Suvaitkaamme

Suvaitkaamme

Venäläisen kirjallisuuden harrastajille sana ”suvaita” on hyvin tuttu. Kohteliaassa puhuttelussahan ei venäläisen romaanin klassisina aikoina monessakaan tapauksessa ollut tapana teititellä tai edes puhutella kolmannessa persoonassa ruotsalaisittain. Sen sijaan saatettiin esimerkiksi sanoa ”Teidän korkeasukuisuutenne, suvaitkaa esittää pieni pyyntö!” Tai voitiin kysyä ”Mitä teidän jalosukuisuutenne suvaitsee käskeä?” ja niin edelleen.

Sanalla suvaitkaa (позвольте, извольте) ilmaistiin, usein kuvaannollisesti, puhuteltavan ylemmyyttä. Usein kyse oli vain kohteliaisuudesta, samoin kuin kirjeen loppuun ehdottomasti kuuluivat litaniat, joiden mukaan lähettäjä oli vastaanottajan nöyrin palvelija ja niin edelleen. Todellisuudessa tunteet saattoivat olla aivan päinvastaiset. Tapoihin kuitenkin kuului, että oletettiin jokaisen ansaitsevan kunnioitusta, kuten asia olikin, ellei sitten kyseinen henkilö ollut menettänyt kunniaansa.

Tästä jäänteenä oli vielä jokunen vuosi sitten meilläkin käytössä ollut tapa, että esimerkiksi sähköyhtiön kirjeessä sanottiin: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että sähkönkultuksenne ajalla… jne. jne.” minkä johdosta yhtiö halusi tai suorastaan vaati itselleen maksettavaksi tiettyä summaa. Kun jo lapsena pidin rehellisyyttä korkeassa arvossa, paheksuin tuota tekopyhänä pitämääni muotoilua, jonka ilmiselvänä tarkoituksena oli vai rahojen saaminen. Nyt ymmärrän, että asialla oli arvonsa eikä muotoilu asiaa suinkaan pahentanut. Suaviter in modo, fortiter in re on vanha hyvä periaate.

Jopa meillä Suomessa saattoi virkamies puolentoista sataa vuotta sitten verisesti loukkaantua, mikäli hänen kollegansa, vaikka sitten ylempikin, kirjeessä ainoastaan teititteli häntä, vaivaantumatta käyttämään seremoniallista tervehdystä, jossa tunnustettiin vastaanottajan arvo. Silloin kun oltiin tekemisissä naisten kanssa, oli ehdottomasti osoitettava näiden erityinen kunnioitettavuus. Liiallinen tuttavallisuus taas olisi nopeasti aiheuttanut reaktion: ”kuinka te uskallatte!”

Suvaitsemisella oli siis tuohon aikaan rajat, jotka saattoivat olla varsin jyrkät. Naisen tuli suvaita kädelle suutelemista, mutta sen pidemmälle menevä tuttavallisuus oli vain ja ainoastaan hänen sallittavissaan ja varsin pian tultiin myös rajalle, jonka ylittäminen ei ollut säädyllisissä piireissä mahdollista. Nainen, kuten mieskin saattoi menettää kunniansa, jonka takaisin saaminen ei todennäköisesti ollut koskaan mahdollista, vaikka monet yksilöt saattoivatkin rankaisematta rikkoa kaikenlaisia tabuja, kuten nykyäänkin. Mikä sopii Juppiterille ei sovi härjälle.

Nykyajan tabut ovat tietenkin toisenlaisia kuin ennen. Nykyään nainen tekee itsensä piireissä mahdottomaksi, mikäli hän vaikkapa möläyttää pitävänsä enemmän arjalaisista miehistä kuin etelän hetelmistä. Silloin hän osoittaa puutteellista suvaitsevaisuutta eikä tämä enää meidän päivinämme ole sallittua, olivatpa mieltymykset tosiasiassa minkälaisia tahansa. Asian ei oleteta olevan hänen vallassaan.

Älymystöpiireihin lukeutuvan hyvinajattelijan taas ei sovi lainkaan suvaita edes vääriksi tiedettyjen asioiden sanomista. Jo alentuminen argumentoimaan vaikkapa ihmisroduista, kansanluonteista, sukupuolten erilaisuudesta ja monista muista näennäisesti tärkeistäkin kysymyksistä on täysin sallimatonta. On jopa olemassa lukuisa joukko sanoja, joiden käyttöä ei voi suvaita. Mukana on myös näennäisesti viattomia sanoja kuten tyttö, joita ei oikeastaan ole edes mahdollista käyttää oikein, joten ne voitaisiin kokonaan poistaakin kielestämme ja muistakin kielistä.

Aikoinaan, kun maahamme saapui somaliväestöä, syntyi älymystön piirissä kysymys siitä, oliko sana somali jollakin tavoin häpäisevä. Sen sijasta vaadittiin käyttämään sanaa somalialainen. Siis somalialainen, vaikka olisi ollut Suomessa syntynyt Suomen kansalainen. Jostakin syystä vaatimus ei toteutunut.

Tämä tuo mieleen sen, miten kerran pahastuttiin sanan neukku käyttämisestä. Tutkimusten mukaan siihen liittyi assosiaatioita tylsästä byrokraattisuudesta, epämuodikkuudesta, vanhanaikaisuudesta ja ties mistä vastaavasta. Ei sekään uudistus sitten toteutunut.

Nykyaikaisen suvaitsevaisuuden ongelmiin kuuluu, että yritetään kieltää suvaitsemasta sitä, mikä on ilmeistä ja vaaditaan puhumaan tavalla, joka peittäisi näkyvistä ne ongelmat, joita näennäisesti ylenpalttisella suvaitsevaisuudella peitetään.

Suomalaisia on haukuttu esimerkiksi tsuhniksi. Siihen kuuluvat tietyt vähemmän imartelevia konnotaatiota. Muistamme, miten Stalin sodanjälkeen kartoi suomalaiselle delegaatiolle, että suomalaisia pidetään yleisesti junttikansana (полухуторский народ). Samaan hengenvetoon Kremlin isäntä kuitenkin lisäsi melkoisen komplimangin, joka viittasi suomalaisuuden tosiasialliseen merkitykseen. Suomalaisuudella oli rasitteensa, mutta samalla myös maine, joka oli hankittu tekemällä jotakin eikä julistamalla tai vaatimalla jotakin. Noita tekoja ei tarvitse luetella, jokainen tietää, mitä ne olivat ja ovat.  Niinpä lienee jo melko helppoa suvaita sanan tsuhna käyttöä. Ei se pahenna, vaan sille voi vapaasti nauraa. Kaikki haukkumasanat eivät ole yhtä helppoja tässä suhteessa.

Joskus ennen, kuten yllä todettiin, liiallinen suvaitseminen oli hyvin sopimatonta. Nyt se ei ole. Nyt sopimattomana pidetään vain niin sanottua suvaitsemattomuutta, mikä on merkittävä muutos entiseen.

Kohteliaisuuskäytössä suvaitseminen on kokonaan hävinnyt meillä, mutta ei esimerkiksi Venäjällä, jossa sitä sopii kaikin mokomin käyttää, vaikka se usein tekeekin hieman humoristisen vaikutuksen. Venäjällä tuskin myöskään on sopivaa suvaita mitä tahansa, saati että asiaa pidettäisiin normina. Asia tietenkin riippuu siitä, missä piireissä liikutaan.

Kulttuurisen diversiteetin kannalta tuntuu joka tapauksessa virkistävältä se, että suvaitsemiselle ei ole vielä kehitetty universaaleja normeja. Suvaitkaamme tätä olotilaa!