Vaihteeksi Puolasta

 

Puola ideologiana

Matti Klinge-vainaa sanoi joskus, että Puolan historia on avain koko Euroopan historiaan. Onhan se vähän näinkin ja sen vuoksi on vahinko, mettä meillä sitä tunnetaan niin vähän.

 Puola on taas noussut ripeästi ja sitä voi nimittää keskikokoiseksi suurvallaksi, kuten tehtiin myös maailmansotien välisenä aikana. Perustavampaa kuin talous tai sotilaat, on maan itseymmärrys, sen kulttuuri.

Olemme saaneet todistaa Puolan omapäisyyttä ja ylpeää piittaamattomuutta EU:sta, joka meistä mallioppilaista on ollut pöyristyttävää. Puolan kunnianhimona on sen sijaan ollut olla vapaa ja itsenäinen. Yli sata vuottahan valtio joutui sen sijaan olemaan naapuriensa sortamana ja jopa kartalta pois pyyhittynä.

Suotta ei Puolan kansallislaulussa, Dabrowski-marssissa lauleta, ettei Puola vielä ole kuollut. Näinhän naapurit luulivat ja halusivat asian olevan.

Puolasta voi sanoa, että se on jo käsitteenä poikkeuksellisessa määrin ideologisesti latautunut. Valtiohan se oli 1700-luvun lopulle saakka ja sitten taas 1900-luvulla, ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän ja Puolan sodan jälkeen.

Näiden välisenä aikana, 1800-luvulla ja aivan erityisesti sen jälkipuoliskolla Puola oli ennen muuta idea, jolla ei ollut vastinetta aineellisessa maailmassa. Se oli Venäjän valtakunnan katolisten yhteys, vapauteen pyrkivien henkien yhteys, jopa kansojen Kristus, joka oli astunut alas tuonelaan, mutta tulisi ylösnousemaan, kuten kansallisrunoilija Mickiewicz vertasi.

Venäjään Puola oli sidottu orjuutuksen ja vastarinnan sitein. Puolalaiset eivät pitäneet vastarintaansa pelkästään kansallisen sorron vastustamisena vaan ymmärsivät asian laajemmin ja julistivat venäläisille: ”Meidän vapautemme puolesta ja teidän vapautenne puolesta”!

 Se oli kuuluisa tunnus. Julistettiin jopa, että Puola on kaikkialla, missä taistellaan vapauden puolesta. Puolalaisia nähtiinkin aina niin Amerikan vapaussodassa kuin Ranskan eri vallankumouksissa.

Puolalaisuus tunsi olevansa eurooppalaisuutta, läntisyyttä, joka ilmeni selkeimmin katolisuudessa ja siihen liittyvässä kulttuuriperinnössä. Tämä ei miellyttänyt slavofiilejä, jotka lanseerasivatkin käsitteen ”slaavilaisten kansojen juudas”. Kansa, joka oli läheistä sukua, mutta leppymättömän vihamielinen kaikelle sille, mitä Venäjä edusti eli ortodoksialle, itsevaltiudelle ja venäläiselle kansallisuudelle.

Tsarismi, vieläpä meillä palvotun Aleksanteri II:n hahmossa ryhtyi vuosien 1863-1864 kapinan jälkeen kitkemään puolalaisuutta ja venäläistämään maata. Kymmenet tuhannet lähetettiin Siperiaan ja Kaukasukselle, tilat takavarikoitiin, szlachtan vaikutusvalta pyrittiin murskaamaan ja tukeuduttiin samalla köyhiin talonpoikiin.

Puolan kielen virallinen käyttö lopetettiin. Vilnan yliopisto ja Varsovan yliopisto oli suljettu jo edellisen kapinan jälkeen. Varsovan yliopisto oli sittemmin avattu, mutta suljettiin nyt uudelleen.

Puolasta yritettiin tehdä pelkkä rahvaan kieli, jota pyrittiin venäläistämään. Puolalaisista tuli epäluotettavaa väestöä koko Venäjällä ja ylemmät upseerin arvot suljettiin heiltä.

Puolan historiasta tuli jo jakojen yhteydessä vastarinnan ja kapinoinnin historiaa. Vallankumoukselliseen Ranskaan solmittiin suhteet ja Ranska säilyi myös geopoliittisista syistä Puolan tärkeimpänä tukena politiikassa. Puolalaisten emigranttien vaikutus Pariisissa oli suuri sekä maan politiikkaan että koko läntisen russofobian kehitykseen.

Puolan kansan suuri yritys oli Napoleonin retki Venäjälle 1812. Suureen armeijaan kuului noin 100000 puolalaista, suurelta osalta Venäjän armeijasta lähteneitä. Venäjälle tämä oli pyhä sota ja puolalaisille tuskin sen vähemmän pyhä. Napoleon nimitti sitä ”Toiseksi Puolan sodaksi”.

Siinä kävi huonosti ja samoin tapahtui kapinoissa 1830-1831 ja 1863-1864. Puolalaiset survottiin yhä alemmas sorron yöhön. Eurooppa ja erityisesti Ranska yrittivät julkisesti tukea puolalaisia ja valmistautui jopa interventioon, mikä johti Venäjällä suureen chauvinismin aaltoon molemmilla kerroilla. Aleksandr Herzen kertoo asiasta elävästi (ks. Vihavainen: Haun herzen puola tulokset).

Vuonna 1831 jopa Puškin antoi värvätä itsensä puolalaisten vastaiseen rintamaan, mikä teki lähtemättömän tahran hänen maineeseensa vapauden esitaistelijana. Venäläisistä klassikoista Dostojevski osoittaa monessa kohdin olevansa puolalaisuuden suuri vihaaja. Tämä on luonnollista, he edustivat länttä ja katolisuutta Venäjän valtakunnassa.

Myös Puškinille puolalainen on kerskaileva polakki, kitšlivyi ljah. Hänellä oli toki puolalaisia ystäviäkin, mutta länsimaisia ”Venäjän parjaajia” hän ei sulattanut. Faddei Bulgarinista hän sanoi, että puolalaisuus ei sinänsä ole synti, tämä voisi olla vaikka jutku (žid), monet polakit (ljah) olivat kelpo väkeä, mutta kun tuo filuurityyppi (vidocq) ei ollut.

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi uudestaan, ei kukaan tiennyt, missä sen rajojen pitäisi oikeastaan olla. Vanha Puolan valtio oli ollut tilkkutäkki, joka aikoinaan oli käsittänyt myös Ukrainan ja Valko-Venäjän ja tietenkin Liettuan, joka aluksi olikin ollut johtava osa konglomeraattivaltiota. 1700-luvullahan Puola oli jopa unionissa protestanttisen Saksin kanssa.

Jozef Pilsudski näki Puolan jälleensyntymisen tai ylösnousemuksen suurena kutsumuksena muinaisen mereltä merelle ulottuvan valtakunnan restauroimiseksi. Sitä kutsuttiin nimellä Intermarium, Miedzymorze. Se yhdistäisi Venäjästä, kansojen vankilasta vapautuneet kansat ja ulottuisi lisäksi vielä Balkanillekin. Itse asiassa se yhdistäisi kolme merta: Itämeren, Mustan meren ja Välimeren (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset).

Niin sanottu reunavaltiopolitiikka maailmansotien välisenä aikana kompastui heti riitaisuuksiin: Puola vei Liettualta Vilnan alueen, minkä vuoksi Liettua ei koskaan osallistunut reunavaltioyhteistyöhön. Myös Suomi jäi siitä näkyvästi pois vuonna 1922, kun ns. Varsovan sopimus kaatui eduskunnassa ja kaatoi hallituksenkin. Suomessa ei luotettu Puolaan, joka oli Saksan luonnollinen vihollinen.

Käytännössä Pilsudskin Puola sai puolalaisalueiden lisäksi vain osia Valko-Venäjästä ja Ukrainasta. Se, kuten Puola aina historiansa aikana, oli silmätikkuna sekä Venäjälle että Saksalle ja niinpä maa jaettiin neljännen kerran vuonna 1939.

Tuon ”Versailles’n (!) rujon lapsen” uudelleensyntymistä ei tapahtuisi koskaan, vakuutteli Molotov syksyllä 1939 raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa. Hän viittasi Puolaan sanoilla бывшая Польша entinen Puola. Tämä näyttää tarkoittaneen sitä, että tuo maa oli taas kokonaan ja pysyvästi lakannut olemasta.

Intermariumia kannatti myös Puolan pakolaishallituksen pääministeri Sikorski, joka brittien iloksi sai sitten surmansa lento-onnettomuudessa. Myös länsiliittoutuneet kannattivat puolalaista Puolaa vahvistettuna saksalaisilla alueilla ja ilman noita itäisiä ukrainalasia ja valkovenäläisiä alueita.

 Niinpä Puola siirrettiin parisataa kilometriä länteen, niin sanotulle Curzonin linjalle, jota Englannin ukoministeri oli kannattanut o vuonna 1920.

”Puolassa otimme omaamme”, sanoi Stalin, viitaten siihen, että Neuvostoliitolla hänen mielestään oli oikeus kaikkiin valkovenäläisiin ja ukrainalaisiinkin alueisiin. Kyseessä oli siis kansallisilla perusteilla tehty aluevaatimus, jollaisia myös Hitler harrasti.

Kommunistivalta piti Puolan rivissä ja suhteet Neuvostoliittoon olivat julkisesti hyvät, mutta pinnan alla huonot. Kun Itä-Eurooppa vapautui Neuvostoliiton holhouksesta, syntyi Intermariumin idea tavallaan uudelleen, nyt valtioiden välisen liiton muodossa.

Vyšegrad-ryhmä, johon kuuluu noin 65 miljoonaa ihmistä, edustaa EU:ssakin melkoista voimaa ja on sitä paitsi omapäinen. Sillä on perinteitä jo keskiajalta, joten pohjaa itsetietoisuudelle riittää (ks. Vihavainen: Haun visegrad tulokset).

 Ryhmän voimakkain valtio on tietenkin Puola, jolla yhä on kansallisessa muistissaan säilynyt idea omasta länsimaisuudesta ja jyrkästä kulttuurirajasta itään. Se on maa, jolla on kutsumus ja siinä mielessä se muistuttaa toista katolista maata, Kroatiaa, joka katsoo olevansa antemurale christianitatis -kristillisyyden etuvartio.

Intermarium on kaikkea muuta kuin harmonisen historian omaavien maiden kokoelma. Se on osa kuuluisaa ”tappotannerta”. Ukrainalaisten ja puolalaisten suhteet olivat toisen maailmansodan aikana hyvin vihamieliset ja puolalaisten massamurha Volyniassa ja Itä-Galitsiassa lienee vaatinut 60000-120000 henkeä. Siinä on kansalliselle muistille selvitettävää.

Puola tänään on hyvin nationalistinen maa, kuten muutkin Itä-Euroopan maat. Varsovassa törmää joka askeleella kyltteihin ja patsaisiin, joissa kerrotaan Puolan marttyyriudesta ja vapaustaistelusta, aina Puolan jaoista ja Napoleonin sodasta alkaen, toiseen maailmansotaan saakka.

Historiallinen ja kulttuurinen vihollinen on yhä sama: Venäjä. Saksa on nyt taka-alalla.

 

Meillä suomalaisilla on oma kokemuksemme Venäjästä ja se lähtee eri asetelmista kuin puolalaisten. Puolalaisten ja etenkin sen hallitsevan pikkuaatelin ylpeys oli legendaarista. Alistuminen Venäjän valtaan oli tuskallista ja alentavaa. Meillähän ruotsinkielisetkin lahjottiin lahjoittamalle heille virkatalot vailla velvollisuuksia ja samalla suuret etenemismahdollisuudet Venäjällä.

Suomenkieliset lahjottiin tukemalla heitä kielitaistelussa ja kaiken kaikkiaan autonomia, jonka ei tarvinnut maksaa Venäjälle mitään oli jossakin määrin suorastaan vapaamatkustamista, kuten Suomen-syöjät valittivatkin.

Kuten Agathon Meurman muistelee, Puolan kohtelusta luettiin samaan aikaan kirjoja salaa peiton alla ja pelättiin mahdollista Venäjän vihaa. Kuitenkaan sitä ei lopulta sanan koko merkityksessä koskaan tullut, vaikka sortokaudet olivatkin venäläistämisen alkusoitto. Itse ooppera jäi katsomatta.

En tiedä, millainen maine Puolassa on omilla myöntyvyysmiehillä, Aleksandr Wielopolski ei liene aivan kirotuimpia historian hahmoja. Puolalla ei kuitenkaan ollut Snellmania eikä hän kai olisi siellä menestynytkään.

Itse asiassa Snellman sai kiittää menestyksestään Puolaa, joka samaan aikaan tuhottiin. Snellmanin ja Suomen suosiminen oli näyteikkunapolitiikkaa. Euroopassa kohistiin kovasti puolalaisten kohtelusta.

Meillä on ollut vuosikymmenet tapana onnitella itseämme viisaasta Venäjän-politiikasta, joka todella toi hyvä tuloksia. Kun kelkka on nyt kääntynyt, lienee aika koko menneisyyden uudelleenarvioinnille? Siinä taitaa riittää työkenttää…

Muuten: Puola on hyvin monoetninen valtio 98,84% väestöstä on puolalaisia. Lieneekö jo Euroopan ennätys? Katolisia on 71,30% Venäläisiä 0,04%. Tilanne muistuttaa Suomea 1970-luvulla. Tämäkin asia kaivannee selitystä.

Jos itse kirjoittaisin kirjan reunavaltioista, ottaisin Puolan vertailukohdaksi, johon muita rinnastettaisiin. Me suomalaiset vain olemme pysyneet ja pysytelleet Puolasta niin kaukana, ettei suomeksi löydy siitä paljoakaan kirjallisuutta. Senkin takia kannattaisi ehkä nostaa sitä esille.

Tässä pari kirjallisuusvinkkiä:

Kalervo Hovi, Puolan historia

-Cordon sanitaire ou barriére de l’est

-Interessesphären im Baltikum

Vesa Oittinen (toim). Venäjä ja Eurooppa (Herzenin artikkeli)

Adam Mickiewicz, Puolan kansan aikakirjat maailman alusta Puolan kansan marttyyriuteen saakka (suom. J. Iivonen)

Johannes Remy, Higher education and national identity: Polish student activism in Russia 1932-1963