Russofobia
kukoistaa taas
Joitakin kansoja
pelätään ja vihataan enemmän kuin toisia ja yleensähän asioilla on ihan oikeat
ja niin sanoakseni legitiimit syynsä. Euraasian mantereella on jo kauan
kammoksuttu Venäjää ja Amerikoissa taas Yhdysvaltoja.
Kiinan ja
Japanin kuva toisistaan salmen vastakkaisilla puolilla ei ole ollut kaikkein
kauneimpia, mikä on ymmärrettävää huolimatta siitä suuresta kulttuurisesta velasta,
joka japanilaisilla on Kiinalle.
Joskus viha, pelko
ja molemmatkin kohoavat suoranaisen fobian asteelle, ja suuret tunteet
saatetaan silloin kohdistaa jo muitta mutkitta vihattavan kansan yksittäisiin
edustajiinkin. Tämä tietenkin kuuluu moukkien tasolle, mutta siitähän on meidän
aikanamme tullutkin suuri norminantaja.
Silloin ja
mielestäni vasta silloin voidaan puhua fobiasta, antiseminismistä ja vastaavasta.
Mikäli joku suhtautuu kielteisesti valtioon tai jopa kansaankin sen poliittisen
roolin perusteella ja esittää asialle järkevät syyt, ei tietenkään ole aihetta
asiaa kauhistella ja patologisoida.
Itse asiassa
vasta kieltäytyminen noudattamasta asiassa normaalia logiikkaa antaa aihetta ylenkatseeseen,
kuten tietenkin myös asioiden heikko perusteleminen, taakse jääneeseen
menneisyyteen vetoaminen ja vastaavat harhat.
En itse asiassa
tiedä, miten Ruotsin ja Tanskan välinen viha ilmeni menneinä vuosisatoina
lukuun ottamatta tanskalaisten kapinointia valloitetuissa maakunnissaan
(snapphanerörelsen) ja ruotsalaisten uskomatonta julmuutta kapinoitsijoiden
rankaisemisessa (seivästykset ym.).
Aiheuttiko jo
pelkkä ruotsalaisen tapaaminen tanskalaisessa jonkinlaisen inhoreaktion ja pidettiinkö
häntä lähinnä siansaksaa mongertavana elukkana? Kuitenkin hän kuului
luterilaiseen kirkkoon ja oli ainakin saman moraalikoodeksin alainen, kuin
medelsvensson ja lienee veisannut samoja virsiäkin.
Sen kyllä
muistan, että Kustaa III lähetti Tanskaan vakoilijan, jonka suureksi eduksi hän
mainitsi, että tämä ”härskade deras ohyggeligt språk”.
Tanskassa taas
olen istunut amiraali P. Tordenskiöldille, ”ruotsalaisten trappajalle”
omistetussa pubissa, mutta eihän asia sinänsä mistään vielä todista. Sekin mies
palveli uhattua isänmaataan, kuten kaikki sotilaat.
Vastenmielisiä
ovat joka tapauksessa ne ilmiöt, joissa valtio alkaa määrätietoisesti edistää
toiseen kohdistuvaa vihaa ja julkaisuttaa valikoivia sepustuksia, joissa
vastapuolta ja tulevaa potentiaalista uhria mustataan. Ennen talvisotaa skribentit
ahkeroivat Suomen suunnalla ja samanlaista toimintaa on ollut Venäjällä
havaittavissa jo hyvän aikaa ennen Ukrainan sodan syttymistä. Moni muistanee
nämä lapsiin liittyneet ”kansanmurha” legendat.
Nyt ovat Kremlin
hengen jättiläiset taas olleet asialla ja ”Mustia kirjoja” suoltuu kuuliaisten
skribenttien kynästä kunniallisten historioitsijoiden harmiksi.
Typerimpien
ehdoilla näissä asioissa joka tapauksessa pelataan, eikä ole syytä tuudittautua
siihen uskoon, ettei asioilla ole mitään merkitystä. Tuollainen mentaliteetti
leviää kuin tauti ja voi tarttua naapuriinkin.
Onhan meillä
tuota russofobiaakin myyty hyvin jo muutaman vuoden ajan. Mikäli joku
venäläinen asiaa ihmettelee, hänen on syytä asettaa rakas kotimaansa lahjomattomien
tosiasioiden peilin eteen ja arvioida ”erikoisoperaation” merkitystä ihan
ulkokohtaisesti ja ilman valtiollisen propagandan savuverhoa.
Tosiasia on,
että Venäjä on, Saksan ohella, ollut Euroopan pelätyin ja inhotuin valtakunta
ihan riippumatta siitä, miten miellyttäviä kansalaisia ja hienoa kulttuuria
sieltä löytyy. Syynä on aivan yksinkertaisesti ollut se imperialistinen
politiikka, jota tuo maa on harjoittanut.
Minun arviolleni
ei tietysti kenenkään tarvitse panna painoa, mutta otetaanpa nyt sen sijaan
esille vaikkapa sellaiset miehet, joiden sanalle Venäjällä vielä hiljattain
annettiin kuvaannollisesti sanoen JumaSlan sanan arvo:
keskiviikko
1. toukokuuta 2013
Marx ja
Engels ”russofobeina”
1800-luvun
alkupuolella Venäjän pelko alkoi kasvaa Euroopassa. Napoleonin epäonnistunut
Venäjän-retki vain pahensi tilannetta, vaikka Pariisiin marssineet Aleksanteri
I:n joukot käyttäytyivät sangen mallikelpoisesti. Ainakin verrattuna siihen,
mitä Napoleonin joukot tekivät Venäjällä.
Nikolai I:n
Venäjästä tuli läntisessä Euroopassa raakuuden ja mielivallan symboli. Tätä
mielikuvaa levitti erityisesti Markiisi de Custinen teos La Russie en
1839, jota myytiin huikeat parisataatuhatta kappaletta. Kun Pyhän liiton
periaatteille uskollinen Venäjä kukisti puolalaisten kapinan vuonna 1831 ja
auttoi vielä Unkarin kapinan kukoistamisessa vuonna 1849, oli ”Euroopan
santarmin” laakerit ansaittu. Edistykselliset piirit inhosivat Venäjää ja sotaa
sitä vastaan saarnattiin useaan otteeseen, eritoten Puolan vapauttamiseksi,
mistä ennen muuta oli ollut kyse myös vuonna 1812.
Noihin aikoihin
tuli myös käyttöön sana ”russofobia”, jonka lanseerasi Fjodor Tjuttšev,
runoileva diplomaatti ja ”virallisen kansallisuusopin” harras kannattaja.
Kun
tarkastellaan 1800-luvun eurooppalaista Venäjän-vastaista kirjallisuutta, ajan
”russofobiaa”, mikäli termi sallitaan, nousee sen piiristä esille kaksi nimeä,
joita äkkisestään voisi pitää yllättävinä.
Karl Marx ja
Friedrich Engels, joita Leninin aikana pidettiin Neuvostoliitossa
erehtymättöminä profeettoina, olivat Venäjästä sangen kiinnostuneita. Marx jopa
opetteli venäjää ja seurasi venäläistä keskustelua mahdollisuuksista rakentaa
sosialistinen yhteiskunta talonpoikaisen yhteisomistuksen pohjalta.
Näiden
”tieteellisen sosialismin” profeettojen mielipiteet Venäjästä olivat kuitenkin
neuvostokaudella joissain kohdin niin arkaluontoisia, että itse Stalin kielsi
vuonna 1934 erään Engelsin artikkelin julkaisemisen ”Bolševik”-lehdessä.
Artikkeli käsitteli tsaari-Venäjän ulkopolitiikkaa. Tähän aikaan Stalinin
suurena projektina oli venäläisen isänmaallisuuden rehabilitointi ja sen
kannalta Engelsin artikkeli oli myrkkyä. Tämän ohella ”tieteellisen
sosialismin” perustajaisät olivat kirjoittaneet paljon muutakin hankalaa
tekstiä. Erityisesti näihin kuuluivat vuonna 1849 kirjoitetut Unkarin kapinaa
ja panslavismia koskevat artikkelit.
Edellä
mainitussa vuonna 1890 kirjoitetussa artikkelissa Engels kuvasi Venäjän
ulkoasiainhallintoa ulkomaalaiseksi mafiaksi, ”jesuiittaveljeskunnaksi”, joka
todellisuudessa määräsi maan ulkopolitiikan ja ilmeisesti oli myös vastuussa
sekä Pietari III:n että Paavalin ja myös Aleksanteri I:n murhista, sikäli kuin
viimemainittu nyt murhattiin.
Venäjä ei
Engelsin mielestä ollut ainoastaan eurooppalaisen taantumuksen tukipylväs, sen
ulkopolitiikka oli itse asiassa pelkkää rosvousta. Aleksanteri I:n aikana se ei
tyytynyt valloittamaan vain venäläisiä tai edes slaavilaisia alueita, joista
esimerkiksi ukrainalaiset kuitenkin olivat oma kansansa: ”Vaikka venäläinen
chauvinismi saattoikin vielä keksiä tekosyitä –en sano oikeutusta- Katariina
toisen valloituksille, niin samaa ei varmasti enää voitu tehdä Aleksanterin
valloitusten kohdalla. Suomi on suomalainen ja ruotsalainen. Bessarabia on
romanialainen ja Puola on puolalainen. Kyseessä ei enää ole lainkaan
hajanaisten ja sukua olevien kansojen yhdistämisestä, joita kaikkia olisi voitu
kutsua ”venäläisiksi”. Tässä kyseessä on alaston vieraiden alueiden
valloittaminen väkivalloin, selvä ja ilmeinen rosvous”.
Saksan asioihin
sekaantuminen ja saalistaminen siellä oli Engelsin tulkinnan mukaan Venäjälle
myös tärkeä prioriteetti, joka avasi pelottavia mahdollisuuksia.
Engels, jonka
olisi voinut kuvitella selittävän politiikan luokkanäkökohdilla, käsitteli
Venäjää itse asiassa erikoistapauksena, joka uhkasi koko Eurooppaa
erikoisluonteensa takia. Hän näyttää myös uskoneen niin sanotun Pietari Suuren
testamentin aitouteen.
Marxin ja
Engelsin sympatiat olivat vahvasti ajan kumouksellisten liikkeiden puolella ja
niihin he lukivat myös puolalaisten taistelut sortoa vastaan. Ranskan
vallankumouksen säästyminen ensimmäisen suuren liittokunnan hyökkäykseltä
selittyi heidän mukaansa juuri puolalaisten kapinalla, joka hajotti
liittolaisten voimat.
Napoleon oli
heidän mielestään Euroopan toivo Venäjää vastaan, mutta teki kohtalokkaan
virheen lähtiessään marssimaan Moskovaan sen sijaan, että olisi tyytynyt
vapauttamaan Puolan ja järjestämään sen olot, mikä jälkeen olisi voitu ottaa
vastaan Venäjän hyökkäys.
Marxin ja
Engelsin ja toisaalta Bakuninin keskinäinen vihamielisyys heijastui myös
kansallisuuskysymyksissä. Engels suhtautui ironisesti panslavistien väitteisiin
siitä, että saksalaiset ja unkarilaiset olisivat sortaneet slaaveja.
Päin vastoin, ne
oli pelastettu turkkilaisilta. ”Mitä olisikaan tullut näistä hajanaisista pikku
kansoista, jotka ovat näytelleet niin säälittävää osaa historiassa, jos niitä
ei olisi koottu yhteen ja johdettu Muhammedin ja Solimanin armeijoita vastaan,
jos niiden niin sanotut ”sortajat” eivät olisi ryhtyneet niihin taisteluihin,
jota käytiin näiden heikompien kansojen puolesta!”... ”Lyhyesti sanoen on
selvää, että nämä saksalaisten ja unkarilaisten ”rikokset” slaaveja vastaan
ovat tässä tapauksessa parhaita ja arvokkaimpia tekoja, joista kansamme ja
unkarilaiset voivat ylpeillä historiassaan.” Näin kirjoitti Friedrich Engels
”demokraattisesta panslavismista” vuonna 1849.
Aikansa lapsena
Engels pani paljon painoa kansanluonteelle. Slaavilaiset kansat –puolalaiset
nimenomaisesti poisluettuna- olivat hänen mielestään aina olleet
”vastavallankumouksen tärkein työkalu”. Slaaviarmeijat, muun muassa kroaatit
tukahduttivat vallankumousta niin Puolassa kuin Italiassakin.
Panslavistinen
yhtenäisyys merkitsi Engelsin mukaan joko pelkkää kuvitelmaa tai sitten
venäläistä ruoskaa. Kuten tunnettua, Bakuninin mielestä ”ruoskan kansakunta”
taas olivat saksalaiset, kuten ilmenee jo hänen teoksensa ”Knuto-germanskaja
imperija i sotsialnaja revoljutsija” (Ruoskasaksalainen keisarikunta ja
sosiaalinen vallankumous) nimestä.
Marxin ja
Engelsin näkemyksille Venäjästä oli Puolan kysymyksellä ja puolalaisilla
vaikutteilla tärkeä ja jopa keskeinen merkitys. Toki venäläisten puheet
”legitimiteettiperiaatteesta” Pyhän liiton taantumuksen perusteluna kuulostivat
irvokkailta, kun ajateltiin Puolan, tai miksei Suomenkin kohtaloa. Mitä
”legitiimiä” tuoreen ryöstösaaliin pyhittämisessä oli?
Venäjä
myös toimi kaksinaamaisesti esimerkiksi Kreikassa: ”Tsarismi saarnasi
legitimiteettiä ruhtinaille ja taantumuksellisille, liberaaleille
poroporvareille se saarnasi sorrettujen kansojen vapauttamista ja valistusta
–ja molemmat uskoivat.” Näin arvioi Engels 1800-luvun alun tapahtumia vuonna
1890.
Engelsin
russofobialla oli myös tutkimuksellista ja dokumentaarista pohjaa. Venäjän
diplomaattikunnan ”juonet” paljastettiin vuonna 1830, kun kapinoivat
puolalaiset pakottivat suuriruhtinas Konstantinin pakenemaan Varsovasta.
Hän jätti
jälkeensä diplomaattisen kirjeenvaihdon, joka julkaistiin Englannissa vuonna
1834. Vanha Engels tunsi myös amerikkalaisen George Kennanin kirjoitukset
Venäjän pakkotyöjärjestelmästä. Kennanin teos Siberia and the
Exile System ilmestyi aluksi artikkeleina ja sitten kahtena niteenä
vuonna 1891.
Sen kirjoittaja
perusti eräiden muiden (mm. Mark Twain) kanssa seuran Society of
Friends of Russian Freedom, joka julkaisi itsevaltiuden vastaista
aikakauslehteä Free Russia.
Engelsin
mielestä Kennan ”paljasti koko maailmalle ne petomaiset tavat, joilla tsarismi
tukahduttaa jokaisen vähäisimmänkin vastarinnan imperiumissaan.”
Nykyaikaisen
lukijan huomiota herättää se, että Marx ja Engels tavallaan henkilöivät
kansakuntia ja kirjasivat niille hyveitä ja paheita kuin ihmisyksilöille.
Puolalaiset ja unkarilaiset olivat hyveellisiä, venäläiset paheellisia.
Edelliset kykenivät vallankumoukselliseen kapinaan, jälkimmäiset tarvitsivat
kapinoidessaankin jonkin ”tsaarin” auktoriteettia.
Koska Venäjä ja
näköjään myös venäläisyys edustivat vallankumouksellisuuden vastakohtaa, ne
1800-luvulla tavallaan demonisoitiin myös poliittisen kentän vasemmalla
laidalla. Kaikki, mikä palveli Venäjän etua, oli tässä intellektuaalisessa
ympäristössä väärin.
1900-luvulta
lähtien on tullut tavaksi ajatella, että jokaisella valtiolla on
luonnollinen, legitiimi taipumus edistää valtioetuaan raison
d’êtat, tai ainakin turvallisuuttaan. Marxin ja Engelsin kannalta
taantumuksen eduissa ei ollut mitään legitiimiä.
Hyvää huomiointia, mutta tuo lienee yleisinhimillinen piirre; joka juontaa paljolti itsesuojeluvaistosta ja siihen juontaneesta epätietoisuudesta. Toki myös inhimillinen petollisuuus lienee pohjalla: Onhan meillä ollut hitleriä jos staliniakin.
VastaaPoistaNaapurimaan halveksunta on usein vain pinnallinen piirre - paitsi ehkä diktaattori putinilla.
Jos puhun itsestäni, niin en halveksi Venäjää, tai venäläisyytttä itsetarkoituksellisesti. Mutta, syytä varuillaanoloon on. Historia opettaa: Venäläisyyden kontrasti suomalaisuuteen on hiuksen hieno, mutta se on.
Kansakuntien eroja en ryhdy arvioimaan, mutta joittenkin valtioiden kohdalla se on silmiinpistävän erilainen kuin esim. omamme.
Juttelin taannoin japanilaisen opiskelijan kanssa. Hän oli englanninkielen taitoinen, japania en osaa.
Olin juuri lukenut Saburo Sakain Samurain. Kirjassa korostui japanilainen elämän halveksunta: kamikaze hyökkäys koettiin yleväksi.
Keskustelimme sotahistoriasta ja hän tunnusti Suomen sotamenestyksen suurta itänaapuriamme vastaan todelliseksi.
Kun totesin vanhan toteaman: "Jokainen tänne syntynyt on tuomittu kuolemaan, joko ennemmin tai myöhemmin" hän myönsi sen todeksi. Kun kysyin, miksi japanilainen teki kuolemasta itsetarkoitteen, tavoitteen, vaikka se on vääjäämätöntä; hän ei kyennyt siihen vastaamaan.
Korostan, hän oli älykäs mies.
Japanilainen ajatelma "Parempi sekunti timanttina kuin vuosituhat kivihiilenä". Vaikutti kuulemma jääkäriliikkeen perustamiseen.
PoistaOk, ymmärrän perusteen. Lienemme kuitenkin vieraaantuneet ko. ajatelmasta.
PoistaToki täysin.
PoistaJapanilaisilla on tunnetusti kulttuuri, jossa kasvojen säilyttäminen menee kaiken edelle, siis aivan kaiken. Jäljestä päin on tutkittu kamikaze-lentäjien ajatuksia tulevasta, ja kyllä niissä on tullut ilmi pelko ja itku, eikä parikymppiset nuorukaiset todellakaan olleet valmiita kuolemaan, kun kotona olisi odottamassa tyttö, johon on tulisesti rakastunut, ja elämän piti olla edessä.
PoistaOsaan kyllä arvostaa venäläistä klassista musiikkia, kirjallisuutta ja taidetta. Ja vielä Ukrainan sotaan saakka olin siinä käsityksessä, että Venäjän kanssa on mahdollista elää jokseensakin sovussa ja hyvässä yhteistyössä.
VastaaPoistaMutta tuon hyökkäysen ja silmittömän tappamisen ja hävityksen jälkeen minun oli pakko palata vanhemman polven ikiaikaiseen viisauteen: "ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi".
Jotain outoa "bysanttilaisuutta", epäluotettavuutta ja petollisuutta tuossa naapurin tomintakulutturissa on. Ja sen on todella syvällä siellä - ei vain yhden pikkumiehen pyöreässä päässä.
Lajinsisäinen aggressio on ikiaikaisesti ollut ihmisen ongelmana, ja valitettavan vähän sitä kuitekin tarkastellaan ihmistieteiden suunnasta. Oma aikamme -- eurooppalainen uusi aika, kartesiolaista järkeä, syysuhdeajattelua ja päämäärärationalismia selityksenä käyttävä aika, asettaa lajityypillista aggressiota koskevat kysymykset jo lähtökohtaisesti ellaisille tiedollisille alustoille, joilta niitä ei pystytä edes hyvin kuvaamaan saati selittämään.
VastaaPoistaEmme ymmärrä edes, että niin sanottu "altruismi" on suoraan varhaisen lapsuuden tajunnallisesta kehityksestä, yleisen ihmisidentiteetin ja itseidntiteetin kehityksellisestä marssijärjstyksestä johtuva ominaisuus, joka on siis lajityypillinen, ja tutkimuksen mukaan tosiaankin maailman kaikissa kulttuureissa esiintyvä ominaisuus. Eli persoonapronominien oikea kehitysjärjestys opn: "Sinä", "Minä", "Hän" ... jne. Toinen yhtä olemuksellinen juttu on, että olemme kaikki varhaisimmassa kehitysvaiheessamme ensin "Objektin" roolissa, vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia, ja vasta vuosien mittaan meissä kehittyy "Subjekti", toivon mukaan siis terve toimijasubjekti, autoniminen aikuinen. Niinhän ei tietysti koskaan kokonaan käy, eikä nykyisen kulttuurisen narsismin maailmassa juuri oollenkaan.
Kun lajinsisäisen aggression ongelmat omassa uuden ajan "tiedollisessa" järkiajattelussamme kuvataan ja selitetään pelkästään valtiosubjektiharhan ja päämäärärationalismin ajatuskulisseissa, mikään ei tietenkään oikeasti selity eikä edes tule kunnolla kuvatuksi. Sitä tiedonalaa, jolla kuvaus ja selitys pitäisi tehdä, ei eurooppalainen uusi aika kehittänyt.
Kulttuuriantropologit tutkiessaan alkukantaisia kulttuureja käyttivät esimerkiksi käsitteitä "patriarkaatti" tai "matriarkaatti", mutta tuollaiset yleistävät määritykset eivät meitä auta ymmärtämään miksi omana aikanamme nimenomaan tietyt keskenään täydellisessä näennäisessä järkiristiriidassa olevat asiasisällöt kuinkin aina tuppaavat esiintymään yhdessä. Se on kuitenkin juuri omalle aikalaisjärjellemme ominaista -- emme pysty näkemään kyllin syvälle ihmisen -- yhteisöolennon -- kollektiiviseen sieluun löytääksemme ne alitajunnan alkumeret, joiden syvyyksissä näennäisesti vastakohtaiset mionaisuudet ja järkiargumentit sulavat yhteen.
Itselleni oli silmiä aukaisevaa oivaltaa, miten matriarkaatin pohjalta syntyy anarkia -- ja miten esimerkiksi miehuuskokeet, jotka kaikissa institutionalisoituneissa väkikivaltaorganisaatioissa ovat olemuksellinen osa moraalia, ovat nimenomaan yhteisön "feministisyyden" tuotteita. Se on tietysti juttu, joka ei ole "selitettävissä" käytössämme olevalla käsitteistöllä, ei edes freudilaisella kuvauksella, joka toki juuri voi johdattaa ymmärryksen kynnykselle. Huolestuttavaa on se, ettemme yleisessä ajattelussamme emmekä edes akateemisissa ihmistieteissämme ole ollenkaan tavoittelemassa aggression ongelmien kuvailua, vaan ajattelumme kartesiolaiset rakenteet, näennäinen syysuhde ja päämäärärationalismi, ovat ainoat jotka oman pimeän mielemme taskulamppu "valistuneisuutemme" maisemissa valokiilaansa poimii.