keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Kirjamessujen aikaan

 

Lukijoiden vuosisata

 

Kirjan kuolemasta on puhuttu jo ainakin sata vuotta ja uudemmat tutkimukset osoittavatkin, että se taitaa olla tulossa. Ellei nuoriso enää kirjoja lue eikä edes osaa lukea, on huomenna käsillä uusi aikakausi, joka todennäköisesti on pimeä ja yhä pimenee.

Onhan uutta keskiaikaakin ennusteltu jo suunnilleen puolitoista vuosisataa ja sen tulemisesta on paljon merkkejä, uskonnollisesta fanatismista skolastiseen ajatteluun. Mikäli sitä ei tule, ei kunnia asiasta kuulu ainakaan länsimaisen kulttuurin vahvuudelle ja ylpeälle omanarvon tunnolle (vrt. Vihavainen: Haun hirsi ali tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta siitä ei pitänytkään nyt kirjoittaa, vaan lukemisesta. Massojen lukutaitohan on kaikkialla varsin uusi asia. Suomessa on ylpeilty sillä, että Luther jo varhain vaati yhteisen kansan opettamista lukemaan, jotta jokainen voisi itse tutustua pyhiin kirjoituksiin eikä jäisi sen varaan, mitä toiset väittivät niissä olevan.

Niinpä meillä oli myös rahvaan piirissä paljon lukijoita jo ennen 1800-lukua, mutta luettavaa ei paljon ollut hengellisten tekstien lisäksi. Niidenkin saatavuus oli heikonlaista siihen saakka, kunnes Britannian ja ulkomaan pipliaseura alkoi levittää raamattuja Suomessakin.

Yleisen lukutaidon hankkiminen kuului erottamattomasti modernisaatioon. 1800-luvun jälkipuoliskolla sen maa, jolla oli lukutaitoiset kansalaiset, oli etulyöntiasemassa sivistymättömämpiin nähden. Se nähtiin Preussin ja Itävallan sodissa, jotka voitti preussilainen koulumestari, kuten asia tiivistettiin. Se nähtiin kaikkialla siellä, missä oli opittava uusia taitoja, joita tekniikan kehittyminen yhä enemmän vaati.

Suomen kansakoululaitoksen kehittyminen noudatti yleistä kaavaa ja ajoitustakin. Skandinavian esimerkillisistä maista olimme jäljessä, mutta Venäjää edellä. Yleisestä lukutaidosta ja muustakin sivistyksestä ylpeiltiin meillä lähes enemmän kuin mistään muusta, vaikka vielä viime sotiin meni paljon miehiä, jotka eivät olleet käyneet täydellistä kansakoulukurssia.

Kuitenkin kuuluimme lukevaan Eurooppaan, erotuksena takapajuisista maista, joissa vallitsi tietämättömyyden pimeys. Niiden joukkoon luettiin mielellään myös Venäjä, mikä meille oli tärkeää, koska Venäjäkin ylpeili sivistysmissiollaan (mission civilisatrice), mikä merkitsi valon tuomista sen hallitsemille kansoille.

Venäjällä, kuten muillakin kolonialistisilla mailla oli luonnollisestikin tietty oikeus tuohon rooliin. Olihan sen toimesta luotu kirjakieliä monille pikkukansoille ja lukutaidon kautta johdatettu niitäkin modernin maailman valoon ja pois barbaarisesta pimeydestä. Vielä sata vuotta sitten ymmärrettiin erinomaisesti se, että vain rationaalinen länsimainen kulttuuri oli todellista kulttuuria. Venäjäkin tiedosti tässä suhteessa länsimaisuutensa.

Venäjälläkin sen omat pimeät massat piti opettaa lukemaan ja tämä urakka saatiin vietyä loppuun vasta neuvostoaikana. Suurin osa Venäjän kansaa oppi lukemaan vasta maailmansotien välisenä aikana.

Lukemista Venäjällä hankaloitti aluksi erittäin paha paperipula, mikä johtui suurelta osin siitä, että suomalainen paperi jäi pois Venäjän markkinoilta. Niinpä yritettiin tarjota kansalle valoa muun muassa siten, että klassista kirjallisuutta julkaistiin myös sanomalehdissä, joita kaikkien tuli lukea poliittisen alistuksensa takia.

Tosiasia oli, että lehtiä käytettiin usein ennen muuta sätkäpaperina ja sittemmin, tavararunsauden saavuttua, myös huussipaperina. Tätähän meilläkin tehtiin suunnilleen tuonne 1960-luvulle saakka.

Mutta kyllä sitä luettiinkin, sitten kun alkuun päästiin. Kuten Jeffrey Brooks teoksessaan When Russia Learned to Read on kertonut, jo ennen vallankumousta suosituimpien kirjojen kärkijoukkoon Venäjällä tulivat Leo Tolstoin ja Maksim Gorkin teokset.

Luulen, että molemmissa tapauksissa kysymys oli ennen muuta noiden kirjailijoiden moraalisesta ja yhteiskuntakriittisestä sanomasta. Kuten Väinö Linna ja Kalle Päätalo Suomessa, Tolstoi ja Gorki kertoivat pienen ihmisen kurjasta osasta sorron ja niukkuuden maailmassa. Tolstoi ja nimenomaan hänen moralistiset pamflettinsa, oli erittäin suosittu myös Suomessa. Lukija etsi elämän totuutta -pravda žizni.

Neuvostoaikana puhuttiin kulttuurivallankumouksesta eli siitä, että koko kansa sivistettiin yhdellä valtavalla kampanjalla. Avainsana oli likbez -likvidatsija bezgramotnosti eli lukutaidottomuuden likvidointi.

Sivistykseen kuului, paitsi lukutaidon kaltaiset valmiudet, myös klassikoiden tuntemus. Puškin oli klassikko yli muiden, mutta monia muitakin ennen vallankumousta vaikuttaneita suuria nimiä kunnioitettiin -olihan suuri neuvostokulttuuri koko maailman kulttuurin parhaimpien saavutusten laillinen perijä.

Poliittinen valistus oli kaiken valistuksen korkein muoto ja stalinismin periaatteet kiteytettiin kirjassa Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikit) historia. Lyhyt kurssi. Se julkaistiin suurten puhdistusten jälkeen vuonna 1938 ja sitä painettiin eri kielillä yli 50 miljoonaa kappaletta. Bolševikit ylpeilivät sillä, että se oli maailman eniten painettu kirja ja löi laudalta raamatunkin, mikä ei toki pitänyt paikkaansa.

Joka tapauksessa venäläiset olivat kommunistipropaganda mukaan maailman lukevin kansa. Se saattoi pitää paikkansa, en tiedä. Joka tapauksessa Neuvostoliitossa näki kaikkialla ihmisiä kumartuneena kirjan ääreen, mihin myös vaikutti ainakin se, että erilaiseen jonottamiseen kului aina paljon aikaa, jonka itse kukin koetti parhaansa mukaan käyttää hyödykseen ja huvikseen.

Venäjällä syntyi itse asiassa erityinen lukijan kultti, jolla aleviivattiin sitä, että kansa oli maailman sivistyneintä. Kaikista oli tulossa älymystöä, ellei jo ollut tullut. Runoilija Andei Voznesenski esitti lukijan korkean roolin hauskalla tavalla ks. Vihavainen: Haun lukijat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Nyt lukijoiden määrä Venäjälläkin on ollut laskusuunnassa ainakin satunnaisen matkailijan otosten perusteella. Tosin niistäkin on jo pari vuotta aikaa. Ilmiö näyttää olevan sama kaikissa länsimaissa. Olisi kiinnostava tietää, millainen se on Aasiassa ja Afrikassa.

Taannoin pidetyt Helsingin kirjamessut antoivat kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan. Kävijöitä oli  muutaman päivän aikana 88000, mikä teki tapahtumasta pohjoismaiden suurimman. Joka paikka oli tupaten täynnä ja narikallekin sai jonottaa kauan.

Tämä saattaisi kuulostaa ilahduttavalta ja mielestäni onkin sitä, mutta havaittavissa oli, etteivät ihmisiä niinkään vetäneet puoleensa kirjat kuin kirjailijat, tietyt tähdet, joita pääsi ihan itse katsomaan ja kuulemaan. Ehkäpä maailman mennessä yhä sekavamaksi ja vaarallisemmaksi, on taas tilausta guruille, jotka kertovat, mitä elämä on, hieman samoin kuin aikoinaan Tolstoi ja Gorki tai Linna ja Päätalo.

Kirjallisuudesta yhä suurempi osa on kuitenkin nuorten naisten kirjoittamaa fiktiota, jonka anti näyttää usein liittyvän ns. lifestyleen ja vastaaviin asioihin. Olen toki lukenut sitä vain vähän ja saatan olla väärässä, mutta haluaisinpa joka tapauksessa nähdä uuden Linnan tai Päätalon, neron, joka kykenisi syleilemään kokonaista aikakautta ja herättämään ihmisissä halun sanoa: juuri noin minäkin olisin sanonut, jos olisin sanonut. Totuus on tässä.

Sellaista teosta ei ole kuulunut. Sen luominen edellyttäisi luultavasti ainakin melkoista elämänkokemusta. Toki Linnakin oli vielä nuori kirjoittaessaan Tuntemattoman, mutta elämänkokemusta oli aikakausi antanut sitäkin enemmän.

Jotenkin minusta näyttää siltä, että mahtavista kirjamessuista (ja niitä on paljon!) huolimatta tämä aikakausi on kuin onkin ennen muuta tosi-TV:n aikaa. Sitä korkeammalle ei kerta kaikkiaan kyetä menemään tai jos mennään, ei se yleisöä kiinnosta. Se tykkää enemmän katsella kuvia ja nauttia kirjansakin kuuntelemalla.

18 kommenttia:

  1. "haluaisinpa joka tapauksessa nähdä uuden Linnan tai Päätalon, neron, joka kykenisi syleilemään kokonaista aikakautta ja herättämään ihmisissä halun sanoa: juuri noin minäkin olisin sanonut, jos olisin sanonut."

    Kukapa viisas ei. Toisaalta voi olla niinkin, että juuri tuo lifestyle-kirjallisuus syleilee tätä aikakautta ja sanoittaa sen tuntoja, ts vika ei olekaan kirjallisuudessa vaan itse hiipuvan länsimaisen kulttuurin aikakaudessa.

    VastaaPoista
  2. Lukutaidon katoamisesta puhutaan tosiaankin paljon, mutta vailla minkäänlaisia kokonaiskäsityksiä siitä mitä se merkitsee.

    Se valtava, eurooppalaisen ihmisen koko tiedollisen maailmanjäsennyksen mullistanut kognitiivinen murros jota juuri keski- ja uuden ajan taite merkitsi -- kun koko aiempaa ajatushistoriaa määränneet aistit, tunto ja kuulo, saivat rinnalleen silmän, näköaistin ja visuaalisen mieltämisen kognitiiviset resurssit -- jää meillä kaikessa kouluopetuksessa yhä kokonaan noteeraamatta. Puhumme luktaidostakin, ikään kuin se olisi ihan samanlainen taito kuin kaikki villapuseroiden tai sukkien kudonta -- jota käsitteleviä oppaita taitaa nykyisin olla sadan myydyimmän kirjan listoilla enemmistö.

    Emme yleisesti ottaen ymmärrä edes sitä, että kirjoitettu kieli on eri asia kuin puhuttu kieli. Että kirjoitettu kieli kehitti laadullisesti erilaisia käsitteitä -- että kyseessä oli tajunnallinen emergenssi, joka ei ollenkaan olennaisesti ja jäännöksettömästi palaudu puhuttuun kieleen.

    Olemme nyt menettämässä nimenomaan kirjoitettuun kieleen olemuksellisesti kuuluvat kognitiiviset emergenssit. Jäljelle jää sitten juuri noita "nuorten naisten kirjoittamia" kovasti kokemuksellisia juttuja.

    Marshall McLuhan totesi aikanaan selittämättömäksi tosiasiaksi sen, että Yhdysvaltainen merijalkaväen sotilaista parhaita ampujia eivät odotusten mukaisesti olleetkaan ne pojat jotka tulivat maaseutuvaltaisista osavaltioista joissa metsästysaseiden käyttö oli arkipäivää. Päinvastoin, parhaat ampujat laajalla rintamalla tulivat akateemisesta maailmasta, lukutoukkien joukosta.

    Sitä selitettiin sotilaiden tapaan ensin sillä, että onhan heillä tietysti toisessa käyttöyhteydessä harjaantuneet silmät. Mutta se on vain yksi osa selitystä. Toinen on se, mistä ei edelleenkään tiedetä tarpeeksi koska se on niin vaikea vaikkakin valtavasti vaikuttava asia.

    Ja se on se, että kun lukutaidon kognitio toimii, koko joukko muitakin mielen kykyjä syntyy. Esimerkiksi ajan ja syysuhteen taju. Ja vastaavasti, kun lukutaito hajoaa, kuten se kaikissa länsimaissa on nyt hajoamassa, ei menetetä ainoastaan lukutaitoa. Myös esimerkiksi matemaattiset taidot katoavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä voisimme siirtyä puhtaaseen ruumiillisuuteen ja kommunikoida tanssimalla? Tämän päivän Hesarissa on mahtavia näkymiä avaava artikkeli aiheesta. Jospa pyrkisimme uudeksi Haitiksi? Vai joudummeko sellaiseksi ihan pyrkimättä? Luulen ainakin, ettei kukaan pysty osoittamaan, että tämä olisi jotenkin vähäarvoisempaa.

      Poista
    2. Blogisti blogissaan ja Seppo O. kommentissaan ottivat esiin äärimmäisen vakavan ongelma: mitä tapahtuu tieteeseen perustuvalle elämänmuodollemme, jos kognitiiviset kykymme tieteen ylläpitämiseen ja kehittämiseen katoavat? Jo nyt useat matematiikanopettajat sanovat, että oppilaat eivät kykene ratkaisemaan sanallisesti kuvattuja matematiikan tehtäviä, ts eivät pysty käsitteelliseen ajatteluun. Siinä on tanssi kaukana!

      Poista
    3. Riippuen niistä arvoista joita kullakin on, se ei kaikkien mielestä tietenkään ole vähäarvoisempaa, mutta aivan varmasti se haitilaistuminen olisi köyhempää, väkivaltaisempaa ja hemmetin paljon kylmempää talvisin.

      Poista
    4. Kyllä tanssi kivaa on. Etenkin kun on sopivassa pöllyssä.

      Poista
    5. "Marshall McLuhan totesi aikanaan selittämättömäksi tosiasiaksi sen, että Yhdysvaltainen merijalkaväen sotilaista parhaita ampujia eivät odotusten mukaisesti olleetkaan ne pojat jotka tulivat maaseutuvaltaisista osavaltioista joissa metsästysaseiden käyttö oli arkipäivää. Päinvastoin, parhaat ampujat laajalla rintamalla tulivat akateemisesta maailmasta, lukutoukkien joukosta."

      Akateemiset ampujat. Kerrottakoon, että merijalkaväki on aina ollut valikoiva rekrytoitavan väen suhteen. Kuitenkin sen miehistö ja aliupseeristo on koostunut pääasiassa melko heikosti koulutetuista ihmisistä, vaikka viimeiset 40 vuotta on high schoolin suorittamista vaadittukkin. Akateemisesti koulutetut sotilaat ovat olleet harvinaisuus.

      Amerikkalaiset ja israelilaiset ovat paljon tutkineet mitkä ominaisuudet ovat yhteydessä tavallista parempaan suoritutumiseen taistelukentällä. Vastaus on yksiselitteisesti älykkyys. Älykkäät sotilaat ovat yksiselitteisesti parempia sotilaita, vaikka kysymys olisi panssarivaunun ampujana toimimisesta. Kunniamerkeillä palkitut ovat lähes aina älykkäitä yksilöitä.

      Erikoisyksikkö Deltassa operaattorien älykkyysosamäärä on keskimäärin 130 (keskihajonta 24). Eli he olisivat älynsä puolesta hakeutua ja pärjätä loistavasti korkeakouluopinnoissa.

      Tarinat rohkeista ja tyhmistä sotilaista kuten Sven Tuuva ovat vain tarinoita.

      Poista
    6. Suomen raskaassa tarkka-ampujaksi vaaditaan vähintään ÄO 120. Syystä että surkeasta mutta älykkäästä ampujasta on helpompi kouluttaa kympintappaja kuin loistavasta mutta tyhmästä.

      Poista
    7. "Suomen raskaassa tarkka-ampujaksi vaaditaan vähintään ÄO 120."

      Epäillä tuollaista kyllä sopii. Vähän vaikea uskoa, että johonkin miehistötehtävään olisi sama älykkyysvaatimus kuin tiedustelu-upseerin tehtäviin.

      Itse en ole tarkka-ampuja, mutta olen saanut muutaman vuorokauden siitä koulutusta ja lukenut useamman kirjan sekä suomeksi että englanniksi aiheesta.

      Suomessahan on joukko-osastokohtaisia eroja tarkka-ampujien koulutuksessa. Pääsääntöisesti tehtäviin sijoitetaan hyviä ampujia peruskoulutuskauden jälkeen, koska koulutukseen on rajallinen määrä ammuksia. Esimerkiksi britit ovat sitä mieltä, että tarkka-ampujan kouluttamiseen tarvitaan 2000 kiväärinpatruunaa. Määrä josta suomalaisen varusmiehen kohdalla voidaan vain unelmoida.

      Poista
  3. Haluaisin kiittää blogistia erinomaisista kirjoituksista. Odotan aina uutta kirjoitusta kuin tarjoilun alkamista katetun pöydän ääressä. Se on yksi harvoista iloista tässä ajassa. Kiitokset myös kommentoijille joista monia on ilo lukea.

    VastaaPoista
  4. Lukiessani tätä kolumnia, olin jo mielessäni kirjoittamassa kommenttia lukemisen vaikutuksesta ajatteluun ja aivojen toimintaan yleensä, mutta sepä olikin jo oivasti kirjoitettu. Samanlaisen kannanoton voisi kirjoittaa myös käsin kirjoittamisen puolesta, joka niin ikään kehittää aivojen toimintaa. Siirtyminen käsin kirjoittamisesta näppäimistöllä kirjoittamiseen, on jo askel taaksepäin, mutta ei vielä kovin paha. Siinä siirrytään vain kirjaimien piirtämisestä ja eteenpäin ajattelusta näppäilyyn ja tekstin jälkikäteiseen korjailuun. Ajatus pysyy ehjänä ja ajatuskokonaisuudet kasassa.
    Sitten, kun siirrytään äänikirjoihin, tekstiviesteihin ja hymiöihin otetaan jo aimo askel taaksepäin. Lukija taantuu passiiviseksi kuuntelijaksi, ajatuskokonaisuudet lyhyiksi töksähdyksiksi. Ajattelu alkeellistuu atomisiksi töksähdyksiksi ja passiiviseksi vastaanottamiseksi ilman kokonaisuuksien hahmottamista, informaation prosessointia ja dialogia tekstin kanssa. Taannutaan sille alkeelliselle tasolle, jossa niellään esitetyt asiat sellaisinaan tai hylätään ne kokonaan ja osataan huutaa vain ”hyvä, hyvä” tai ”hyi, hyi”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myös kaunokirjoituksesta luopuminen merkitsee askelta taaksepäin, mitä tulee kouluun, elämään ja elämän kouluun.

      Poista
  5. Kirjamessuista puheen ollen erityisen paljon väkeä vetivät ne esitykset, joissa Venäjän pahuudesta puhuttiin. Muutamissa performansseissa istuinpaikat eivät riittäneet.
    Mauno Koiviston Venäjän idean englanninnos veti hyvin väkeä, vaikka olikin intellektuaalisesti hyvätasoinen. Puhujilla oli pitkät perspektiivit ja kokemustakin. Ja kirja on niin hyvä, että sillä arvoa senkin kun Natoa ei ole






    VastaaPoista
  6. Vietin pari intensiivistä päivää messuilla. Valitsin tietoisesti kaksi ensimmäistä, edellisvuosien pe-la ruuhkiin työlääntyneenä. Nyt ehdin sukkuloida eri stageilla noin viiden minuutin vaihtoaikojen turvin. Kullakin näyttämöllä nettopeliaika oli noin 20 minuuttia. Silloin korostuvat perusasiat: aihe, esiintyjä, kyky ilmaista, esilläolosta erottuva innostus ja ehkä - karisma, vaikka viimemainitun tarkoite selkiytyikin Bergholmin Koivisto II -kirjan yhteydessä. Oli muuten innostava jakso Mauno Henrikin elämässä 1960-1970, kova vuosikymmen. Klassisen sota- ja politiikka -aiheiston lisäksi otin tietoisesti eräitä romaani-otoksia. Tiettyä tyydytystä sain siitä että löysin Miki Liukkosen Elämä esipuhe -avaruuden, jo tuoreeltaan 2 v. sitten. Ei sekään nero livahtanut huomotta. Sille en voi mitään, että vaikuttavimmat esittäytyjät olivat miehiä, kriisireportterista kosmologiin, ei voi mitään. Ja kun niin yritin olla tasapuolinen, - ehkä juuri siksi.

    VastaaPoista
  7. Tässäpä sitten Sepolle perspektiivikuva Italiasta 1100-luvulta. https://en.wikipedia.org/wiki/Carroccio#/media/File:Il_carroccio_secondo_un'antica_miniatura.jpg

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikin mokomin. Gotiikka rakensi vertikaalilinjonen varaan, ja nehän juuri hahmottavat syvyysperspektiiviä, ellei nyt sitten ajatella, että jo romaaninen holvikaari rakentui jonkinlaisista tila-avaruutta hahmottavista tajunnallisista alkioista.

      Poista
  8. Olihan se irvokas näytelmä, mutta eikös Kiuas nyt ollut mukana?

    VastaaPoista
  9. Ei :( Ainakaan kirjamessujen näytteilleasettajissa sitä ei lue sen enempää kuin niiden tai sarastuksen sivuilla.

    Mutta oletan, että pääutiset ym. on jo kerrottu tässä:

    https://timohannikainen.blogspot.com/2019/12/kirjallinen-aasinhattu.html

    :)

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.