lehdessä oli esitetty pilakuva heidän profeetastaan. Valtiovalta ymmärsi asian ja pyysi tapahtunutta anteeksi.

Näin oli meilläkin julkisesti ja arvovaltaisesti avattu pitkä tie, jota siis ei kuljeta suomalaisen kulttuurin ehdoilla, vaan lähdetään siitä, että se on sovitettava pienen vähemmistön omiin tabuihin ja myytteihin.

Tämä ei toki ole ainut esimerkki. Meillä, kuten muuallakin Euroopassa on taannuttu siihen tilanteeseen, että kohti loistavaa tulevaisuutta kuljetaan nimenomaan maamme tyhmimmän ja primitiivisimmän eikä sen etevimmän ja pystyvimmän aineksen ehdoilla. Tämä ei koske vain kansallisia ryhmiä, poliittisessa korrektiudessa tyhmyys on kaikilla aloilla suosituimmuusasemassa.

Julkisuudessa ei sovi esittää näkemyksiä, kuvallisesti tai sanallisesti, jotka voisivat esimerkiksi loukata niitä, joiden maailmassa vallitsee maagis-keskiaikainen näkemys siitä, että jotkut kuvat tai sanat sellaisenaan voisivat loukata jumaluutta. Tämä siitä huolimatta, että kukaan ei pakottaisi uskovaisia niitä katsomaan tai kuulemaan.

Hyväuskoiset mahtanevat kuvitella, että tämä uusi, korrekti kulttuuri on tie kansanryhmien harmoniseen yhteiseloon tai vähintäänkin rinnakkaiseloon. Juuri tällä ja vain tällä tavalla rakennamme onnellisen tulevaisuuden, jossa vallitsee orgaaninen solidaarisuus ja keskinäinen kunnioitus ja rakkaus, jossa hyvä palkitaan hyvällä ja moninaiset arvot kukoistavat limittäin ja lomittain.

Mutta näinhän meillä ajateltiin myös ns. reaalisosialismista eikä älymystö korviaan lotkauttanut, kun sille sanottiin, että sitähän on jo kokeiltu. Mutta myös monikulttuurisuutta on jo kokeiltu ja kokemuksista kannattaa ottaa oppia ja vakavasti keskustella.

Aina uudelleen kannattaa tietenkin esittää itse peruskysymys: milloin hallitus teettää selvityksen siitä, millä tavalla maahanmuuttoa olisi rajoitettava, että vältyttäisiin sen Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Hollannissa, Englannissa ja muissa maissa aiheuttamilta lieveilmiöiltä. Entä millaisia muita toimenpiteitä voitaisiin tehdä ei-toivottavan kehityksen estämiseksi, mitä ne maksavat ja milloin ne aiotaan tehdä? Vastaamatta ei voida jättää sillä perusteella, ettei koko kysymystä muka ole.

Mutta tietysti meidän on nyt ja tästä eteenpäin elettävä siinä monikansallisessa yhteisössä, joka tänne on jo syntynyt ja kannattaa miettiä, miten kaikki osapuolet parhaiten pystyvät ajan mittaan selviytymään yhdessä ja rakentamaan täällä suomalaista kulttuuria.

 On selvää ettei onnelliseen tulevaisuuteen voida päästä laput silmillä ja vain luottaen siihen, että kaikki käy varmasti hyvin, kun toimitaan hyvässä uskossa, primitiivisyyttä kumarrellen ja tyhmimpien ehdoilla. Anteeksipyytelyä on jo kokeiltu monessa maassa ja nollatoleranssi tuskin toimii. Ei se ole toiminut Ranskassakaan. Luulenpa, että meillä on hautumassa tulevaisuuden haaste, josta kunnialla selviytyminen on suurimpia kansallisia tehtäviämme kautta aikojen.

 

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 9.33 23 kommenttia:   

tiistai 6. syyskuuta 2011

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

 

Mitä poliittinen korrektisuus ei ole

 

Korrektisuus eli moitteettomuus on lähtökohtaisesti myönteinen asia.  Lujuuslaskelmat voivat olla oikeita eli korrekteja, samoin oikeinkirjoitus. Näissä asioissa korrektisuus on luonteeltaan absoluuttista ja se on riidattomasti todettavissa. Korrekti käytös on vaikeampi asia, puhumatta siitä, että kenelläkään ei edellytetä olevan korrektia makua, vaikka hyvästä mausta puhutaankin. Korrekti käytös on sopusoinnussa vallitsevien käytöstapojen kanssa. Sana viittaa tässä yhteydessä myös muodollisuuteen, jopa onttouteen. Jos ollaan hyvin korrekteja, pysytään myös läheisyyden piirin ulkopuolella.

Entä poliittinen korrektisuus? Se tietenkin tarkoittaa, että asiat ovat moitteettomasti tietyn poliittisen päämäärän kannalta. Koska politiikassa ei voida olla samassa mielessä korrekteja kuin matematiikassa, on myös poliittinen korrektius moitteetonta vain suhteessa johonkin eli jonkin asian kannalta hyödyllistä. Olisi peräti typerää etsiä poliittisesta korrektisuudesta totuutta, hyvyyttä,  kauneutta tai yleensä mitään pysyvää. Se on politiikan funktio.

Tämä ei tarkoita, että poliittinen korrektisuus olisi sinänsä pahaa tai vahingollista, sillä voi hyvinkin olla myönteinen tehtävä omassa rajallisessa ajassaan. Muiden aikakausien kannalta se kiinnostaa vain tutkimuskohteena. Kun poliittinen korrektisuus on aikansa elänyt, on sen arvo mennyt täydellisesti ja kokonaan. Se kelpaa vain historiaa ymmärtämättömien harjoitusmaaliksi, osoittamaan heidän oletettua älyllistä ja moraalista erinomaisuuttaan, he kun pystyvät nousemaan sen yläpuolelle post festum. Tämä ei tosin ole erityisen vaativa tehtävä. Jo Paasikivi pilkkasi asiaa kabareelaulun sanoin:

Jag fattar inte just så snart, men det är underbart

hur efteråt blir mig allt så klart!

 

Suomettuminen oli tyypillistä poliittista korrektisuutta. Suomi oli menettänyt noin satatuhatta ihmishenkeä kahdessa sodassa, joiden ainoa syypää oli sangen uskottavan selityksen mukaan Neuvostoliitto. Neuvostoliiton täytyi sitä paitsi katsoa yrittäneen noissa sodissa valloittaa Suomen ja alistaa se pakkovaltaan, jonka vallitessa olisi tuhottu kansallisen kulttuurin ja sitä kantavan eliitin lisäksi niin poliittiset ja juridiset vapaudet kuin myös uskonto ja jopa koti sen perinteisessä mielessä. Kaiken kukkuraksi naapuri saarnasi ehdottomana totuutena ilmiselviä valheita ja julisti mielettömästi olevansa maailman vapain, kehittynein ja ainakin pian myös vaurain valtio.

Tämän hölynpölyn uskominen onnistui aikanaan vain henkisesti takapajuisille tai muutoin tasapainottomille aineksille, muun muassa osalle älymystöä. Se suomalaisen älymystön valtaosa, jolla oli omakohtaista kokemusta itäisestä naapurista, pysyi sen sijaan sen houkutuksille immuunina ja sama koski myös valtaosaa muita kansankerroksia. Näin oli asia 1960-luvulle saakka.

Sodan jälkeen Suomi joka tapauksessa oli yhä vaarassa. Muiden samassa asemassa olleiden maiden kohtalolta sen pelasti reaalipolitiikka. Talvisota oli ollut kova reaalipolitiikan oppitunti ja jatkosodan aikana siitä oli tullut politiikan peruskauraa..

Niinpä kaukonäköinen Paasikivi ja hänen hyvä oppilaansa Kekkonen saattoivat jatkaa totuttua tietä nähdessään pelastuksen siinä, että heitettäisiin syrjään moraaliset näkökohdat ja lainausmerkeissä ”liittouduttaisiin” sen kanssa, mitä ei voitu voittaa.  Paasikivi valitteli sitä, että Suomen oli heittäydyttävä rähmälleen ja otettava vastaan moitteita, joita se ei suinkaan ansainnut. Neuvostoliitosta ja sen politiikasta ei sen sijaan saanut sanoa totuutta. Tällainen totuudesta erkaneminen voisi pitemmän päälle tappaa kansan sielun, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut näköpiirissä ja sitä paitsi sodanaikainen rokotus kommunismia vastaan toimi toistaiseksi varsin hyvin. Vasta uuden, sotaa näkemättömän sukupolven maailmassa poliittinen korrektisuus ja totuus kävivät mahdollisiksi sovittaa keskenään.

Niin sanottu suomettuminen poliittisena kulttuurina syntyikin siinä vaiheessa, kun poliittisesti epäkorrektit mielipiteenilmaisut voitiin siirtää marginaaliin ja demonisoida. Tapahtunut mullistus oli erittäin merkittävä.  Itäinen naapuri, joka Suomen yleisessä mielipiteessä oli toiminut sielunvihollisen agenttina maan päällä, muuttui ihmisten mielissä melkeinpä vastakohdakseen ja sen propagandaa voitiin levittää täysin salonkikelpoisesti ja varmana aplodeista. Hyvin harva oli oikeasti vakuuttunut siitä, että se oli totta, mutta sen nimenomainen kritisointi ei olisi ainoastaan osoittanut huonoa makua, vaan myös ollut varma tapa hankkia julkitaantumuksellisen rettelöitsijän maine. Niitä ilmoittautuikin vain pari. Luultavasti oli hyvä, etteivät ainakaan olleet enemmistönä.

Mikäli ihminen kannatti molemminpuolisesti edullisia hyviä naapuruussuhteita, hän pysyi hiljaa asioista, jotka eivät hänelle kuuluneet. Jokainen tiesi, ettei neuvostopropaganda varsinaisesti ollut totta, mutta monien mielestä se oli totuuteen verrattavaa ja suuren enemmistön mielestä sen kritisointi oli sopimatonta, epäkorrektia. Tylsä totuudenmukaisuudesta jankkaaminen ei ollut suosiossa. Jokainen tiesi, että Neuvostoliitossa oli ns. ongelmia ja monet olivat varmoja, etteivät heidän näkemänsä asiat olleet merkityksettömiä yksittäistapauksia. Mutta typerä totuuden vaatiminen oli epäsuosiossa sekä moraaliseksi että älylliseksi alamittaisuudeksi leimattuna.

Kummallista kyllä, ”neuvostovastaisuuden” vastustamisesta tuli meillä miltei kansalaisuskonto, vaikka maamme ei kuulunut Neuvostoliittoon. Puolivirallisen valtioideologian mukaan julkinen neuvostovastaisuus merkitsi asettumista niiden rintamaan, jota halusivat vaalia sodan ja verenvuodatuksen perinteitä, jotka juoksuhaudoissaan hautoivat vihaa ja kukaties vaikkapa revanssia tulevassa suursodassa. Se merkitsi kaiken sen myönteisen halventamista ja torjumista, jonka ystävälliset naapurisuhteet ja rauhanomainen rinnakkaiselo tarjosivat. Neuvostokansan valtavat kärsimykset ja urotyö fasismin lyömisessä olivat objektiivisesti ottaen tällaisen henkilön pilkan ja panettelun kohteena, vaikka hän ei mitään niistä sanoisikaan, sillä asiat kytkeytyivät toisiinsa aivan tietyllä logiikalla, joka ei ollut neuvostovastaisten rienaajien määriteltävissä. Kaikki tämä oli tietenkin poliittisesti virtaviivaistettua totuuden tulkintaa, jolla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Neuvostoliittoa kritisoivan henkilön ajattelun kanssa. Mutta sen omaksuivat melkein kaikki, sitä noudattivat melkein kaikki ja, mikä hulluinta, melkein kaikki myös melkein uskoivat, että totuuden sanominen oli itse asiassa moraalitonta. Siitähän kärsivät Suomen etu ja kansojen keskinäinen luottamus. Ja luottamuksen puute oli sentään maksanut pelkästään suomalaisille satatuhatta ihmishenkeä ja naapureille vieläkin enemmän.

No, sapienti sat, jokainen ymmärtää, että myös nykyisen poliittisen korrektisuuden voi nähdä suomettumisen analogiana. Suomettuminen ei ollut pelkästään negatiivinen ilmiö, se ei ollut pelkkää valehtelua, kuten typerästi kuvitellaan. Se oli paljon enemmän: miellyttävien ja hyvien asioiden varjolla siinä korotettiin epätotuus totuudeksi ja viekkaus viisaudeksi. Häiriköitä paheksuttiin oikeasti. Poliittinen korrektisuus ei perustu tyhmyyteen, vaikka se auttaakin sen omaksumisessa. Myös älyllisesti merkittäviä suorituksia saatiin  nähdä sen puolustamisessa. Omana aikanaan poliittinen korrektius eli valtavirran poliittinen kulttuuri on merkittävä voima, joka matkaan saattaa historiallisia muutoksia. Ryssäviha oli aikanaan huomattava virtaus, jolla saattoi historian viekkaassa suunnitelmassa olla myönteinenkin antinsa ja sama koskee suomettumista, jonka huomassa vapauduttiin tuosta moraalisesti arveluttavasta perinnöstä älykkään reaalipolitiikan ja aidon hyväntahtoisuuden, mutta myös likinäköisen typeryyden ja alhaisen opportunismin myötävaikutuksella. Suomettuminen, jonka ytimessä oli sovinto Neuvostoliiton kanssa, oli joka tapauksessa kansallinen saavutuksemme, josta aidosti ylpeiltiin.

Ja nyt. parinkymmenen vuoden jälkeen, kaikesta tästä ei ole mitään jäljellä, sikäli kuin asia koskee Neuvostoliittoa. Tämä tietenkin johtuu siitä, ettei Neuvostoliittoakaan ole ja sen hyysäämistä on helppo pilkata.  Mutta ellei historia ole loppunut, saa kansamme vielä uuden näkökulman myös nykyiseen poliittiseen korrektisuuteemme. Sillä se ei ole moraalista korrektisuutta eikä se etsi totuutta, hyvyyttä eikä kauneutta, vaan poliittista tulosta tietyn kaavan mukaan ja tämä kaava on aikaansa sidottu uskomusten järjestelmä, jolla todennäköisesti on oma elinkaarensa, Sen jälkeen on sen vuoro menettää arvonsa. Pilkkaajat saattavat jo teroitella kirveitään.

Lähettänyt Timo Vihavaine