Ihmisuhreilla on aina metafyysinen merkitys

 

Sota Venäjällä

 

Pertti Luntinen kirjoitti aikoinaan paksun kirjan Sota Venäjällä -Venäjä sodassa (SKS 2008, 1037 s.). Hän aikoi päättää sen Venäjän ”viimeiseen” sotaan, joka oli Tšetšeniassa, mutta ennen ilmestymistä käytiinkin vielä Gruusiassa eli Georgiassa sota.

 Kirjoittaja arveli sen olleen FSB:n provosoima. Sotaa paheksuttiin laajalti, mutta siihen se sitten jäikin. Itse asiassa siihen vielä liittyi se, että gruusialaiset aloittivat sotatoimet, provosoituina, mutta silti. Läntisen pääoman pako Moskovasta tässä vain oli riskinä ja jossakin määrin sitä kai tapahtuikin.

Venäjä oli sotinut ikänsä kaiken, totesi Luntinen kirjansa loppusanoissa, mutta tässähän ei ole mitään erityistä. Sitä samaa ovat tehneet useimmat muutkin eurooppalaiset valtiot. 1800-luvun alkuun saakka Ruotsi oli tässä suhteessa yksi sotaisimmista.

Venäläisten sotia ei kirjoittajan mukaan voi pitää erityisen raakoina, vaan aivan tavallinen ihminen muuttuu pian ja helposti massamurhaajaksi; pahinta ei ole petomaisuus, vaan me (länsimaalaiset) olemme parhaita tappajia, julmempia ja määrätietoisempia kuin pedot tai raakalaiset.

Näinhän se taitaa olla. Joka tapauksessa sotaan lähtemistä opittiin toisen maailmansodan jälkeen tämä tietäen jo Euroopassa kammoksumaan ja kynnys sodan aloittamiseen näytti joskus 2000-luvun alussa jo demokraattisten valtioiden piirissä nousseen ylittämättömäksi, erinäiset poikkeukset säännöstä huomioiden.

Demokratia Venäjällä ei toteutunut aivan vailla väkivaltaa, mutta kaiken kaikkiaan prosessi, johon liittyi myös suuren imperiumin hajoaminen, oli omassa lajissaan aivan poikkeuksellisen ja jopa hämmästyttävän veretön. Vasta Tšetšenian sodat muuttivat kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Venäjä joka tapauksessa näytti myös kasvaneen ulos väkivaltaisesta vaiheestaan ja sen armeijaakin oltiin jo puolustusministeri Serdjukovin johdolla ( 2007-2012) supistamassa pelkiksi kriisinhallintajoukoiksi, joista ei olisi merkittäviin hyökkäysoperaatioihin. Siitähän talouskin tykkäsi.

Kun Venäjälläkin perheet olivat jo pieniä, eikä suurta tyytymättömien nuorten miesten laumaa ollut, voitiin päätellä, että kansakunnalla mahtoi olla hyvin vähän haluja suuriin aggressiivisiin sotiin, joissa perheet menettäisivät ainokaisia poikiaan.

Mutta diktaattoriksi pyrkivä Putin oli päättänyt toisin. Jo vuonna 2008 voitiin havaita monien kansalaisten pöyhistyvän isänmaallisesta ylpeilystä, ikään kuin naapurissa olevan pikkuvaltion sotilaallinen kurittaminen olisi ollut hyvinkin vaikuttava suurvallan mahdin osoitus. Suurvaltana useimmat eivät kyllä Venäjää pitäneetkään.

Kun Krimin valtaus sitten aiheutti todellisen isänmaallisen hysterian (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), alkoi Kremlissä käydä selväksi, mitä tietä voitiin kulkea.

Krimin kaappauksen aiheuttamat pakotteet eivät Venäjän kannalta olleet kovinkaan vakavia ja osittain ne päinvastoin tukivat kotimaisen tuotannon kehittämistä. Niin sanottu taloudellinen keskinäisriippuvuus näytti toimivan samoin kuin neuvostoaikana, jolloin Lenin kerskaili myyvänsä kapitalisteille sen köyden, johon nämä hirtettäisiin.

Tiedämme nyt, miten asiat ovat menneet. Venäjän talous on kestänyt hyvin pakotteita maailmassa, joka ei enää ole yksinapainen. Suurin osa maailmaa käyttää mielellään hyväkseen tilaisuutta käydä kauppaa Venäjän kanssa, eikä asialle voi mitään. Venäjän resilienssi on historiassa yhä uudelleen yllättänyt asiantuntijat, joiden mielestä kaiken olisi pitänyt mennä aivan toisin.

Ukrainan sota on myös tietenkin mennyt aivan toisin, kuin Kremlin erikoisoperaation suunnittelija laskeskeli. Mitään sotaahan ei pitänyt ollakaan ja koko sana oli kielletty.

Juuttuminen kulutussotaan (erikoiseen kulutusoperaatioon?) oli tietenkin yllätys kaikille, mutta yhtä lailla yllättävää näyttää olleen se, ettei Putin sen takia ole suinkaan menettänyt suosiotaan. Sehän kasvoi sodan sytyttyä huimaksi ja on vain pysytellyt ylhäällä kaikesta tulosten ja suoritusten surkeudesta huolimatta.

Suuri yleisö on ilmeisesti osoittautunut kykeneväksi selittämään itselleen kaiken parhain päin. Usko siihen, että Ukrainaan oli mentävä puolustautumaan aggressiivista länttä vastaan, näyttää tulleen yleisesti hyväksytyksi ja myös usko siihen, että ulkomaisiksi agenteiksi leimatut todella olivat vaara Venäjälle, kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syksyllä 2022 sitä kannatti jo 57 prosenttia venäläisistä.

Venäjän idea, tarkoittaen sitä ajatusta, että Venäjän ja lännen välillä vallitsee sovittamaton vastakohtaisuus, on tullut muutamien vuosien mittaan normaalioletukseksi Venäjällä ja sitä tuetaan voimalliseksti kaikilla valtion resursseilla, kouluopetuksesta lähtien. Ortodoksinen kirkko on innolla mukana.

Näinhän eivät asiat olleet vielä aivan hiljattain. Sota on suuri yhdistäjä kaikissa maissa ja Venäjällä sen kultti ei koskaan ole päässyt todella kuihtumaan.

Kuolemattomien rykmentti veti jo vuosia sitten mukaansa paljon aivan tavallisia, liberaalisti ajattelevia ihmisiäkin. Kun n tuon rykmentin riveihin nyt saadaan yhä lisää nuoria miehiä, kasvaa samaa tahtia ihmisten sisäinen pakko selittää itselleen, etteivät nuo uhrit ole turhia. Valtio ja kirkko tukevat heidän pyrkimyksiään.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä Andrei Kolesnikov kirjoittaa venäläisestä ideasta Putinin Venäjällä ja uskoo, että sen nousu ei ole vain hetkellinen ilmiö, vaan jää vaikuttamaan myös sen jälkeen, kun tämä sota on ohi. Putin käy sotaa historiallista muistia vastaan ja pystyy rakentamaan uutta totalitarismiaan vanhalle perustalle.

Ovatko sodan uhrit itse asiassa valtion kulttia vahvistava asia? Rohkenenpa ajatella, että asia on juuri näin. Muutaman ihmisen murhaaminen on aina vain vastenmielistä rikollisuutta, mutta kun uhreja tulee tuhansin ja kymmenin tuhansin, alkaakin kyseessä olla kansallinen sankaritarina, joka tavalla tai toisella koetaan välttämättömäksi hyväksyä.

Tahtoisin, että minun maani on suhteissa toisiin maihin aina oikealla asialla, mutta olipa se oikeassa tai väärässä, minun maani se joka tapauksessa on, muotoili asian aikoinaan muuan amerikkalainen kirjailija (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ei se tarkoita sitä, että oma maa olisi aina oikeassa. Lojaalisuus väärälle asialle on vaativampaa ja ehkä myös palkitsevampaa.

Isänmaalliset tunteet aiheuttavan yllättäviä asioita. Leo Tolstoin tytär kertoo muistelmissaan, miten hänen suurena pasifistina tunnettu isänsä arvosteli kitkerästi venäläisten toimia Japanin sodassa: he taistelivat huonosti. Kun häneltä kysyttiin, eikö tämä ollut ristiriidassa pasifismin kanssa, hän vastasi, että jokaisella alalla on omat sääntönsä, kun kerran soditaan, niin soditaan sitten kunnolla… En muista tarkoin, miten asia ilmaistiin, mutta idea oli tämä.

Tolstoit ovat harvinaisia ja sitäkin yleisempiä ovat nuo Aleksandr Kuprinin kuvaamat kvassipatriootit, jotka kokevat oman arvonsa olevan riippuvaisen isänmaansa mahdista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Suomi-parkakin ansaitsi heidän mielestään kunnon löylytyksen oppiakseen kunnioittamaan suurta Venäjää.

Venäjä ei palaa ennalleen tämän sodan päättyessä. Jos ja kun sodan uhrien määrä nousee kuusinumeroiseksi, siitä tulee suuri isänmaallinen merkkitapahtuma, jota vuosittain kunnioitetaan yhä uudelleen tuhansilla hautausmailla.

Venäjän ja lännen suhteet olivat tutkimusten mukaan jo kansalaistasolla melko luottamukselliset ennen tätä sotaa. Nyt niiden palauttaminen tulee viemään kauan. -Tai mistäpä sen tietää, Venäjän palautumiskyky kun on yhä uudelleen yllättänyt.