Sellua aina tarvitaan

Kova pumpuli

Talvisodan kritiikkiseminaarissa keväällä 1940 Stalin tölväisi suomalaisia siitä, että nämä olivat nuukia eivätkä sijoittaneet rahaa puolustukseen. Siihen heillä olisi kuitenkin ollut hyvät valmiudet, muun muassa selluloosatehtaita oli paljon.

Tämä tuli mieleeni, kun uutiset kertoivat suuresta selluloosabuumista, joka meilläkin taas on pyöräyttämässä alan tehtaat uuteen vauhtiin. Uusiakin tuotantolaitoksia perustetaan juuri heti sen jälkeen kun sankarisaneeraaja oli ehtinyt entiset tuhota. Mutta mehän muistamme, miten hän suorastaan tippa silmässä jankutti, että hänen toimintaansa ohjaa ja voi ohjata vain osakkeenomistajan (pyhä) etu. Tähän olisi voinut vielä lisätä, että kyseessä oli ”etu” kvartaalitalouden ja sen pöhöttämien pörssipelurien näkökulmasta eikä muusta.

Mutta miksi Stalin puhui sellutehtaista varustelun perustana ja miksi sitä tavaraa juuri nyt taas niin kovasti kaivataan? Näillä asioilla ei kyllä välttämättä ole mitään tekemistä keskenään, mutta siitä muistuu mieleeni muuan teini-iän harrastus.

Osmo A. Wiioon maanmainiossa ”Harrastelijan kirjassa” oli moninaisen muun kiinnostavan ohessa ohjeita räjähteiden valmistamiseen. Asiaa ei siis tarvinnut opiskella internetistä. Myös apteekin myyjät olivat höveleitä ja niin päästiin tuumasta toimeen.

Tavallisesta pumpulista oli nimittäin helposti valmistettavissa nitroselluloosaa eli pumpuliruutia. Sana ”ruuti” on itse asiassa tässä kohden melkoista vähättelyä, sillä vertailutaulukossa se pesi dynamiitit mennen tullen sekä voiman että ns. brisanttisuuden eli räjähdyskiivauden suhteen. Se taisi olla jopa hieman tuhdimpaa ainetta kuin nitroglyseriini. Toisin sanoen muistaakseni noin kymmenen kilometrin sekuntinopeudella purkautuvat räjähdyskaasut pystyivät esimerkiksi teräkseen, mitä ruuti ei tee, sehän on ampuma-aine, joka tussahtaa hyvin vaatimattomalla nopeudella, vaikka sitä ei kuulija, saati katsoja arvaakaan.

No, niinpä siis hankittiin kemikalikaupasta pumpulia ja nitrattiin sitä pari tuntia happoseoksessa, minkä jälkeen pestiin pumpuli huolellisesti vedellä. Samassa yhteydessä happojäämiä tipahti äidin kutomalle matolle, joka seuraavassa puistelussa katkesi, mutta tämä kuuluu eri tarinaan, vaikka ei ole vailla dramatiikkaa sekään.

Kun pumpuli kuivattiin, oli se yhä pumpulin näköistä, mutta tosiasiassa se oli muuttunut superräjähteeksi. Siitä olisi kyllä ilmeisestikin saanut kehrättyä lankaa ja vaikka kukaties kudottua villapaidan, mutta sellaiseen ei ruvettu, miksipä olisi. Sen sijaan ainetta sijoitettiin tyhjiin hylsyihin, jotka räjäytettiin vapaasti rautakaupasta tuohon aikaan ostettavalla tulilangalla, mopedin magneetosta saatavalla suurjännitekipinällä tai kuumentamalla tuota helvetinkonetta hiilloksella. Viimemainittu tuotti visuaalisesti vaikuttavimman tuloksen.

Kun vuosia myöhemmin luin Stalinin pohdintoja tästä aiheesta, ymmärsin häntä heti. Nitroselluloosa oli noihin aikoihin käytössä muun muassa torpedojen räjähdyskärjissä ja vastaavissa vaativissa paikoissa, mutta siitä myös valmistettiin oikeata ruutia, siis tätä ampuma-ainetta, jolla lähetettiin luodit ja ammukset matkaansa. Ruutia taas tarvittiin valtavia määriä, sillä suurvaltojen armeijoilla oli tapana syytää ammuksia ziljoonittain, erityisemmin tähtäilemättä. Köyhän maamme joukot taas olivat sitäkin tarkempia, mutta kyllä ruutia meilläkin meni vaunulasteittain. Lieneekö joku laskenut määriä?

Savuttoman ruudin valmistaminen nitroselluloosaasta oli sekin helppoa. Sitä tarvitsi vain liuottaa asetoniin ja antaa kuivua. Sen jälkeen se oli leikeltävissä paloiksi, jotka ilman nallia paloivat vain hiljakseen ja nallin avulla detonoituinakin vain kohtuullisella, noin kaksinkertaisella äänennopeudella. Asetonia oli tuohon aikaan kynsilakanpoistoaineessa ja taitaa olla vieläkin.

No, se oli sitä aikaa ja räjähdealallakin seuraavat muodit toisiaan. Vahvoja paukkuja kohtuuhintaan on toki saatavissa miltei mistä lähtöaineesta tahansa, kunhan nitraushappoa on saatavissa. Myöskään nitraattipohja ei tietenkään ole välttämätön ehto, mutta sen hyötynä on, että vanhentuneet tai muuten tarpeettomat räjähteet voi levittää pellolle typpilannoitteeksi. Homma toimii myös toisin päin ja niinpä lannoitteista voi valmistaa räjähteitä, kuten jokainen tietää.

Tässä siis taustaa sille, että vähän hätkähdin, kun huomasin, että selluloosasta on nyt kova kysyntä. Toki nykyaikaiset armeijat ovat aivan erityisen kovia ruudin tuhlaajia, vaikka luodin koko onkin minimoitu, jotta tarvittavat panosmäärät edes jotenkin saataisiin kuljetettua loppusijoituspaikoille.

Jos tekeillä juuri nyt olisi valtavia, miljoona-armeijoiden käyttöön tarkoitettuja ammusvarastoja, tulisi maailmanmarkkinoilla varmaan ensimmäisenä pulaa värillisistä metalleista, joita tarvitaan ammusten kuoriin ja hylsyihin, jotta ei tarvitsisi viime sotien tapaan käyttää rautaseoksia, jotka ruostuttavat nopeasti aseet ja näköjään myös ovat herkkiä katkeamaan ja aiheuttamaan kaikenlaista harmia muutenkin. Mutta ei nyt taida metallipulaa olla eikä edes puuta mene samaan tahtiin kuin Korean sodan aikoina.

Aion siis nukkua yöni rauhassa ainakin mitä sellubuumin taustatekijöihin tulee. Nythän on sitä paitsi, luojan kiitos, siirrytty luotien ja ruudin sijasta panostamaan kybersotaan ja trollaukseen, mikä kuulostaa suorastaan hauskalta verrattuna menneiden sukupolvien harrastuksiin. Niistähän myös suuresti arvostamani Wiion Harrastelijan kirja antaa oman todistuksensa. Olemme ehkä sittenkin menossa parempaa kohti.