Sui generis?

 

Englantilainen militarismi

 

Englantilaista nationalismia ei noilla Albionin sumuisilla kentillä tarvitse erityisesti etsiä. Lontoossa tupsahtaa tuon tuostakin eteen monumentti, joka kertoo tuon tai tämän korskean herran niittäneen kunniaa niillä tai näillä kaukaisilla seuduilla koko kansakunnan auvoksi ja siinä touhussa kaatuneiden kunniaksi.

Mitä itse englantilaisuuteen tulee, se on tietenkin aika problemaattinen käsite, jos niin halutaan, mutta aikoinaan ei sen laajentamiselle brittiläisyydeksi näytä olleen erityisiä esteitä. Rule Britannia kelpasi hyvin niin skoteille ja walesilaisille ja jopa irlantilaisillekin, ainakin osalle.

Nationalismi Suomessa on sen sijaan aina ollut erilaista. Se on ollut pienen kansan nationalismia, jonka ideana on, että arvon mekin ansaitsemme -siis myös ja jopa mekin, mitä moni ei näemmä halua uskoa tai ymmärtää. Imperialismi on tällaisessa kontekstissa lähinnä huvittava ajatus ja kun venäläiset bolševikit sellaisesta aikoinaan puhuivat, heidän oli pakko lisätä, että kyseessä oli eräänlainen mikroimperialismi -ei se oikea tieteellinen ja lainomainen ilmiö, joka tuolla nimellä tunnettiin.

Oman imperialisminsahan Venäjä on aina halunnut kiistää ja käyttänyt tässä milloin altruismiin ja milloin suurvallan välttämättömään ja legitiimiin turvallisuuteen liittyvää puheenpartta. Venäläinen ei koskaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä pyrkinyt yli-ihmiseksi, jolla muka olisi sen perusteella oikeus hallita muita, palvelustahan se uhrautuminen on ollut ja palkkana ikuinen kiittämättömyys. Se on myös nykyinen tarina.

Toki brittiläisen imperialismin apologeettiseen retoriikkaan kuuluu samoja asioita. Miten runoilikaan Kipling ”Valkoisen miehen taakassa”:

Take up the White Man's burden -
Send forth the best ye breed -
Go bind your sons to exile
To serve your captives' need;
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild -
Your new-caught sullen peoples,
Half devil and half child.

Koko tuo runoelma ansaitsee silloin tällöin tulla uudelleen luetuksi: tottahan sekin oli, mitä Kipling painokkaasti puhui valkoisen miehen sivistävästä roolista, jonka tehtävänä oli vapauttaa alkuasukkaat tietämättömyyden ja villeyden tuottamasta hädästä ja tuhoisasta typeryydestä.

Tuo nimenomainen runohan oli kehotus Yhdysvalloille ottaa nyt osansa tuota taakkaa harteilleen (ks. Vihavainen: Haun valkoisen miehen taakka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), eikä odottaa siitä kiitosta.

Militarismi on nationalismille vähintään ensimmäinen serkku ja imperialismille veli. Senkin laatu vaihtelee sen mukaan, millaisia nuo sukulaiset ovat.

Suurimman kunnian saa kaikkialla säännöllisesti se, joka personoi asioita, se, joka on ollut korkeimmalla johtoportaassa. Normaalisti tämä on merkinnyt turvallista asemaa, josta käsin on ollut hyvä lähettää tuhansia ja taas tuhansia miehiä varsinaiselle tappotantereelle ottamaan iskut vastaan.

Vielä Napoleonin sodissakin ylipäälliköt olivat suhteellisen hyvässä turvassa kaartinrykmenttien keskellä ja maailmansodissa he sitten jo istuivat bunkkereissa. Poikkeuksena olivat eräät amiraalit, jotka saattoivat kaatua tai haavoittua laivallaan, kuten Nelson Trafalgarissa tai Rožestvenski Tsušimassa.

Kuoleminen ja tappaminen ns. suoritustasolla joka tapauksessa kuului yleensä sille pikkunappulalle, jota šakkipelissä niitetään moukaksi. Yleensä yksi moukka on joka tapauksessa noin malliksi aina haudattu parhaimmalle paraatipaikalle. Näin esimerkiksi Pariisissa ja Moskovassa.

Mutta itse asiassa tarkoitus oli puhua militarismin erilaisista muodoista sitä edustavan valtion laadusta riippuen.

Venäläinen militarismi on retoriikaltaan urhoollisuutta ja uhrautumista korostavaa. Kun siellä kuollaan eli siis kaadutaan kentällä, sanotaan, että se tapahtuu смертью храбрых -kuollaan urhoollisten kuolemalla. Suomeksikin toki puhutaan sankarikuolemasta, mutta Venäjällä tuohon liittyy myös se, että isänmaata/synnyinmaata puolustetaan omalla rinnalla -грудью.

Puolustuksellinen retoriikkaa toki tuossa venäläisessä sankaruudessa on, olipa kyseessä sota mikä tahansa ja sikäli kuin asia koskee suuria sotia, on niitä tosiaan yleensä käyty myös Venäjän alueella. Tuo oman rinnan asettaminen vihollisen eteen tuo myös muistuman suvorovilaisesta pistinhyökkäyksestä, jollaisia venäläiset tekivät vielä toisessa maailmansodassakin vastustajan konekiväärimiesten järkytykseksi.

Englanti on toista maata. St. Paulin (siis Pyhän Paavalin) kirkko on kai saaren merkittävin sankarien hautapaikka Westminster Abbeyn ohella ja sen kymmenien patsaiden usein pitkistä selostuksista saisi hyvän tutkielman siitä, millaisia sankarien on haluttu ajatella olleen ja miten heitä on kuvattu, etenkin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla.

Sankarien esikuvallinen elämä ja loistavat moraaliset ominaisuudet on selostettu superlatiiveja kainostelematta ja heidän urotyönsä kuvaus on usein perusteellinen. Joskus kuvaa liittyy hienon ja oikeamielisen, alamaisiaan palvelleen hallintomiehen malli, kuten Khartumissa tapetun kenraali Gordonin kohdalla.

Esikuvallisuutta nimenomaan taistelussa löytyy myös venäläisestä tarustosta ja esim. Poklonnaja goran memoriaalikompleksi Moskovassa olisi myös hyvä tutkimuskohde. Historian kannalta nuo hagiografiat ovat aika haavoittuvaisia.

Tämän sai pari vuotta sitten kokea Venäjän arkistohallinnon johtaa, joka erehtyi kritisoimaan Moskovaa puolustaneiden 28 panfilovilaisen urotyön virallisen kuvauksen luotettavuutta. Nuo sankarithan mainitaan myös Moskovan hymnissä :

Мы запомним суровую осень,
Скрежет танков и отблеск штыков,
И в веках будут жить двадцать восемь
Самых храбрых твоих сынов.
И врагу никогда не добиться,
Чтоб склонилась твоя голова,
Дорогая моя столица,
Золотая моя Москва!

Asia oli arvattava ja ymmärrettävä: ei kansallisen historian roolina ole setviä ja penkoa esille kaikkea. Kansakunta on yhteisö, joka sekä muistaa että unohtaa tiettyjä asioita yhdessä (ks. Vihavainen: Haun chateubriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

George Orwell kirjoitti joskus sota-aikana, että englantilaiset olivat aivan erityisen nuivia militarismia kohtaan (ks. Vihavainen: Haun vapaan hengen lapsia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän väitti, että esimerkiksi pressilainen paraatimarssi olisi Englannissa mahdotonta, se yksinkertaisesti naurattaisi ihmisiä niin paljon.

Niin paljon kuin Orwellia ihailenkin, luulen, että tuo ei pidä paikkaansa. Maailmansodan myllerryksessä ja myös sitä ennen englantilaiset olivat epäilemättä saaneet kyllikseen tuon vastemielisen jumaluuden, Areksen palveluksesta, joka oli muuttunut liian makaaberiksi. Verrattuna saksalaisiin he olivat jo 1940-luvulla toista maata.

Kuitenkin, kun nyt taas parin vuosikymmenen tauon jälkeen katselin Lord Mayor Showta, jossa kolmen mailin kulkueessa marssi mukana tuhansittain uniformupukuisia ihmisiä, sadoittain hevosia, kymmenittäin torvisoittokuntia ja satoja rumpaleita, oli pakko taas kerran myöntää, että tässä ollaan jo lähellä militarismin ydintä.

Marssit olivat epäilemättä upeita jo ihan sellaisenaan ja yleisö riemuitsi aidosti niiden mukana, mutta sotahan se tässäkin oli hyvin näkyvästi kaiken taustalla, jopa tykkeineen ja konetuliaseineen.  Ostamassani ohjelmassakin luki: The Official Commemorative Programme.

Itse asiassa koko tapahtuma alkoi kahden minuutin hiljaisuudella 11.11.klo 11 eli samaan aikaan kun alkoi ensimmäisen maailmansodan (The Great War) aselepo (Armistice). Kyseessä oli siis Armistice Day ja samaan aikaan asia noteerattiin myös Whitehallin kaatuneiden muistomerkillä (The Cenotaph).

Varsinainen muistopäivä eli Remebrance Day oli kyllä tavan mukaisesti seuraava sunnuntai, jolloin myös pidettiin uudelleen kahden minuutin hiljaisuus. Pubissa ilmestyi valkokankaalle Chelsean potkupallojoukkue ja sanat Chelsea Remembers (vaikka eiväthän ne mitään voineetkaan muistaa). Kova pulina lakkasi kuin veitsellä leikaten.

Brittiläinen militarismi näyttäisi joka tapauksessa olevan selvästi arkisempaa kun vaikkapa meillä tai Venäjällä ja sen sijaan, että vainajia olisi edes symbolisesti nostettu esille haudoistaan, kuten Venäjän Kuolemattomien rykmentissä (bessmertnyi polk), heihin tyydyttiin vain lyhyesti viittaamaan tuolla hiljaisuudella. Sen jälkeen jatkettiin ilman juhlailmeitä.

Suurvalloilla on oma tyylinsä ja niiden sodilla on sellaisia merkityksiä, jotka ovat meille vieraita, vaikka onhan tuo perusasetelma ainakin osaltaan tuttu ja pelättävissä on, että asiat tulevat taas pian liiankin tutuiksi. Joka tapauksessa isänmaallisen juhlan kunnioittaminen näytti kovin spontaanilta ja Palestiina-mielenosoitusta, joka järjestettiin juuri aselepopäivänä ja kenotafin lähellä, paheksuttiin lehdissä ilmeisen aidosti.

Nykyään puhutaan paljon woke-ilmiöstä ja nationalismia vastustavista raljeeraajista, mutta olisi ollut vaikeaa kuvitella Lontooseen mielenosoitusta muistopäivää vastaan.

Meillähän erääseen tärkeään eduskunnan äänestyspäätökseen liittyvää kulkuetta, johon on assosioitunut myös itsenäisyyden puolustamisen myöhemmin maksettu hinta, on sen sijaan jo perinteisesti alettu häiriköidä erinäisten epäsosiaalisten ainesten taholta.

Näin siitä huolimatta, että siitä on tullut ennen muuta kansakuntaa yhdistävä surujuhla jo sodan aikana, jolloin Vapaussodan muistopäivä sai antaa sille tilaa ja että hyökkäävää militarismia on sen vietosta turhaa etsiä.

Jos etsii nykysuomalaisen kulttuurin erikoislaatuisuuden ydintä tämän eurooppalaisen kansojen perheen keskellä, kannattaa kiinnittää huomiota ainakin tähän.