Sentimentalismin kultti

Sentimentalismin kultti

Jokunen vuosi sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square, 2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei tarvinne osoitella.

Sentimentalismia on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa pinnallisuutta sekin.

Kaikkea voi tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.

Kohtuuttomuus, kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä. Klassiset hyveet eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa muodossaan, seurauksista välittämättä.

Sentimentaalinen psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon arvaamattomaan. Dalrymple esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain, eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevan lasten maailman viemällä sinne omia sääntöjään.

Muuan sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs kertaaminen, että massamurhat ovat väärin. Asian jauhamisen tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan. Dalrymple toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja banaaliksi.

Ajallemme tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla. Vanha pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn. Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa suorastaan jonkinlaisina rikollisina.

Sentimentalismin pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat rikoksiaan  omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei tietysti ole mahdollista jos suotavaakaan hallita. Dalrymple on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.

Dalrymple puhuu tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein. Toinen asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia, jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle. Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.

Tässäkin ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.