sunnuntai 5. marraskuuta 2023

Pysyvien arvojen äärellä. Paahtopaisti

 

Asia on pihvi. Näkökulma englantilaisuuden semiotiikkaan

 

Mikään ei ole ikuista, eivät myöskään kansalliset stereotypiat, jotka joskus ovat saattaneet olla hyviä tiivistyksiä jostakin kansasta jonkin toisen kansan silmin. Kaikki on muutoksen tilassa. Ja onhan se  muutenkin suhteellista.

Englantilaiset ovat meidän mielestämme kyllä yhä erittäin korrekteja ja kohteliaita, mutta niin ovat myös jopa New Yorkin asukkaat. Kun joskus sanoin tuon viime mainitun asian jollekin länsirannikon asukkaalle, tämä oli saada hervottoman naurukohtauksen. Mutta kyllä se asia vaan meikäläisittäin siltä näytti. Itsehän olemme erilaisia.

Mutta muuten itse tuo englantilaisuus ja sen arvostus jopa itse Englannissa näyttävät olevan kaltevalla pinnalla. Sen jälkeen, kun brittiläisyys 1700-luvun alussa keksittiin, alkoivat englantilaiset yhä enemmän kainostella omaa erikoislaatuaan ja halusivat olla pikemmin brittejä, kuin erityisesti englantilaisia, mikä olisi ollut skoteille, walesilaisille ja irlantilaisille mahdoton identiteetti.

Brittiläisyyden keksiminen häivytti näkyviltä ajatuksen siitä, että englantilaiset olisivat itse asiassa herrakansa, joka oli alistanut vähäisemmät veljensä ja piti niitä otteessaan kaiken vapausretoriikan takana.

Vastaavaahan tapahtui kuitenkin kaikkialla. Ei mitään yhtenäistä ranskalaisuutta, espanjalaisuutta, italialaisuutta tai saksalaisuutta ollut, ennen kuin ne luotiin. Siinä sitten saivat katalonialaiset, galicialaiset ja baskit oppia olemaan espanjalaisia ja bretagnelaiset, provencelaiset, korsikalaiset ja elsassilaiset ranskalaisia ja niin edelleen, mutta eihän se mikään mahdoton yhtälö ollut, ellei niin haluttu.

Suuri, yhteinen kansallisvaltio ymmärrettiin kerran kaikkialla arvoksi, joka tarjosi turvaa jäsenilleen ja jonka hyväksi kannatti kaikin mokomin opetella puhumaan ja kirjoittamaan hieman toisenlaista kieltä, kuin paikallisilla oli tapana. Näin sai sosiaalista pääomaa ja pääsi sinne, missä asioista päätettiin.

Metropolissa oli ja on yleensä tapana suhtautua vähintäänkin hienoisella ylemmyydellä periferian asukkaisiin, kuten Yrjö Maunu Sprengtporten kertoi omasta suomalaisuudestaan, mikä ilmeni ainakin ääntämyksessä, joka tukholmalaisten mielestä oli laulavaa, vaikka itsehän he lauloivat puhuessaan, hyväkkäät.

Englannissa suhtauduttiin skotteihin usein enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti naljaillen, kuten kävi vaikkapa James Boswellin kohdalla. Hänen idolinsa Samuel Johnson letkautteli usein asiasta, eikä tuo sankarinpalvoja osannut siitä edes loukkaantua, saati pöyristyä.

Mutta ajat muuttuvat. Skotlantilainen paikallispatriotismi on viime vuosina ollut yhä voimakkaampaa ja itsenäisyydestäkin on puhuttu ihan vakavalla naamalla. Englantilaisuus on yhä vain piiloutunut brittiläisyyteen eikä ole uskaltanut vaatia kunnioitusta itselleen.

Toistahan se oli ennen ja minua on aina viehättänyt englantilainen pihvi-isänmaallisuus, jota James Boswell on mainiosti kuvannut. Siitähän taannoin kirjoitinkin:

Pihvi-isänmaallisuus eli isänmaallinen kansallisruoka

 

Englanti on ollut altavastaajana siinä vuosisataisessa taistelussa, jota voitaisiin kutsua ruokien sodaksi. Siis ruokien eikä kokkien.

Ranskalaiset ja heidän mukanaan monet muutkin asioista tuskin mitään ymmärtävät ovat ylenkatsoneet englantilaista keittiötä, jonka kurjimmat tuotteet toki muistuttavatkin siitä, että tuolla saarella on aikoinaan vallinnut myös ahdasmielinen diktatuuri, joka on pitänyt kaikenlaista nautintoa synnillisenä.

Mutta saahan Englannissa kunnon ruokaakin. Tuhannet ja taas tuhannet ravintolat ilmoittavat Englannissa ja muuallakin tarjoavansa englantilaista aamiaista koko päivän. Kaksi munaa, makkara, paistettu pekoni ja tomaatti ja pavut. Sillä miljoonat aloittavat nykyään päivänsä koko maailmassa ja aina uudelleen se vain maistuu.

Sitä paitsi purjomakkara ja muusi pubissa hyvän sinapin ja oluen kanssa kruunaa minkä tahansa iltapäivän pitkien kävelyiden jälkeen. Ei siinä mitään sammakoita enää tarvita tai muitakaan ranskalaisen keittiön kotkotuksia.

Englantilaisista englantilaisin on sentään paahtopaisti, roastbeef. Muistan saaneeni aivan erinomaista Sunday roastia joskus vuosia sitten pubissa, joka sijaitsee Fleet Streetillä, Cityssä ja jonka nimenkin muistan: Ye Olde London. Olen palannut tuolle paikalle sittemmin muutamia kertoja, mutta turhaan. Samanlaista kokonaista paistia ei enää ole leikattu asiakkaan silmien edessä sunnuntainakaan.

Pihvi (beef, ransk. boeuf) tarkoittaa oikeastaan härkää. Paahtopaistihan on siksi vain eräs pihvin laji, sellainen, jota on kypsytetty alhaisessa lämmössä juuri sopivaksi, niin ettei se kuivu eikä kovetu. Ruoka on mahdollisimman yksinkertainen ja tarjoaa silti vaihtelua, sen voi maustaa eri tavoin ja syödä kylmänä ja jopa verisenä (saignant, sanoisi ranskalainen, englantilaisen mielestä se on silloin rare).

Venäläisen anglofiilin tunnisti aikoinaan verisen pihvin syömisestä, mitä totiset kristityt ja aidot venäläiset kammoksuivat. Englantilaisten pihvimaniaan taitaakin liittyä myös aavistus tuon kansan julmuudesta, jota aikoinaan pidettiin yhtenä sen piirteenä, huvittelihan se katsomalla kukkotappeluita ja nyrkkeilemällä. Merellä englantilainen ja merirosvo merkitsivät joskus ja joillekin lähes samaa.

James Boswellin päiväkirjoista huomasin, että vuonna 1762 tuo nuori dandy oli käynyt myös seurassa, jonka nimi oli The Sublime Society of Beefsteaks. Se toimii muuten yhä ja on perustettu jo vuonna 1735.

Klubissa, kertoo Boswell, puheenjohtaja istui katostuolissaan, jonka yläpuolella olivat kultakirjaimin sanat ”Pihvi ja vapaus”. Puheenjohtajana oli tuolloin lordi Sandwich, joka lienee ollut sama mies, joka aloitti erään ruokakulttuurin rappiosuuntauksen alkaessaan vaatia pihviään tarjottavaksi kahden leipäviipaleen välissä, etteivät pelikortit tahriutuisi. Hän ei keskeyttänyt pelaamista edes aterian ajaksi.

Klubilla joka tapauksessa syötiin pelkkää pihviä ja juotiin viiniä. Punssia sai niin paljon kuin halusi ja tilaisuudessa laulettiin monia lauluja.

Luulenpa, että siellä laulettiin myös Henry Fieldingin sanoittama Roast Beef of Old England. Kas näin se alkaa:

When mighty Roast Beef was the Englishman's food,
It ennobled our veins and enriched our blood.
Our soldiers were brave and our courtiers were good
Oh! the Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But since we have learnt from all-vapouring France
To eat their 
ragouts as well as to dance,
We're fed up with nothing but vain complaisance
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Mitäpä parempaa noilla naapureilla (the frogs) oli muka tarjota hyvän paahtopaistin tilalle? Ei tietenkään mitään.

Rappio on valitettavasti asia, joka vaanii meitä alati ja kaikkialla. Pihvi on nykyään kirosana kaiken maailman effeminoituneille soijansyöjille, mutta ei sen vihaaminen mitään uutta ole. Ilmiö tunnettiin jo 1700-luvun alkupuolella:

Our fathers of old were robust, stout, and strong,
And kept open house, with good cheer all day long,
Which made their plump tenants rejoice in this song—
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

But now we are dwindled to, what shall I name?
A sneaking poor race, half-begotten and tame,
Who sully the honours that once shone in fame.
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Engelsmannista oli tullut John Bullin sijasta arka vetelys, joka häpäisi entisten aikojen kunnian. Mutta olihan Englannissa ollut aikoinaan miehiäkin vielä ja muistoissa niihin saattoi honoris causa lukea myös uljaan kuningattaren:

When good Queen Elizabeth sat on the throne,
Ere coffee, or tea, or such slip-slops were known,
The world was in terror if e'er she did frown.
Oh! The Roast Beef of old England,
And old English Roast Beef!

In those days, if Fleets did presume on 
the Main,
They seldom, or never, return'd back again,
As witness, the Vaunting 
Armada of Spain.
Oh! The Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

No, nyt (1731!) ei kyllä tiennyt, mitä nimitystä enää oikein käyttäisi tästä uudesta sukupolvesta, mutta pihvi ainakin oli sentään aina pihvi…

Oh then we had stomachs to eat and to fight
And when wrongs were cooking to do ourselves right.
But now we're a… I could, but goodnight!
Oh! the Roast Beef of Old England,
And old English Roast Beef!

 

Ei liene sattuma, että Towerin linnan vartijoita Tudor-univormuissaan kutsutaan nimellä Beefeaters, nehän ovat yleensä vankkoja miehiä, joiden kanssa ei ole leikkimistä. Aitoja brittejä

Hetkinen. Käsitteet britti ja Britannia tulivat nekin käyttöön jo 1700-luvulla ja kun tarvittiin isänmaallisen hengen nostatusta, voitiin pihvilaulun ohella laulaa myös Rule Britannia, joka luotiin vuonna 1740.

Mutta Britannia ei ole Englanti eikä britti tarkoita englantilaista. Itse asiassa kyseessä on enemmän tai vähemmän keinotekoinen käsite, se on ympyrän neliöintiä. Jo 1700-luvulla asia ymmärrettiin ja erityisen hyvin sen ymmärsivät skotit, joista moni kyllä Boswellin tapaan halusi olla paitsi skotti, myös hyvä britti, jopa aika lailla englantilaisen kaltainen.

Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. Asialla eivät ole vain skotit, irlantilaiset ja walesilaiset, myös englantilaiset ovat usein närkästyneitä siitä, että heistä yritetään tehdä pelkkiä brittejä.

Heitä itse asiassa sorretaan omassa maassaan, on esimerkiksi Roger Scruton arvellut. Samanlaisen kuvionhan me tunnemme Neuvostoliitosta, jossa sorretuksi itsensä tuntenut Venäjä viimein julistautui itsenäiseksi Boris Jeltsinin johdolla.

Englanti on tosiaan saattanut jäädä Britannian varjoon, mutta pihviperinnettään se pitää yhä uljaasti yllä. Tuota edellä esitettyä pihvilaulua (vrt. Roast Beef of Old England - YouTube)lauletaan yhä isänmaallisissa tilaisuuksissa, muun muassa laivaston ja tykistön illallisilla. Aikoinaan jopa teatteriyleisö lauloi sitä aina näytäntöjä odotellessa.

Onhan maailmalla paljon teennäisempääkin isänmaallisuutta kuin tuo vankkaan todellisuuteen perustuva pihvi-isänmaallisuus, niin nostalginen kun tuo laulu onkin. En nyt rupea vertaamaan sitä esim. kvassi- (kalja-)patriotismiin. Esimerkiksi savolainen kalakukkopatriotismi taitaa olla vielä nupussaan, mutta kerran kai sekin seiltä puhkeaa esille.

Hyvä pihvi on joka tapauksessa tässä ihmisen maailmassa asioista aidoimpia. Se seisoo kuin kallio ikuisena mittapuuna ja haasteena maailman teennäisyyksille ja postmodernisuuksille.

Englantilainen tapa syödä veristä pihviä todisti monen mielestä tämän kansan raakuudesta. Nykyäänhän tuskin tulemme ajatelleeksi mitään sellaista, kun kuulemme sanan ”englantilainen”.

 

 

 

 

 

England, Your England on George Orwellin sodan aikana kirjoittama karhea rakkaudentunnustus vanhalle Englannille, Sen nimi sisältää viittauksen sekä William Ernest Henleyn pateettiseen runoon England, my England:

What have I done for You,

England, my England,

What is there I would not do,

England, my Own!

 että tuohon aikaan jo myös D.H. Lawrencen samannimiseen esseeseen. Kuten Orwellin kohdalla aina, tämäkin kirjoitus on kiinnostava sekä tyylinsä että sisältönsä puolesta. Kirjoittaja piirtää kuvan itsepäisestä, nurkkakuntaisesta ja irrationaalisesti käyttäytyvästä kansasta, joka vieroksuu ulkomaalaisia.

 Ne vuodet, jotka miljoonat englantilaiset sotilaat viettivät mannermaalla ensimmäisen maailmansodan aikana, eivät suinkaan tehneet heistä kosmopoliitteja. Orwellin väitteen mukaan miehet oppivat siellä vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia paitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he ihailivat.

Orwell lienee oikeassa siinä, että myös suurin osa eurooppalaisia pitää Englannin omituisuuksia raivostuttavina eikä voisi kuvitellakaan viettävänsä koko elämäänsä tuossa maassa. Englantilaisista taas se tuntuu useimmiten ainoalta kuviteltavissa olevalta vaihtoehdolta.  

Orwellin essee on täynnä stereotypioita, jotka hän usein heti ilmoille heitettyään myös rikkoo. Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. Orwell on vakuuttunut siitä, että englantilaiset ylenkatsovat militarismia, vaikka sitä heillä perinteisesti ja mahtipontisesti yritetäänkin nostaa esille.

Historia tuntee armeijan diktatuureja, mutta ei laivaston. Militarismia kuvaava Colonel Blimp on Englannissa yhtä naurettava kuin hän olisi Saksassa arvostettu ja kunnioitettu.

 Englantilainen tuntee tiettyä perusturvallisuutta omassa maassaan ja omassa kodissaan. Hän tietää, että ”ne eivät voi tehdä” monia sellaisia asioita, jotka kuuluvat vain yksilön omaan ratkaisuvaltaan ja hänen suvereeniin elämänpiiriinsä. Tekopyhyys ja epätäydellisyys ovat kiinteä osa englantilaista kulttuuria, mikä osataan ymmärtää sen sijaan että vaadittaisiin täydellisyyttä, nollatoleranssia ja tahdissa marssimista.

Englantilainen ymmärtää, että demagogiset väitteet siitä, ettei puoli leipää ole leipää lainkaan, eivät voi pitää paikkaansa. Englanti oli Orwellin silmissä syvästi epäoikeudenmukainen luokkayhteiskunta, jonka puutteet olivat kaikkien nähtävissä. Silti sille oltiin lojaaleja, se oli ihmisten koti. Sota-aikana kirjoittanut Orwell nostaa esille myös militarismin preussilaiset muodot alkaen paraatimarssista, jollainen hänen mielestään ei olisi kuviteltavissa Englannissa.

 

Englantilainen oli siis tervejärkinen, eikä häntä voinut höynäyttää, toisin kuin saksalaisia tai ranskalaisia, jotka juoksivat milloin minkin aatteen perässä tai kopauttelivat nöyrästi kantapäitään militaristipölvästien edessä.

 

Kaikessa armottomuudessaan Orwellin kuvaus kansastaan on eräänlainen rakkaudentunnustus, joka antaa anteeksi ne monet moraaliset ja muut puutteet, jotka tuota kansakuntaa ovat aika vaivanneet. Suurpiirteisesti Orwell lukee kansaansa myös muut Britannian kansakunnat, joiden uskoo sietävän ja aina ennenkin sietäneen tämän menettelyn.

 

Se, joka on lukenut nykyisempiä englantilaisia itseanalyysejä, vaikkapa Theodore Dalrymplen teoksia tai Roger Scrutonin kirjan England: An Elegy, aavistaa että se maailma, jossa Orwell tuon mainitun tekstinsä kirjoitti, on jo ollutta ja mennyttä.

 Tilalle on yhä selvemmin nousemassa se maailma, jonka Orwell pelkäsi olevan tulossa jo vuonna 1984. Se on tulossa hitaammin, mutta yhtä perusteellisesti ja peruuttamattomasti, kuin kirjailija uskoi.

Englannilla on aina ollut ongelmia Britannian kanssa ja poliittinen korrektius on johtanut siihen, että koko sanan käyttämistä aletaan hävetä ja vältellä. Sen sijaan ollaan brittejä, tai ylpeästi walesilaisia tai skotteja. Roger Scrutonin mielestä on havaittavissa kummallinen ilmiö: Englannin kieltäminen (the forbidding of England).

Tämä on ilmeistä sukua Venäjällä suositulle venäläisyyden (russkost) korvaamiselle venäjäläisyydellä (rossijanstvo).

Nyt tiedämme jo, että Englanti ei suinkaan ole ollut immuuni poliittisen korrektiuden nimellä tunnetulle totalitaariselle virtaukselle ja että sen karikatyyrinen äärimmäisyysmuoto cancel-kulttuuri elää ja kukoistaa siellä. Miten vakavasta taudista mahtaa olla kysymys?

Olen pitänyt tapanani aina silloin tällöin pistäytyä Englannissa nähdäkseni, missä nyt mennään. Waterstonesin kirjakaupan ohella pidän välttämättömänä käydä maistamassa, miten paahtopaistia nyt tehdään. Toivon, että se avaa suoran tien englantilaisuuden ytimeen.

 

En kyllä vielä tiedä, miten tuota muodikkaasti ruumiillista kokemusta voisi käyttää hyväksi minkäänlaisessa argumentaatiossa, mutta ehkäpä tekoäly tekee sen puolestani? Vai voisiko asian ilmaista tanssilla? Maistamisen aion joka tapauksessa hoitaa itse.

 

31 kommenttia:

  1. Eihän mitään parempaa ole, kuin fish&chips. Kypsytetty cheddar palana on juustoista parhain, käymisteitse omenoista valmistettu kuiva siideri juomista jaloin. Valkoiset pavut tomaattikastikkeessa toimivat aina, samoin kuin kolmioleivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saatpa kuulostamaan brittiläisen ruokavalion herkulliselta ja tottahan se on kun sen noin ajattelee!

      Poista
    2. Kyllä myös munuaispiiras on hyvää. Nykyään surettaa, että sisäelimiä ei osata käyttää.

      Poista
    3. "Jäljelle jää kuitenkin selkeä kuva maasta ja kansasta, joka sopii tiettyyn karsinaan ja jolle tietyt toisten eurooppalaisten maiden käytännöt olisivat mahdottomuus. "

      Englannin ymmärtämisessä on oleellista ymmärtää, että se on saari: tämä on vähentänyt suhteellisesti kanssakäymistä muiden kansojen kanssa ja antanut valmiudet hakea ensi toimeentuloa ja sitten rikkauksia mereltä.

      Poista
    4. Paahtopaisti oli lisäksi merkki englantilaisten vauraudesta: näillä oli varaa naudanlihaan, joka Ranskassa oli yläluokan herkku. Kuningas Henrik IV tavoite oli, että jokaisella ranskalaisella olisi sunnuntaina varaa kanaan padassa.

      Poista
    5. Fillet Wellingtonista puhumattakaan. (Tosin pahat kielet väittävät, että resepti olisikin ranskalainen.)

      Poista
    6. "Englannin ymmärtämisessä on oleellista ymmärtää, että se on saari: tämä on vähentänyt suhteellisesti kanssakäymistä muiden kansojen kanssa ja antanut valmiudet hakea ensi toimeentuloa ja sitten rikkauksia mereltä". Tuohon täytyy kyllä esittää jyrkästi eriävä mielipide. Merihän on valtatie joka lisää kanssakäymistä ja juuri sen ansiosta britit ovat seilanneet ympäri maailmaa, olleet kosketuksissa lähes maailman kaikkien kansojen kanssa ja rakentanneet sen imperiuminsakin.

      Poista
    7. Fillet Wellingtonista puhumattakaan. (Tosin pahat kielet väittävät, että resepti olisikin ranskalainen.)

      Sekin mittelö lienee osa brittien ja fransmannien ikiaikaista kilvoittelua, jossa molemmin puolin muistetaan aina lämmöllä nälviä naapuria mistä milloinkin. Se on vähän kuten suomalaisten suhde ruotsalaisiin ja kenties päinvastoin.

      Poista
    8. Wellingtoniin täytyy vain panna aitoa hanhenmaksaa.

      Poista
    9. "Merihän on valtatie joka lisää kanssakäymistä ja juuri sen ansiosta britit ovat seilanneet ympäri maailmaa, olleet kosketuksissa lähes maailman kaikkien kansojen kanssa ja rakentanneet sen imperiuminsakin."

      Täsmennys tarkoitin lähinaapureita ja näiden kulttuuurivaikutusta, vertailukohtana ajattelin lähinnä Ranskaa. Meren merkitykseen ("rikkauksia") viittasin itsekin. Eivät englantilaiset siiirtomaistaan hirveästi kulttuurivaikutteita omaksuneet - teen juontia lukuunottamatta.

      Poista

    10. "Wellingtoniin täytyy vain panna aitoa hanhenmaksaa."

      Kokeilin kerran enkä havainnut "rajahyötyä". Sen jälkeen olen käyttänyt maalaismaksapastejaa. Hanhenmaksan nautin erikseen.

      Poista
    11. Kyllähän paisti oli ilman muuta myös vaurauden tunnus. Tuo "Kana joka pataan" merkitsi kai aikoinaan hyvinvoinnin absoluuttista ylärajaa, mikäli ajateltiin, että sitä kanaa syötäisiin joka päivä eikä vain kerran viikossa. Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kanojen+arvo+ja+merkitys

      Poista
  2. Jahas, pihvi on kyllä passé. Jos joskus herkuttelen sillä, sen täytyy olla erikoistilanne, joka vaatii tietysti hyvän punaviinin seurakseen.

    Englannissa joskus asuneena muistelen lämmöllä sitä, kuinka tärkeä elementti sunday roast oli perheissä, se laitettiin usein myös kasvisversiona. Aterian valmistelu alkoi aamuvarhain ja se huipentui iltapäivän ateriointiin, jossa syötiin ja keskusteltiin pitkän kaavan mukaan. Onhan meilläkin monissa perheissä kiva perinne kokoontua sunnuntaisin syömään.

    Brittiaamiaista en ole koskaan ymmärtänyt, kuka haluaa syödä aamulla papuja tomaattikastikkeessa? Makuja on monenlaisia ja itselle maistuu paremmin paahtoleipä marmeladilla kahvikupillisella. Mitä tulee brittien käytöstapoihin, siellä kyllä ollaan sangen kohteliaita ja vaalitaan hyviä käytöstapoja, Tämän sain myös kokea kuullessani nuoren neidin suusta "you're rude!", osoittaessani tyytymättömyyttä hänen epäkunnioittavaa käytöstään kohtaan. Penskahan koetteli hermojani jatkuvilla mielikuvitusta pursuavilla jekuillaan ja oli silloin esipuberteetissään sangen hankala tapaus. Itse asiassa kyseisen perheen au-pairina harmistuin hänen käytöksestään niin, etten joulun tullen muistanut tyttöä joululahjalla, ainoastaan hänen kullannuppu-pikkuveljeään.. Perheen äiti puhutteli sitten asiasta ja niin osoitettiin paikka lapsenlikalle. Puutarhuri ja siivooja britteinä tunsivatkin jo omansa, mutta omanarvontuntoiselle suomalaiselle nuorelle naiselle se piti näyttää erikseen. Tutuksi tuli vuoden aikana erään ylemmän luokan "posh" brittiläinen perhe-elämä, muistelen edelleen kyseistä vuotta elämääni rikastuttavana kokemuksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Brittiaamiaista en ole koskaan ymmärtänyt, kuka haluaa syödä aamulla papuja tomaattikastikkeessa? "

      Oleellista on ymmärtää, että englantilainen aamiainen on raskasta ruumiillista työtä, esim kaivoksissa, tekevän ruoka, se muistuttaa Lapin suurten savottojen aamuporonkäristystä jossa poronsuikaleet paistettiin runsaassa voissa ja läskissä. Päivällä syötiin mitä tehdas, kaivos ja savottaoloissa pystyttiin.

      Poista
    2. Niinpä, sieltähän ne perinteet juontanevat juurensa erilaisiin ruokakulttuureihin. Toista se on nykyaikana, moni aloittaa aamunsa pelkän kahvin avulla eikä se päivän istuminen juuri muuta energiaa vaadikaan.

      Poista
    3. Itse olen vuosien eri kokeilujen jälkeen tullut siihen tulokseen, ettei maitokahvia ja tuoretta (tosiasiallisesti useimmiten eilen leipomosta ostettua tai pakastimesta lämmitettyä) voisarvea on vaikea päihittää aamiaisena. Asiaan kuuluu tietysti kahviin dippaaminen.

      Poista
  3. "Koko Britannia on nyt hajoamassa osiinsa ja Brexit vain pahentaa prosessia, todistetaan uusimmassa Foreign Affairs-lehdessä. "

    Saa vaan nähdä hajoaako tuo Englanti edelleen Wessexiin, Merciaan ja Northumbrian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitäkin voi aina pohtia, kuinka paljon parempi brittien olisi ollut olla edelleen maksumiehenä EU:ssa "mannermaisen" ja koko ajan kiristyvän komennon alla.

      Kuten mm. Talvisodasta tiedämme, vapaudella on joskus hintansa.

      Toisaalta voi pohtia sitäkin, olisiko EU:n tokuton vallankeskitys ja demoralisoiva yhteiskassameininki yhtään vähäisempää, jos britit olisivat pysyneet tolkun jarrumiehinä mukana EU:ssa.

      EU:ssa on ideaa vapaakauppa-alueena ja Pohoismaiden tapaisena valtioiden välisenä yhteistoiminta-alustana, mutta nykymeno kohti GOSPLAN-tyyppistä aivan kaikkeen detaljoidusti puuttuvaa keskusvaltaa, yhteiskassaa ja periferioiden kuppausysteemiä ei kovin hyvältä näytä esim. meidän suomalaisten kannalta. Eikä pidemmän päälle myöskään koko EU:n koossapysymisen kannalta.

      Poista
    2. Enpä tiedä vaan nykyisen globaalin maailmantalouden aikana Suomenkin EU:ssa pysyminen lienee välttämätön paha ja eräänlainen välttämättömyys, ainakin toistaiseksi.
      Millaisena Matias K. näkisit Suomen roolin osana globaalia toimintaympäristöä, jos tekisimme Fixitin, ja irrottautuisimme siitä?

      Poista
    3. Ja mikäli olisi EU:n vaihtoehto? Pikku-Saksa, Pikku-Ranska, vielä pikkuisemmat muut kilpailemassa keskenään ja yrittämällä pärjätä suurten USAn, Kiinan ja Venäjän kanssa, kyllä Suomenkin on parempi olla EU:n provinssi kuin näiden siirtomaa, Pohjois-Korean tiestä puhumattakaan. Kyllä EU on Euroopan viimeinen toivo.

      Poista
    4. Eihän Iso-Britania ole enää mikään imperiumi, mutta kuitenkin kansantaloutena eri kokoluokkaa kuin joku Suomi. Siellä ei ihan niin halukkaasti alistuta siirtomaaksi kuten täällä. On enemmän vaihtoehtoja käytettävissä.
      EU voi yhtä hyvin olla toivo kuin myös se karikko, mihin Eurooppa uppoaa.

      Poista
    5. Suomi yksin ei voi EU:ta korjata.

      Menossa on taistelu toisaalta vallan keskittäjien (komissio ja sen takana keskusvaltojen akseli: Ranska, Saksa, Italia) ja toisaalta EU:n alkuperäisen kivijalan, sen alkuperäisten perussopimusten kannattajien kesken.

      Asiaa sotkee kovasti se, että EU yrittää rahalla ostaa Itä-Euroopan maita ja muita uudempia tulokkaita toimimaan oman etunsa vastaisesti vallan keskityksen hyväksi. Tätä hommaa haastaa vain se, että "lahjusten" maksajista alkaa olla pulaa, kun kaikkien, mm. Ranskan, Italian ja Puolan kaltaisten ja kokoisten maiden pitäisi olla paljolti edunsaajina (vrt. esim. koronapaketti). Saksa ja Suomi eivät noita yksin pitkään jaksa rahoittaa. Eivät edes velalla.

      Unkari pelaa jo aivan röyhkeästi niin, että lahjukset kelpaavat kyllä, mutta niille ei anneta haluttua vastinetta.

      Kun nyt vielä kovasti hamutaan mukaan Ukrainaa (toki jossakin mielessä ymmärrettävää), Moldovaa, Georgia, jne. uusiksi edunsaajiksi, ei ole ihan selvää, että tarvittava maksuhalukkuus muista maista löytyy.

      Uusi EU-parlamentti ja komissio tullevat olemaan aavistuksen vähemmän federalistisia kuin nykyinen.

      Tässä maastossa Suomen on löydettävä tiensä ja kumppaninsa. Olemalla kaikkein kiltein kympin tyttö komission vain päänsilitystä kaikessa hakien se ei onnistu.

      On myös uskallettava katsoa sekin skenaario, että ennemmin tai myöhemmin EU hajoaa omaan mahdottomuuteensa Suomesta juurikaan riippumatta. Missä tilanteessa me silloin olemme, kuinka alas olemme antanneet ajaa omat teolliset tukijalkamamme ja kuinka paljon muiden velkoja on niskassamme siinä vaiheessa, kun muut maksajat kaikkoavat.

      Jotenkin noin tuon maiseman näen.

      Poista
    6. Ihan valideja pointteja.

      Maisema on marraskuussa mitä on, muttei tulevan talven ilmoista voi sen pohjalta sanoa vielä mitään. koska ns. "ilmastonmuutoksellinen säävaraus". Ennustaminen on usein vaikeaa - erityisesti tulevaisuuden.

      Poista
    7. Totta, ennustaminen on vaikeaa. Usein mahdotonta. Mahdollisia tulevaisuuksia on niin kovin monia.

      Mutta missään nimessä se saa olla syy laiminlyödä ajattelu, ennakointi ja varuatuminen siihen, että kaikki ei menekään ihan niin juoheasti, kuin ruusuisimmissa toiveissamme toivomme.

      Aikamme hyvin keskeinen ongelma on, että varsinkaan ns. edistyksellisin kansanosa ja media eivät joko kykene tai halua tehdä eroa sen kesken, että mikä a) on toivottava ja haluttu asiaintila ja toisaalta b) mikä on asioiden todellinen tila ja tapahtumien todennäköinen kulku jatkossa.

      Kyse on tässä myös paljolti ns. keisarin uudet vaatteet -ilmiöstä: Toistellaan jotakin poliittisesti korrketia mantraa ("Ovatpa kesarin uudet vaatteet todella upeat, eivätkö olekin") sen sijaan, että uskallettaisiin sanoa, että nakunahan se keisari tuossa tepastelee.

      Mm. EU-keskustelua tämä koskee hyvin selkeästi.

      Poista
    8. Varmaan niin Suomen EU-politiikassa kuin kotimaankin politiikan teossa on paljon parantamisen varaa. Se, millaisia toimia sitten tulisi tehdä asioiden saamiseksi parempaan kuntoon Suomen kannalta, on tuhannen taalan kysymys. Itselläni ei ole tässä asiassa sellaista visiota, millä perustelen EU:ssa pysymistä sen enempää. Toisaalta en oikein lukenut sinunkaan tekstistäsi vaihtoehtoisempaa skenaariota asiaintilalle.

      Kritisoiminen on aina helppoa, mutta järkevän vaihtoehdon löytäminen kritiikin kohteelle on vaikeampaa. Toki varautuminen erilaisiin tilanteisiin elämässä on aina viisasta ja suotavaa, ja sehän koskee yhteiskunnallista päätöksentekoakin, siitä lienemme samaa mieltä.

      Poista
    9. Vaihtoehto on toisenlainen EU - ei Suomen EU ero tässä ja nyt.

      Yksin Suomi ei muutosta EU:ssa voi aikaansaada, mutta koska krittisyyttä EU:n nykymenoa ja vallankeskityspyrkimyksiä kohtaan esiintyy laajalti läpi Euroopan kaikissa maissa, kyse on vain siitä, kyetäänkö nämä muutosvoimat kokoamaan järkevästi yhteen ja kyetäänkö näin aikaansaan edes ne muutokset, jotka edustavat suurinta yhteistä nimittäjää tämän sinänsä sekalaisen EU-kriittisen seurakunnan kesken.

      Oma vakaa uskoni on, että EU sen alkuperäisten ja pääosin edelleenkin voimassa olevien perussopimusten määrittelmässä muodossaan kansallisvaltioiden välisenä yhteistyöjärjestelynä on aivan hyvä.

      Se on hyvä sekä kansallisvaltoiden että EU:n itsensä kannalta, koska se ei vielä tuo mukanaan moraalikatoa (= beilaukset, yhteisvelka) eikä johda niihin kansoja raivostuttaviin hulluuksiin, joita yksi-koko-sopii-kaikille Gosplan-mikromagerointi kansallisen määräsyvallan alaisiksi sovittuihin asioihin jo nyt tuo.

      Birtit jo lähtivät, mikä oli hyvin ymmärrettävää. En kuitenkaan usko, että Suomi olisi seuraava lähtijä missään nimessä.

      Mutta toisaalta en usko siihenkään, etteikö lähtijöitä ja EU-komennosta irtisanoutujia jatkossa löydy, jos tämä meno kohti vallankeskitystä ja yhteiskassoja jatkuu.

      Kaikkeen pitää mahdollisuuksien mukaan varautua ja pitää myös yrittä aktiivisesti vaikuttaa sen sijaan, että vaivutaan jonkinmoiseen inshallah-apatiaan ja toistellan vain silmät ummessa jotakin tyhjää mantraa EU:n kaiken istestään korjaavasta autuudesta.

      Jotenkin näin?

      Poista
    10. " Jotenkin näin? "

      Kenties niinkin.

      Kuten sanottua, en ole ehkä tarpeeksi valistunut tässä asiassa käydäkseni sen syvällisempää keskustelua EU:n nykyisestä tilasta ja sen tulevaisuudesta. Otin oikeastaan enemmän kantaa siihen, että aina on kiva marmattaa, mutta ne visiot ja vaihtoehdot ovat kyllä oleellisempia. Tosin nuo "inshallah-apatiat, edistyksellinen kansanosa, media ja muu hapatus" -kielikukkaset skippaan kyllä, koska sellainen "perussuomalainen retoriikka" ei ajatteluna vetoa juurikaan vaan se onkin toinen juttu se. Muuten toit esiin monia tärkeitä ja ymmärettäviä aspekteja, joten kiitokset näkemyksistäsi aiheen parissa.

      Poista
    11. Kiitän myös osaltani keskustelusta.

      Mielestäni esitin vaihtoehdon: EU:n korjaamisen toimivaksi kääntämällä liittovaltiokehityksen ja kaiken mikromanageroinnin takaisin aluperäisten sopimusten mukaiseksi kansallisvaltioiden yhteistoiminnaksi hieman Pohjoimaisen yhteistoiminnan malliin. Alkuperäisten perussopimusten mukaisiksi siis.

      Mitä kelikuviin tulee, tarkoitin vain, että en lainkaan pysty kunnioittamaan sitä älyllisesti laiskaa asennetta, että eihän tässä nyt vielä mitään kovin kauheaa ole tapahtunut, joten eipä välitetä mitään siitä, mitä edessä on eikä pyritä tulevaan mitenkään vaikuttamaan. Kuunnellaan vain komeita juhlapuheita ja toivotaan parasta. Uskotaan utopiaan, vaikka todellisuus jo muuta kertoo.

      Entinen sammakko toimi kattilassa noin, kun vesi koko ajan vähittäin lämpeni: "Eihän tässä nyt vielä mitään, katsellaan."

      Mutta eiköhän tämä tässä ole nyt tällä erää taas.

      Poista
  4. Brittien sortuminen brexitiin taitaa olla monen salafederalistin toiveajattelua.

    EU:han laajenee nyt pian Ukrainan sodan vuoksi huimaa vauhtia ja kohta on Balkan, Kaukasus ja Turkkikin on mukana.
    Ymmärrän (poliittisen) (sotilas-poliittisen) syyn hyvin, mutta maksumiehiksi, lainojen takaajiksi ja pakkoinvestoijiksi pääsemme suomalaisetkin ihan varmasti.
    Tässä pitkävedossa pistän vetoni Lontoon puolesta.

    En kannata Suomen EU-eroa, ei ole realismia, mutta EU:n halulle hallita koko Eurooppaa ja laajentua ja laajentua pitäisi pistää jäitä housuihin ennen kuin on ....muuta niissä housuissa

    VastaaPoista
  5. ”Pysyvien arvojen äärellä”

    Ainaskin Putin luulee, että Länsi on niin typerä, tyhmä ja sivistymätön, että se, Länsi, ei tunne Venäjän todellista luonnetta. Ihan tässä taannoin Putin kertoi TV:n kautta kaikille venäläisille, että Länsi on velvollinen tulemaan pyytämään häneltä, Putinilta, anteeksi. Aitoon putinilaiseen tapaan hän julisti anteeksivaatimuksensa, mutta ei kertonut mitkä faktat ovat sen julistuksen takana, taikka yllä ja alla. Salaisuus lienee siinä, että venäläisen TV:n katsojat eli ns. glubinnyj narod (syvyyksien rahvas) ei tarvitsekaan mitään faktoja, jotka taas vaatisivat argumentaatiota, analyysiä, menetelmien käyttöä, yms. Syvyyksien vodkarahvaalle riittää pelkkä julistus. Todellinen venäläinen sivistyneistö oli taas heti karkotettu ulkomaille, mutta koulutettu byrokratia on hiljaa kuin muulin perse.

    Vielä joitakin aikoja sitten Putin kutsui Länttä tulemaan syömään blinejä teen kera. Siinähän voisi yhdistää kaksi hyvää. Blinejä popsiessa voisi kiitoksen asemesta pyytää anteeksi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.